Palasin jo yli viikko sitten Kambodzasta takaisin Bangkokiin, tuttuun asuntoon Sukhumvitissa. Kerron naapurimaan seikkailustani vasta nyt kun olen saanut läppärini huollosta.

Matkallakin iskee välillä arki: vein äsken pyykit pesulaan ja odottelen nyt pesuohjelman läpikäymistä läheisessä pienessä thai-ravintolassa, jossa on ilmainen nettiliittymä. Ravintola on arkinen, mutta toisaalta ruoka-annoskin maksaa vain 45 bahtia (yhden euron) ja iso jääkahvi 35 bahtia (80 senttiä). Ulkona on pilvistä ja painostava 37 asteen helle, joka tuntuu yli 40 asteelta.

Viime aikoina jo lähes koominen epäonni on vainonnut minua / meitä: hukkasin vasta muutama kuukausi sitten ostamani kännykkäni baarissa Kambodzassa (samalla menivät kännykkäkameran mukana kaikki Kambodzassa ottamani valokuvat), sitten läppärini hajosi (tosin nyt se on korjattu ja korjaus maksoi vain 34 euroa), unohdin pankkikorttini automaattiin Bangkokissa, sitten vielä luottokorttini toiseen automaattiin (uskomatonta mutta totta…), Paavo unohti oman luottokorttinsa pin-koodin niin että kortti on nyt lukittu ja hänen pankkikorttinsa siru on hajonnut niin ettei korttia voi käyttää. Odottelen nyt postin tuovan mulle uuden pankkikortin Helsingistä asti.

Täällä moni suomalainen ja muukin eurooppalainen turisti unohtaa helposti pankkikortin automaattiin, koska toisin kuin esimerkiksi Suomessa, täällä automaatti antaa ensiksi setelit ja sitten pitää vielä itse muistaa painaa nappia, jolla saa pankkikorttinsa ulos. Koska sitä on koko elämänsä ajan tottunut saamaan ensiksi automaatista ulos korttinsa, niin sitä automaattisesti ajattelee jo saaneensa korttinsa kun ottaa rahat ulos automaatista.

Ihmettelin pitkään, miksi niin usein palatessani kaupungilta kämpälle vaatteissani oli ylävartalon kohdalla ruskeita raitoja, jotka eivät lähteneet pois pesussa ja jotka siten pilasivat vaatteeni. Keksin lopulta, että syyllinen on Suomessa ostamani keinonahkainen H&M:n olkalaukku, jonka ruskea maali suli helteessä ja tahrasi vaatteeni…

Kambodzassakin saavuimme illalla Siem Reapiin vain kuullaksemme, ettei verkossa tehty hotellivarauksemme ollutkaan mennyt läpi ja että hotelli oli täyteen buukattu. Täytyy sanoa, että tuntuu mukavan helpolta palata vähän yli kahden viikon päästä reissusta Helsinkiin, heh. Onneksi tosin matkavakuutus nopeasti korvasi mulle kännykän ja läppärin.

Vaikka samaan aikaan veri vetää koko ajan matkalle näkemään uusia maisemia. Kambodzan matka oli täynnä kommelluksia mutta myös hauskuutta. Mulla ei ollut etukäteen paljon mitään mielikuvaa koko maasta ja kesti aikansa että opin edes kirjoittamaan maan nimen oikein, heh. Ehdin kuitenkin lukea maasta paljon materiaalia etukäteen. Selvisi, että Kambodzassa sijaitsee Mekongin jokialueen (Kambodza, Thaimaa, Vietnam ja Laos) kuuluisin nähtävyys: Angkorin temppelit.

Olin aluksi luullut sääkartan takia, että Kambodzassa tulisi olemaan sateista ja viileämpää kuin Bangkokissa, mutta siellä olikin samanlainen helle kuin täällä. Kambodzassa kuumuuden vielä tuntee selvemmin, koska Bangkokissa on kaikkialla viileiksi ilmastoituja ostoskeskuksia ja ravintoloita, jollaisia taas ei ole Kambodzassa. Maa on köyhä, minkä huomaa jo kerjäläisten määrässä. Turisti voi tosin nauttia hyvin alhaisesta hintatasosta ja yöpyä vähällä rahalla hienoissa hotelleissa. Koska maan oma valuutta on epävakaa, niin riep-seteleitä käytetään vain pikkurahana ja kaikki vähänkään kalliimpi maksetaan yleensä dollareilla. Näin sain minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni hiplata dollareita.

