Kirjailija Maria Turtschaninoffin (vaikeasti muistettava) nimi oli minulle tuntematon, kunnes hän voitti tänä vuonna Junior Finlandia -palkinnon nuortenromaanillaan Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (Tammi 2014).  Kirjan on kehuttu olevan kansainvälistä tasoa. Silmäilin opusta Akateemisessa kirjakaupassa ja innostuin hyvin kauniista kannesta sekä luostaritarinasta, joka toi mieleeni omat romaanikyhäelmäni teini-ikäisenä, sillä kehittelin silloin myös historiallisia tai scifi-henkisiä luostaritarinoita. Eromme on siinä, että Turtschaninoff on kirjoittanut ideasta valmiin kirjan, joka on vieläpä kovatasoista tekstiä.

Maria Turtschaninoff on syntynyt vuonna 1977 Helsingissä, mutta asuu nykyisin vapaana kirjailija Karjaalla. Hän on valmistunut filosofian maisteriksi Göteborgin yliopistosta ja työskennellyt toimittajana. Suomenruotsalainen kirjailija kirjoitti teoksensa ruotsiksi ja suomennoksen on tehnyt käsikirjoituksen pohjalta Marja Kyrö. Maresi kuulemma sijoittuu samaan tolkienilaiseen fantasiamaailmaan kuin Turtschaninoffin aiemmat nuortenromaanit Arra ja Anaché.

Nykyään moni aikuinenkin lukee tasokkaita nuortenkirjoja (kuuluisin esimerkki ovat Harry Potterit). Maresistakin on lopulta vaikea sanoa, onko se suunnattu nuorille vai aikuisille. Luin aikoinaan myös vuoden 2011 Junior Finlandia -voittajan, Vilja-Tuulia Huotarisen tyttörakkaudesta kertovan romaanin Valoa valoa valoa, jonka kokeellinen kerrontatyyli teki siitä enemmän aikuisten kuin nuorten kirjan.

Itse en ole fantasiakirjallisuuden suurimpia kuluttajia enkä ole lukenut edes Tolkienin kirjoja, mutta silloin tällöin laadukas ja ei-tiiliskiven-paksu fantasiakirja uppoaa minuunkin. Turtschaninoffin uuden kirjan päähenkilö on 14-vuotias Maresi, joka on asunut neljä vuotta luostarissa saarella, jonne pääsevät vain naiset. Tarina kerrotaan takautuvasti, Maresin kirjoittaman kronikan kautta. Maresia on älykäs ja tiedonjanoinen tyttö, jonka lempipuuhaa on lukeminen.

Yhtenä päivänä saarelle saapuu laivalla uudeksi noviisiksi Jai-niminen nuori tyttö, joka on hyvin hiljainen ja peloissaan. Jai on selvästi pakomatkalla. Maresia ottaa Jain siipiensä suojaan ja opettaa hänet luostarin tavoille.

Itse pidin kirjassa eniten sen feminismistä. Uskonnot ovat yleensä hyvin patriarkaalisia ja naisvihamielisiä, mutta kirjassa nunnat palvovat naispuolista jumalaa, joka on yhtä aikaa yksi ja kolme: Äiti, Neito ja Akka. Vähän kuin kristinuskon Isä, Poika ja Pyhä henki.

Nunnat ovat myös omavaraisia, itsenäisiä ja ystävällisiä toisiaan kohtaan. Luostarissa ymmärretään myös lihan ilojen päälle, sillä nunnat saavat syödä maittavaa ruokaa ja nauttia kuumista kylvyistä. Naishahmoissa ihailtavaa on heidän iloisuutensa, älykkyytensä ja neuvokkuutensa. Tässä luostarissa nunnat ja noviisit eivät myöskään joudu nöyrinä kynimään hiuksiaan, vaan naisten hiukset hulmuavat pitkinä ja vapaina.

