Esiripun takaa paljastuu rapistunut maalaiskartano ja ilman täyttää Sanna Salmenkallion kohtalokas, maaginen musiikki. Ihanaa. Suuntasin siis perjantai-iltana poikaystäväni kanssa syömään Kaivopihan La Crêperie Caféen ja katsomaan Kansallisteatteriin Vanja-enon. Saimme pressiliput eri aitioihin, mutta olimme ilahtuneet siitä, kuinka hyvä näkymä aitioista oli lavalle ja että aition kaiteeseen saattoi mukavasti nojailla. Edessäni istuneet kaksi naista sanoivat minulle, että tästä lähin he varaavat aina paikan aitioon.

Olimme jännittäneet, esitetäänkö näytelmää ollenkaan, koska edellisen illan näytös oli peruttu kun Sonjan roolissa näyttelevä Emmi Parviainen oli loukannut jalkansa. Ennen esityksen alkua lavalla käveli klassikko-ohjauksistaan tunnettu Paavo Westerberg, jolle Vanja-eno on ensimmäinen ohjaus Kansallisteatterissa. Hän ilmoitti, että Parviainen esiintyy loukkaantuneen jalkansa kanssa, mutta näytelmää on muutettu niin, että Parviainen pystyy liikkumaan lavalla. Näytelmän aikana näimme Parviaisen siteessä olevan jalan, mutta hän pystyi silti kävelemään ja jopa keinumaan keinussa, eikä näytelmästä huomannut puuttuvan mitään.

Vanja-eno on vanhimpia Suomessa laitosteatterissa esitettyjä näytelmiä, ja sen kantaesitys Kansallisteatterissa oli jo vuonna 1914. Näytelmän teemat ovat yhä ajankohtaisia. Päällimmäinen tunne näytelmän katsomisen jälkeen on se, että täytyy jaksaa pitää kiinni omista unelmista ja ponnekkaasti toteuttaa niitä, jottei sitten vanhempana valita elämätöntä elämäänsä kuten Vanja-eno. Vanjalla on älyä ja lahjakkuutta, mutta elämä meni silti aivan toisin kuin hän haaveili.

Ivan Petrovitsi eli Vanja-eno kokee jo 47-vuotiaana olevansa vanhus. Hän on koko aikuisikänsä tehnyt töitä maatilalla antaen tuoton – nyt jo kuolleen – sisarensa aviomiehelle, taideprofessorille, joka kuitenkaan ei ole saanut aikaan mitään merkittävää.

Taideprofessori Serebrjakov on sittemmin eläkkeellä mennyt naimisiin 27-vuotiaan Jelenan kanssa. Öisin kukkuva taideprofessori ja hänen nuorikkonsa ovat tulleet kesäksi passattaviksi kartanoon, mikä on suistanut kaikkien päivärytmin ja elämän raiteiltaan. Jelena ja Vanja ovat olleet ystäviä kymmenen vuotta, mutta vasta nyt Vanja tajuaa olevansa rakastunut Jelenaan – joka on tosiaan jo naimisissa.

Jelena taas on oivaltanut, että meni professorin kanssa naimisiin vain koska ihaili tämän työtä, mutta nyt kun teinityttömäinen fanius on karissut, hän tajuaa olevansa sidottu vanhaan ukkoon, jota ei edes rakasta. Hänellä ei myöskään ole mitään erityistä tekemistä nuorena rouvana.

Jelenan kauneus ja tyylikkyys laittavat miesten päät pyörälle, vaikkei hän sitä itse toivokaan. Häneen on salaa ihastunut myös keski-ikäinen lääkäri Astrov. Astroviin taas on salaa rakastunut nuori Sonja, joka on professorin tytär. Sonja on mukava ja ahkera tyttö, mutta niin vaatimattoman näköinen, ettei komea lääkäri kuulemma voi häneen ihastua. Kaikkien ihastumiset kohdistuvat siis tavoittamattomiin henkilöihin. Näytelmä kuvaa rakastumisen tragikoomisuutta ja mitä kaikkea hullua ihastus laittaa ihmiset tekemään.

Näytelmän hahmot liikkuvat hyvin pienissä piireissä syrjäisellä maaseudulla, joten ei ihmekään, että he ihastuvat toisiinsa ristiin rastiin. Huomaa myös, että näytelmä on miehen tekemä, koska nuoret tytöt ihastuvat keski-ikäisiin miehiin ja vanhuksiin. Näytelmässä on myös kaksi vanhempaa naista, mutta heihin mieshahmot eivät ihastu.