Ranskan siirtomaa-ajan vaikutus näkyi katukuvassa patonkikauppiaina sekä jokaisen aterian kanssa tarjottavana patonkina. Kaikkialla kiipeili pieniä söpöjä liskoja, ja ravintoloiden terasseilla kattolamput olivat niitä täynnä. Emme ole Bangkokissa käyttäneet kertaakaan tuk-tukeja ja täällä on valtavasti takseja, mutta Kambodzassa takseja ei näkynyt katukuvassa ollenkaan. Niinpä matkasimme kaikkialle tuk-tukeilla, joissa kuljettaja istuu prätkän selässä ja vetää perässään vaunua.

Niin Thaimaassa kuin Kambodzassakin kuljettajat ovat rasittavan innokkaita ja huutelevat koko ajan tulemaan kyytiin kun kävelee ulkona. Hyvä puoli on tietysti se, että kun kaipaa kuljettajaa, niin sellaisen saa saman tien. Kuljettajat laskuttavat mielellään kovaa ylihintaa turisteilta, joten ihan mihin vain hintaan ei pidä suostua. Kyyti maksaa tavallisesti turistihintaankin vain 2 dollaria (1,40 euroa).

Kambodzassa on ystävällisimmät tapaamani ihmiset. Tuntemattomiltakin sai hymyjä ja tervehdyksiä. Jopa tavallisesti yrmeät lentokenttävirkailijat vitsailivat kanssani. Aasiassa yleensäkin monet ovat todella hymyileväisiä, auttavaisia ja nauravaisia. Olen myös esimerkiksi usein saanut kuulla tuntemattomilta kehuja ulkonäöstäni, ja erityisesti vaalean sinivihreät silmäni ovat herättäneet huomiota. Vietnamissa ihmiset olivat todella huolehtivaisia ja tarjoiljat jopa aina asettelivat lautasliinat syliimme ja neuvoivat, kuinka ruoka kannattaa syödä, heh.

Miinuspuoli olivat tosin yli-innokkaat myyjät ja päättäväisen ahdistelevat kerjäläiset. Heidän käytöksenssä tosin ymmärtää, kun tietää, kuinka pienet heidän tulonsa ovat ja kuinka paljon heidän ansionsa riippuvat heidän omasta aktiivisuudestaan. Yksi hyvä kohtaaminen meillä oli Siem Reapissa pyörätuolissa istuvan miehen kanssa, joka tuli luoksemme. Hän myi hienoja maisemamaalauksiaan postikortteina ja julisteina, ja ostimme mielellämme häneltä postikortteja. Paikalliset sosiaalityäntekijät tosin toivovat, etteivät turistit antaisi rahaa eivätkä ruokaa lapsikerjäläisille eivätkä äideille pienten lasten kanssa, jotta he mieluummin hakeutuisivat pois vaarallisilta (usein öisiltä) kaduilta sosiaaliaviranomaisten autettaviksi. Kambodzassa lapsiprostituutio on  myös suuri ongelma ja monet hotellit kieltävätkin asiakkaitaan viemästä huoneisiinsa paikallisia lapsia, jotta turistit eivät käyttäisi näitä hyväkseen.

Lensimme siis Bangkokista tunnin matkan Kambodzan pääkaupunkiin, puolentoista miljoonan asukkaan Phnom Penhiin. Meillä oli siellä oikein mukava hotelli keskustassa. Hotellin nimi oli The 252, koska se sijaitsi kadulla nimellä 252. Kaikki kaupungin kadut on nimetty vain numeroin.

Valitettavasti koska kännykkäkamerani katosia Kambodzassa, niin minulla ei ole enää jäljellä valokuvia kyseisestä hotellista eikä Phnom Penhistä muutenkaan kuin muutama Paavon kamerallaan ottama kuva. Hotellissa oli kuitenkin uima-allas, jonka vieressä oli katettuja huvimajoja, ja erinomainen ulkoilmaravintola.

