Narsismi on ajankohtainen ilmiö. Nykyään oman persoonan, vartalon ja uran rakentamista korostetaan lähes kaikkialla. Röyhkeää menestyjää ihaillaan, vaikka hän kohtelisi muita ihmisiä välinpitämättömästi ja tylysti. Moni sekoittaa itsenäisyyden ja itsekeskeisyyden toisiinsa.
Samaan aikaan narsismi-leima lätkäistään kevyin perustein ex-kumppanin tai hankalan pomon otsaan. Patologinen narsismi on kuitenkin harvinaista. Voi olla vaikea myöntää, että jokaisessa meissä on enemmän tai vähemmän narsistisia piirteitä, osin individualistisen aikakautemme takia. Kukapa ei joskus tulkitsisi kaikkien huomion kohdistuvan omaan epäonnistumiseensa tai saavutuksiinsa, vaikka muiden huomio olisikin muualla, yleensä omissa murheissa ja iloissa.
Olin etukäteen innoissani kun kuulin syksyllä, että Kansallisteatteriin on tulossa Olipa kerran minä -näytelmä. En tiennyt silloin vielä näytelmän aiheesta mitään, mutta halusin nähdä sen, koska käsikirjoittaja on Heini Junkkaala, joka Kristuksen morsiamesta (Kansallisteatteri 2010) pidin paljon, ja ohjaajana on Milja Sarkola, jonka käsikirjoittamat Jotain toista (Q-teatteri 2015) ja Perheenjäsen (Takomo 2011) ovat tehneet itseeni suuren vaikutuksen. Olin etukäteen uskonut, että kaksikko tekee jälleen näytelmän queer-naisten seksuaalisuudesta ja arjesta, joten narsismi-aihe oli itselleni hienoinen pettymys (en vielä silloin tiennyt, että näytelmän alaotsikko on Narsistin kootut totuudet). Näytelmä oli silti mielenkiintoinen.
Sarkola teki muuten eilen hienon teon astelemalla Linnan juhliin puolisonsa, kolttasaamelaisen taiteilijan ja aktivistin, ohjaaja-käsikirjoittaja Pauliina Feodoroffin kanssa, ja molemmat olivat piirtäneet ihoonsa numerot ”169”. Numerot viittaavat alkuperäiskansojen ILO 169 -sopimukseen, jonka ratifioiminen jätettiin Suomessa pöydälle viime hallituskaudella maaliskuussa (katso kuva täältä). Ele oli rohkea tapa hyödyntää näkyvyyttä Linnan juhlissa ja vetää huomio pelkistä kauniista puvuista tärkeään aiheeseen.
Olipa kerran minä muistuttaa Sarkolan omaelämäkerrallisia ja kokeellisia näytelmiä siinä määrin, että sitä katsoessa on välillä vaikea muistaa, että käsikirjoittaja on tällä kertaa Junkkala. Näytelmän takana on vahva naisten työryhmä, sillä pääosassa on Minna Haapkylän (on ihastuttanut tänä vuonna myös pääosassa Armi elää! -elokuvassa) sädehtivästi esittämä Kirjailija, ja dramaturgit ovat Elina Snicker ja Feodoroff.
Kävin katsomassa näytelmän ensi-illassa 25. marraskuuta Kulttuurielämää Helsingissä -blogin kirjoittajan Tuiren kanssa. Lisäksi viime viikon maanantaina Kansallisteatterin Bloggariklubilla sain seurata Milja Sarkolan haastattelua. Sarkola kertoi, että käsikirjoittaja Junkkalan teksti oli hänelle tunnistettavaa. Junkkala on kuulemma kirjoittanut ulos sisäisen dialoginsa kahteen henkilöön: narsistiseen Kirjailijaan ja tämän empaattiseen ystävään, jota esittää luontevasti Katja Küttner. Kaksi hahmoa esittävät saman ihmisen vastakkaisia puolia.
Näytelmää tehdessään Sarkola oppi, että narsismi on häpeän sietämättömyyttä, ja tämän takia narsisti haluaa häpäistä muut. Hän oivalsi myös, että narsisti voi olla myös ihminen, joka muiden edessä haukkuu ja vähättelee itseään, ja vetää myös tällä tavoin aina huomion itseensä ja uskoo koko maailman seuraavan hänen epäonnistumisiaan. Lavalla tällaista henkilöä edustaa edesmennyt hiihtäjä Mika Myllylä, joka tiesi uransa olevan ylivertainen ja jolle häpeä merkitsi joutumista tavallisten ihmisten kastiin. Hän uskoi koko Suomen ja muun maailman seuraavan doping-käryämistään vuonna 2001 ja kyseessä olevan itsensä Jumalan hänelle langettama rangaistus.
Sarkola kertoi, että käy usein aluksi katsomassa näytelmänsä useamman kerran, mikä on näyttelijöillekin mukavaa. Ohjaajan on kuitenkin usein vaikea luopua teoksestaan ja Sarkolakin kokee olonsa tyhjäksi kun esitys on valmis. Sarkola kertoi myös, että aloitti teatteriuransa kuiskaajana! Hän oli nuorena arka ja ujo, eikä olisi silloin uskonut, että on vielä joskus johtamassa työryhmää.
Olipa kerran minä ei käsittele narsismia odotetuimmailla tavalla esimerkiksi sosiaalisen median tai fitness-buumin kautta. Näytelmän alussa lavalla on myös katsomo, jossa istuen näyttelijät katsovat valoisaan katsomoon saapuvia katsojia, ja jo tämä on vihje siitä, että näytelmä tekee teatteria näytelmän tekemisestä. Näytelmässä ei ole juonellista rakennetta, vaan se koostuu kehyskertomuksesta, jossa neuroottinen Kirjailija ja tämän sympaattinen ystävä seuraavat Olipa kerran minä -näytelmän valmistumista.