Aikaansa edellä olleen näytelmän yksi teemoista on luonnonsuojelu, mikä onkin nykypäivänä ajankohtainen aihe. Lääkäri on huolissaan metsien tilasta ja harrastaa intohimoisesti puiden suojelua. Tuntuu hurjalta, että jo 1800-luvun lopussa osa ihmisistä näki, että ihmiskunta on tuhon tiellä pilatessaan luontoa.

Venäläisen Anton Tšehovin näytelmä Djadja Vanja julkaistiin 1890-luvulla ja samaan sarjaan kuuluvat kolme muuta näytelmää, jotka olenkin jo nähnyt aikaisemmin eli Lokki, Kolme sisarta ja Kirsikkapuisto. Kaikissa niissä elämän perusvide on traaginen. Hahmot kokevat olevansa jumissa elämänsä kanssa ja he ovat juuttuneet joutilaisuuteen (en nyt puhu itsestäni, eh).

Heillä on ongelmallinen suhde asuinpaikkaansa: Vanja-enossa kaivataan turhaan maalta kaupunkiin, Kolmessa sisaressa haikaillaan turhaan pikkukaupungista Moskovaan ja Kirsikkapuistossa hahmot ovat liian saamattomia suojellakseen perhetilaansa joutumasta muiden omistukseen. Vanja-eno on näistä ainoa, jota en ollut etukäteen lukenut näytelmätekstinä, mutta pysyin silti hyvin perillä juonesta teatterin katsomossa.

Näytelmä on väkevä, syvällinen ja ahdistavakin. Sen hahmot ovat ristiriitaisia ja intohimoisia. Tšehov on itse luokitellut näytelmän komediaksi, mutta omasta mielestäni se on enemmänkin tragedia. Lavastukset ovat hienot ja niiden innoituksena on ollut Lori Nixin valokuva Library (2007) kokoelmasta The City.

Vesielementtiä on hyödynnetty näyttävästi lavan vesialtaissa ja vesisateena. Näyttävä on myös kohtaus, jossa katosta leijailee alas kirjojen tai kirjeiden sivuja.  Olin pari viikkoa sitten katsomassa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kohutun Maaseudun tulevaisuuden, jossa on jättimäiset lavasteet, ja voin vain ihailla sitä kuinka Kansallisteatterissa ehditään eri illoiksi vaihtaa lavasteet.

Kristo Salminen luo koskettavasti ja hauskasti masentuneen mutta älykkään, avoimen ja leikkimielisen Vanja-enon. Eero Aho on seksuaalisuutta uhkuva ja kirkasotsainen lääkäri Astrov. Uudessa lyhyessä tukassaan entistä tyylikkäämpi Krista Kosonen esittää upeasti herkkää, salaperäistä ja tunteensa kätkevää Jelenaa. Emmi Parviainen on rempseä ja työteliäs mutta piinattu Sonja.

Sinisilmäisen ja itsekeskeisen professorin roolissa on Heikki Nousiainen. Vanjan äiti käy lavalla vain muutaman kerran, joten hänen hahmonsa voisi yhtä hyvin poistaa näytelmän kärsimättä mitenkään, mutta Terhi Panula näyttelee eläytyen kutovaa, hyväntuulista Marja Vasiljevnaa. Köyhtyneenä ja vähän jurona tilanomistaja nähdään Seppo Pääkkönen. Teatterin grand old lady Seela Sella on suloinen vanhana lastenhoitajana.

Hassu yhteensattuma muuten, että myös Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sai syyskuussa ensi-iltansa Vanja-eno!  Matkaankin tänä iltana Kaupunginteatteriin, mutta en katsomaan Vanja-enoa vaan musikaalin Miten menestyä vaivatta liike-elämässä. Pysykää siis kanavalla.

Vanja-eno

Ensi-ilta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä oli 17.9.2014.

Esityksiä on 12. toukokuuta asti.

Kesto noin kolme tuntia, yksi väliaika.

SUOMENNOS JA OHJAUS Paavo Westerberg
suomennos yhteistyössä Eva Buchwaldin kanssa
LAVASTUS Markus Tsokkinen
PUVUT Pirjo Valinen
MUSIIKKI JA ÄÄNISUUNNITTELU Sanna Salmenkallio
VALOSUUNNITTELU Pietu Pietiäinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Heikki Nylund
DRAMATURGI Eva Buchwald