Erikoista oli, että vaikka hotelli itsessään oli ylellinen, niin katu jolla se sijaitsi oli aika pelottava… Heti kun ensimmäisenä iltana avasimme hotellin portin, niin edessämme kaksi nistiä piikitti itseään. Kun kävin lähihieromossa kysymässä aikoja, niin minulle sanottiin, että hieronta on tarkoitettu vain miehille. Ei se siis ollutkaan oikea hierontapaikka. Kun toisena iltana etsimme turhaan tanssiteatteria tuk-tukin kyydissä, niin päädyimme alueelle, jossa kyltit kielsivät tuomasta aseita sisälle yökerhoihin. Tuk-tuk-kuskimme näytti pelokkaalta ja sanoi, etteivät hotellin vieraat koskaan yleensä halua tälle alueelle, koska täällä lähtee helposti sekä rahat että henki. Päätimme siis palata hotellille.

Phonom Penh oli hieman pelottava ja kaaottinen kaupunki. Muuten nautimme ajastamme siellä. Kävimme Tuol Sleng -museossa, joka ennen neljän ison rakennuksen muodostama yläaste, josta Khmer Rouge teki kidutusvankilan vuosiksi 1975-1978 (Security Prison 21).

Käyntiä vankilassa ei todellakaan voi kuvata nautinnoksi, mutta se oli vavahduttava ja tärkeä kokemus. Olin sekä vihainen että järkyttynyt kaikesta siitä hirveydestä ja tunteettomuudesta, jolla viattomia ihmisiä kidutettiin ja sitten murhattiin. Entisessä vankilassa on esillä kaikkien siellä kiduttamalla tapettujen uhrien kuvat: naisia, miehiä, lapsia, vanhuksia… Kaikkien, joiden epäiltiin olevan puoluetta vastaan, kohtalo oli joutua pikaisesti joukkohautaan.

Kaikista vaikuttavin osa museota olivat pienet vankikopit, jotka on tehty entisiin koululuokkiin. Lattialla oli yhä jossain paikoin kuivunutta verta. Koska monet uhrien omaiset ja ystävät ovat yhä elossa, niin museossa oli harvinaisella tavalla esillä viha ja suru tapahtuneita kohtaan: museokävijät olivat raaputtaneet pois silmät kiduttajien valokuvista sekä kirjoittaneet kuvien päälle ”killer” sekä jokaisessa huoneessa seinissä näkyi kengänpohjien ja paljaiden jalkapohjien kuvia, joiden oletin tulleen potkuista seinään.

Kävimme myös kansallismuseossa, joka oli erikoisella tavalla sekoitus museota ja pyhää paikkaa. Museossa oli paljon Buddha-patsaita, joiden eteen sai viedä kukkia ja suitsukkeita palvontaeleenä. Museossa oli tarjolla myös ennustajan palveluita. Pyörähdimme myös katsomassa ulkopuolelta kuninkaallista palatsia sekä rantabulevardia. Meillä oli vain yksi kokonainen päivä aikaa Phnom Penhissä. Suurimman vaikutuksen meihin teki ruoka, joka oli kuin thai-ruokaa, mutta ilman tulisuutta (Paavosta tämä oli miinus), sekä laadukkaampaa. Maistoimme Siem Reapissa hot pot -grilliaterialla krokotiilia ja haita! Krokotiili oli yllättävän hyvää. Hai tuntui suussa ihan kalalta, mutta maistui lihalta.

[No niin, jälleen täällä jatkaamassa bloggaamista toisena päivänä!]

Matkasimme Phnom Penhistä bussilla toiselle puolelle maata kaupunkiin nimeltä Siem Reap. Bussimatka kesti seitsemän tuntia ja sen aikana oli kaksi lyhyttä pysähdystä. Bussi hyppi tosi paljon, mikä teki lukemisesta hankalaa. Oli kuitenkin kiinnostavaa katsella ulos bussinikkunasta ja nähdä maaseutua. Kaikkialla laidunsi laihoja valkoisia lehmiä. Suurin osa taloista seisoi korkeiden pylväiden päällä (varmaan tulvien takia). Oli sunnuntai ja monet ihmiset istuivat talojensa portailla tai porukoissa talojen alla olevien leveiden pöytien päällä syömässä ja juttelemassa.