Turtschaninoff kytkee kirjan maailman meidän todellisuuteemme sillä, että kirjan kuvaamassa maailmassa on myös maita, joissa naisten kuuluu olla näkymättömiä palvelijoita ja miesten vallan alla. Maita, joissa isät surmaavat muka tottelemattomia tyttäriään ”kunnian” takia. Hakemattakin mieleen tulevat joidenkin islamilaisten maiden harjoittamat kunniamurhat, ja miksei myös kristinuskon naisvihamielinen historia, jossa naisten on kuulunut vaieta seurakunnassa.

Parhaiten kirja lähtee lentoon loppupuolella kun seuraa jännittävä hyökkäys luostariin. Kirjassa kuvataan julmuutta, joka saa lukijan raivostumaan sellaisille miehille, joille naiset ovat vain valloitettavaa omaisuutta. Turtschaninoff ottaa vahvasti kantaa naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Päähenkilön henkisen kasvun kautta kirja kertoo myös itsensä löytämisestä ja itsensä ylittämisestä.

Nunnat eivät selviä kirjassa ongelmista ainoastaan neuvokkuutensa ansiosta, vaan myös maagisten kykyjensä avulla. Tämä maaginen puoli kirjassa vähän tökki itseni kohdalla, koska se teki alunperin realistisella tyylillä kerrotusta tarinasta yhtäkkiä satua. Toisaalta kaipa fantasiakirjallisuuden genreen nimenomaan kuuluu yliluonnollisuus. Ja voihan maagisuuden nähdä myös vertauskuvana naisten sisäisille voimille.

Ihmettelin sitä, kuinka epäseksuaalisia kaikki kirjan hahmot ovat. Luostari on tosiaan henkisyyden paikka, mutta voisi luulla, että kukkaan juuri puhkeamaisillaan oleva neito – Maresi – heräisi myös seksuaalisuuteen. Kukaan luostarin tytöistä tai naisista ei kaipaile saaren ulkopuolelle etsimään miesseuraa tai mainitse entisiä ihastuksia ennen luostariin saapumistaan – tai luontevasti ihastu saarella asuviin toisiin noviiseihin tai nunniin. Oletin sitten, että tämä seksuaalisuuden ja romanttisen rakkauden sivuuttaminen johtuu siitä, että kirjassa on muita teemoja ja että kyseessä on seikkailutarina.

Maresi tuo mieleeni syksyllä lukemani toisen menestyneen suomalaisen naisen kirjoittaman fantasiakirjan eli Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (Teos 2012). Juoni ja maailma ovat täysin erilaisia, mutta molemmissa on pääosassa syvällinen tyttö sekä ihmiset elävät luonnonläheisesti ilman nykyajan ylellisyyksiä ja teknologiaa. Molemmissa kirjoissa maailma on ajautunut köyhyyteen ja ruuasta on pulaa. Kirjat ottavat kantaa luonnonsuojelun puolesta.

Maria Turtschaninoff on nähnyt vaivaa suunnitellessaan kuinka hänen kirjansa nunnat hankkivat itse ruoka-aineensa ja esimerkiksi värjäävät lankansa punaisiksi verisimpukoilla (jouduin tarkistamaan Googlen avulla, ettei verisimpukoita ole oikeasti olemassa, heh). Maresiassa on aivan oma maailmansa maantiedettä, ruokalajeja ja henkilöiden erikoisia nimiä myöten. Tarinan seuraamista auttavat kirjassa mukana olevat kaksi viehättävästi piirrettyä karttaa saaresta ja luostarista. Arvostan sitä, että kerrankin kartassa paikkojen nimet ovat naispuolisia, kuten vuori on nimeltään Valkea rouva.

Kirjasta on suunnitelmissa trilogia, joten seuraava romaani kertoo Maresin seikkailuista hänen lähdettyään luostarista. Jäämme odottamaan.

Kiitos Tammelle kirjan arvostelukappaleesta!