Nuoret naiset syövät salaatinlehtiä samalla viehkeästi nauraen. He yrittävät saada pulloveden putoamaan virtana suoraan suuhunsa kuin tv-mainoksissa, vaikka suurin osa vedestä roiskuukin kasvoille ja vaatteille. Näyttelijättäret poseeraavat lavalla mahdollisimman naisellisesti ja miespuolinen näyttelijä mahdollisimman miehekkäästi, mikä näyttää jo koomiselta. Miehen paljaaseen vatsaan heijastetaan kuva suomalaisten naisten ihanteiden mukaan luodusta tv-sarjan mieshahmosta, joka nostelee painoja.  Nuori nainen avautuu siitä kuinka joutui murrosiässä skolioosin takia käyttämään epämukavaa korsettia. Illallispöydän ääressä neidot pinnistävät kakkaa.

Olin ystäväni kanssa viime perjantaina teatteri Takomossa katsomassa ensi-illassa Vain laihat ja kauniit naiset. Puolitoista tuntinen näytelmä on ohjaaja Alma Lehmuskallion opinnäytetyö Teatterikorkeakouluun ja myös kahden näyttelijän opinnäytetyö. Lavalla nähdään lisäksi kokeneempia näyttelijöitä sekä kansainvälistä uraa luova elokuvatähti Pihla Viitala.

Teksti on työryhmän yhdessä laatima. Näytelmässä esiintyy vain yksi mies, Timo Ruuskanen. Onkohan kyseessä kiintiömies, kannanotto siihen, että on olemassa paljon elokuvia ja lastenanimaatioita, joissa on tavallisesti vain yksi (kliseinen) naishahmo ison miesryhmän joukossa? Ruuskasen esittämän hahmon kautta käsitellään myös nykyajan miehiin kohdistuvia ristiriitaisia ja loputtomia odotuksia.

 

Näytelmä tarjoaa katsojille monipuolisemman ja aidomman naiskuvan, mitä elokuvat, mainokset, lehdet ja musiikkivideot yleensä antavat. Ihannoitujen, tyhjäpäisten, sovinnaisten tai yliseksualisoitujen naishahmojen tilalle lavalle tuodaan arkisia, hurjia, epävarmoja, mahtavia ja pohdiskelevia naisia. Pihla Viitala heittää monologissaan ilmaan lukemattomia hauskoja, kipeitä, oivaltavia ja banaalejakin kysymyksiä kuten miksi on yökerhoja, joissa tanssivat vain kauniit ja laihat naiset, kuka katsoo sinua kun olet yksin tai milloin sinulla on kaunis olo. Oikeat naisihmiset ihmettelevät mediassa luotuja supernaisia ja kiiltokuvamimmejä.

Näytelmä koostuu sarjasta täysin irrallisia kohtauksia, mikä on sen vahvuus ja heikkous. Osa kohtauksista on hilpeitä tai koskettavia, osa taas heikompia ja vaikeammin avautuvia. Irralliset kohtaukset tekevät näytelmästä epätasaisen ja hajanaisen – vaikka toisaalta feminismiä tulisi luultavasti käsiteltyä kapeammin juonellisessa näytelmässä. Ryhmä on halunnut räjäyttää taivaan tuuliin perinteisen käsityksen teatterista. Näytelmä on yllätyksellinen: yhtään ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä lavalle ilmestyy – vaikka hassu olento, joka on vain kaksi jalkaa ja tyllihame.

 

Esiintyjät tekevät työtä sekä sydänverellä että pilke silmäkulmassa. He tuntuvat olevan lavalla paljaina ja aitoina. Ihan fyysisestikin, koska näyttelijät esiintyvät välillä koomisen epäseksikkäissä alusvaatteissa ja tukisukkahousuissa tai jopa pakarat paljaina. Välillä he ovat lavalla kiiltävissä juhlamekoissa, välillä verkkareissa ja villapaidoissa.

Henkilökohtaisia tunnustuksia kuunnellessaan katsoja tuntee olevansa tirkistelijä ja hieman vaivaantunut, mikä on varmaan tarkoituskin. Samalla on kiinnostavaa päästä näin lähelle näyttelijöitä ja kuulla jotain rehellistä ja suodattamatonta.

Yleisö nauroi paljon, ja välillä taas vaikeni hiirenhiljaiseksi. Ystäväni ihmetteli sitä, miten eri kohdissa porukka repeili – jotkut hekottelivat kohdissa, joissa ei hänestä ollut mitään hupaisaa.

Koska itse tunnustaudun feministiksi, oli näytelmä pakko nähdä. Päädyin samalla myös epämukavuusalueelleni (vaikka yleensä inhoan tuota bisnes-maailmasta rantautuneen sanahirviön käyttöä), sillä osa kohtauksista oli vaivaannuttavia. Toisaalta oli mielenkiintoista pohtia, miksi olin välillä kiusaantunut tai estynyt. Loppujen lopuksi kohtaukset olivat vain tätä elämää, ihmiselon inhorealistisia puolia.

Olisin tosin toivonut vielä poliittisempaa ja intellektuellimpaa otetta ja joissain kohdin ehkä vähemmän terapia-henkisiä avautumisia. Pidin eniten Niina Hosiasluoman esittämän jalattoman mielenosoittajan hersyvästä, itseironisesta ja kantaaottavasta puheesta erilaisten naisvartaloiden puolesta.

Kokonaisuudessaan näytelmä on raikas, fiksu ja omaperäinen, ehdottomasti näkemisen arvoinen.

 

Vain kauniit ja laihat naiset

Esityksiä on 18. joulukuuta 2014 asti.

Liput 20 / 13 euroa.

Teatteri Takomo, Fredrikinkatu 18, Helsinki

Ohjaus: Alma Lehmuskallio
Dramaturgia: Marie Kajava
Äänisuunnittelu: Ina Aaltojärvi
Valo- ja tilasuunnittelu: Milla Martikainen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Videosuunnittelu: Anna Antsalo
Tuotanto: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu, Teatteri Takomo ja työryhmä

Näyttämöllä: Annika Aapalahti, Anne-Mari Alaspää, Niina Hosiasluoma, Timo Ruuskanen, Henna Tanskanen ja Pihla Viitala