Monet vaikuttivat köyhiltä, mutta hyvin sosiaalisilta, koska istuskelivat isoissa kaveriryhmissä tai perheen ja sukulaisten kanssa. Kadunvarsilla oli myös paljon pöytiä, joissa myyjät istuivat lootuksenkukkien, limujen tai hedelmien kanssa.

Siem Reapista pidin todella paljon. Kun saavuimme sinne illalla, olivat kadut täynnä väkeä ja musiikkia. Osittain kyse oli uuden vuoden juhlinnasta, joka kesti monta päivää. Vaikka oli uusi vuosi, niin suurin osa kaupoista ja ravintoloista oli auki. Siem Reap on Kambodzan neljänneksi suurin kaupunki ja siellä asuu 135 000 ihmistä. Kaupungissa on mukava keskusta, jossa voi kävellä kaikkialla. Paikka on oikea nautintojen mekka, koska kaikkialla on ravintoloita, jäätelöbaareja, hierontapaikkoja ja kauppakojuja. Kaupungin läpi menee joki, jonka poikki menee moni nättejä siltoja. Yövyimme siellä yhden yön Golden Temple Villassa ja kolme muuta yötä Soria Moria hotellissa, molemmat tyylikkäitä ja kaupungin keskustassa.

Siem Reapissa oli paljon ulkomaalaisia turisteja, koska kaupungin lähellä sijaitsevat kuuluisat tuhatvuotiset Angkorin temppelit (tai niiden rauniot), maailman kahdeksas ihme. Lähes jokaisen ravintolan, baarin ja hotellin nimi liittyi jotenkin temppeleihin… En tiedä, missä tynnyrissä olen elänyt, koska en muista aiemmin kuulleeni niistä… Kuitenkin, tuhat vuotta vanha temppelialue on tämän maailmankolkan suurin nähtävyys. Kyseessä on niin sanotusti maailman kahdeksas ihme. Temppelit kertovat Khmereiden muinaisesta mahtavuudesta. Nykyisin köyhän Siem Reapin loistoaika ja vauraus kestivät satoja vuosia, ja 1600-luvulla kaupungissa vierailleet eurooppalaiset vertasivat kaupungin loistoa Pariisiin, Lontooseen ja Roomaan. Myöhemmin valloittajat tuhosivat kaupungin perusteellisesti.

Temppelialue on valtava, ja eri temppeleiden välejä liikutaan tuk-tukeilla tai polkupyörillä. Yhdeksi päiväksi voi vuokrata tuk-tuk-kuskin 20 dollarilla (14 eurolla), kuten me teimme (tai vuokrasimme hänet hotellimme kautta aamuviidestä yhteentoista asti tuolla hinnalla). Temppelialueelle myydään yhden päivän, kolmen päivän ja viikon lippuja. Me ostimme yhden päivän lipun 20 dollarilla ja saimme kuvallisen passin temppelialueelle, joka on auki aamuviidestä iltaviiteen asti.

Olemme molemmat aamu-unisia, mutta heräsimme nyt jo neljän jälkeen, jotta saatoimme lähteä matkaan aamuviideltä. Päätemppeli Angkor Wat kun kuuluu nähdä aamukuudelta kun aurinko nousee. Olin yllättynyt siitä, kuinka valtavasti turisteja oli liikkeellä jo tuohon aikaan aamusta. Alue myös kuhisi innokkaita turistikrääsämyyjiä ja aamupalakauppiaita, joilla on sellaisia nimiä kuin Lady Gaga, James Bond ja Harry Potter, jotta he jäisivät turistien mieleen kaupatessaan ruokakojujaan jo heti sisääntuloportilla. Näin myös munkkikoulun oppilaita ruokailemassa terassilla temppelialueella.

Kuskimmekin sanoi, että oli hyvä, että olimme liikkeellä ajoissa, koska oli uuden vuoden aatto, jolloin myös Siem Reapin asukkaat saapuvat piknikille temppelialueelle keskipäivällä. Uskonto on yhä tärkeä osa elämää Aasiassa, ja esimerkiksi kaikkien buddhalaisten miesten odotetaan jossain vaiheessa elämäänsä suorittavan munkkipalveluksen. Tänä päivänä nuoret miehet ovat yleensä vain alle kuukauden ajan luostarissa, mutta se on silti suuren juhlan aihe, kai niin kuin meillä rippikoulu. Naiset taas voivat suorittaa tämän uskonnollisen tehtävän ainoastaan synnyttämällä poikalapsen, joka heidän puolestaan viettää vähän aikaa elämästään munkkina luostarissa…

Valitettavasti oli pilvistä, joten auringonnousu ei näyttänyt oikein miltään. Mutta itse Angkor-temppeli oli upea. Kyseessä on maailman suurin uskonnollinen rakennus. Temppeli oli täynnä koristeellisia yksityiskohtia. Nyt se oli vain kivenvärinen, mutta alunperin koko temppeli on ollut maalattu kirkkain värein. Temppeli (tai oikeammin temppelialue) sisälsi useita käytäviä, temppeleitä ja pihoja.

Kävimme katsomassa myös kaksi seuraavaksi kuuluisinta temppeliä eli isoista ihmispääpatsaistaan tunnetun Angkor Thomin ja valtavien puiden valtaaman satumaisen Ta Prohmin. Jälkimmäinen tunnetaan myös kutsumanimellä Tomb Raider -temppeli, koska leffan kohtauksia on kuvattu temppelissä. Tämän takia mekin nyt sivistimme itseämme katsomalla kyseisen toimintapläjäyksen, jossa on kyllä piristävästi nokkela naissupersankari pääosassa.

Kamodzassa on erikoisesti kaksi kansallismuseota, ja kävimme tässä toisessa Siem Reapissa. Kaikki kambodzalaiset eivät pidä Siem Reapin museosta, koska se on thaimaalaisten omistama ja rakentama. Siinä missä Phnom Penhin museorakennus on vanha punainen perinnetalo, Siem Reapin museo on ultramoderni. Museossa on erittäin hyvä näyttely Angkorin temppeleiden historiasta. Valitettavasti täällä päin maailmaa museoissa ei lähes koskaan saa ottaa sisältä valokuvia (tosin tuleepa sitten kuvien oton sijasta keskityttyä paremmin itse näyttelyyn).

Hieromalaitokset olivat yleensä terasseilla, joissa saattoi samalla mukavasti katsoa katuvilinää. Kävin Siem Reapissa muuten elämäni ensimmäistä kertaa manikyyrissä ja pedikyyrissä. Se oli niin halpaa että oli lähes ilmaista. Tosin tyttö vain hioi ja lakkasi kynteni, minkä olisin osannut itsekin tehdä. Minut asiakkaakseen ottanut tyttö oli todella ystävällinen mutta hämmentävän nuoren näköinen. Kun kysyin hänen ikäänsä, niin hän sanoi olevansa 15-vuotias. Onneksi tyttö kertoi, että käy toki yhä koulua, mutta että lomillaan hän työskentelee liikkeessä.

Kaupungin keskustassa sijaitsee Pub Street, ja kadun nimi jo varmaan kertoo kaiken oleellisen. Kävimme muun muassa kyseisellä kadulla sijaisevassa The Temble -baarissa, jossa näytetään joka ilta huikaisevan kaunista perinteistä Apsara-tanssia. Tanssi on aika rauhallista, ja pääpaino siinä onkin teatraalisella mytologian kertomisella liikkeiden keinoin sekä mielikuvituksellisilla asuilla ja kampauksilla.

Pub Streetillä oli täysi biletys päällä jo aina alkuillasta. Kun menimme kadulle uuden vuoden yönä (keskiviikkona 16. huhtikuuta), niin kadulla oli menossa hurja biletys ja vesi- ja jauhosota. Näytti kyllä hauskalta. Toisin kuin Suomessa, porukka ei vaikuttanut ollenkaan humalaiselta, vaikka osalla näkyikin kaljapulloja. Me tosin pakenimme katsomaan menoa erään baarin kolmannen kerroksen terassille, koska emme halunneet liata vaatteitamme ja hiuksiamme jauhoihin. Katubiletys on muuten mukavan tasa-arvoinen juhla, koska kuka tahansa voi osallistua juhlimiseen varallisuudesta riippumatta.

Näin iloisesti alkoi siis buddhalaisen kalenterin mukaan vuosi 2557.