Näytelmässä on erilaisia tapahtumalinjoja, jotka tuovat esiin eri puolia narsismista. Voi miettiä, onko kyseessä ollut pelko valita vain yhtä tarinalinjaa ja luottaa sen kantavuuteen, vai halu käsitellä aihetta mahdollisimman monesta hedelmällisestä näkökulmasta.
Yhdessä tarinalinjassa kerrotaan tavallisesta arkipäivän narsismista ja seuraamme Siskoa (Jessica Grabowsky) ja Eskoa (Antti Pääkkönen), jotka ovat yhdessä asuva nuori pariskunta. Sisko on huomionkipeä, ahdistunut ja neuroottinen. Hän saa raivokohtauksia pikkuasioista ja uskoo puolisonsa kaikkien tekemisten liittyvän itseensä. Esko taas on rakastava ja kärsivällinen, vaikka laittaa Siskolle myös vastaan. Kirjailijan ystävä toteaa, että Sisko on kuin liioiteltu versio Kirjailijasta ja Esko on kuin tämän ihannoitu puoliso. Suhteeseen syntyy myös lapsi, mikä tuo esiin sen, kuinka epävakaa kasvattaja narsisti on.
Heilin (Iida Kuningas) ja Rikon (Heikki Pitkänen) tarina taas perustuu tositapaukseen, kun eräs nainen halusi kertoa serkkunsa järkyttävän tarinan Heini Junkkaalalle (tämä selviää ohjelmalehtisessä, jossa on muuten paljon kiintoisaa tietoa näytelmän taustoista!). Riko on narsisti, joka nöyryyttää ja kiusaa alistunutta vaimoaan ja on täysin kylmä vaimon kärsimyksille. Narsismi on kyvyttömyyttä tuntea empatiaa muita kohtaan. Riko ylireagoi vaimon viattomiin kommentteihin ja vaatii vaimon huomioivan vain hänet, koska kenelle tahansa muulle suunnattu huomio on Rikon silmissä poissa häneltä.
Koko näytelmä tosin alkaa kauniilla kohtauksella, jossa Riko ja Heili ovat suhteensa alussa ja Riko näkee Heilissä jumalattaren. Tarinalinja näyttää narsismin rumimmat kasvot, mutta tuo esiin myös narsistin lumoavan hurmuripuolen, joka saa rakastuneen puolison pysymään vuodesta toiseen yhdessä narsistin kanssa.
Kaikista hillittömin hahmo on Heikki Pitkäsen esittämä homoseksuaali televisiojuontaja, joka on saanut haastateltavakseen itse Jeesuksen (Antti Pääkkönen). Televisiojuontaja on avoin ja sympaattinen mutta niin rakastunut omaan ääneensä, ettei koko ”haastattelun” aikana anna Jeesukselle yhtään puheenvuoroa. Pitkänen luo hersyvän hahmon, jonka monologi laukkaa villisti.
En tosin täysin ymmärtänyt sitä, miksi tämän kohtauksen jälkeen Kirjailija väittää kaikkien homoseksuaalien olevan narsisteja. Syytöksiä laimentaa se, että Kirjailijan hahmo on itsekin homoseksuaali, kuten kohtauksen tekijätkin eli näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaajakin ovat. Kuitenkin kun jo ympäröivä maailma vainoaa homoseksuaaleja ja ylistää heteroja, niin miksi näytelmässä on käytetty tämä mahdollisuus julkiseen keskusteluun esittelemällä Kirjailijan omia homofobisia ennakkoluuloja? Vai onko niin, että kun homot ovat niin pitkään joutuneet vain puolustelemaan itseään ja homoista on jo luotu julkisuudessa kovin ihannoitu kuva, niin nykyisessä tasa-arvoisemmassa Suomessa vähemmistöillä on vihdoinkin vapaus myös tuoda esiin homomaailman ongelmia? En silti ymmärrä lapsellista väitettä homoseksuaalien narsismista, koska vaikka rakkauden kohteella on sama sukupuoli, niin kyseessä on muuten erilainen ihminen, johon rakastuu, ei oma peilikuva. Yhtä hyvin voisi väittää, että kaikki itsensä kanssa samanhenkisen puolison löytävät heterot ovat narsisteja.
Kirjailija tuo lavalle myös oikean elämän kuuluisia narsisteja, Mika Myllylän lisäksi Jari Sarasvuon ja jopa massamurhaaja Breivikin. Jessica Grabowsky esittää osuvasti myös Breivikistä kirjan kirjoittanutta norjalaista kirjailijaa Åsne Seierstadia, jota Kirjailija kahdehtii tämän kirjoittaman tärkeän teoksen takia. Erittäin hauska on kohtaus, jossa tärkeilevä Seierstadia on Iida Kuninkaan esittämän ihailevan tv-juontajan haastateltavana ja pienestä luodaan suurta draamaa.
Tosi ja fiktio sekoittuvat esityksessä kun lavalle ryntää kolme apina-asuista Jussi Parviaista esittämään hänen kuuluisaa itsesäälistä jätetyn miehen monologiaan, ja samalla oikea Jussi Parvinainen istui edessäni nauramassa!
Tekijät ovat kuitenkin ottaneet huomioon, että kertovat elossa olevista suomalaisista, joten ohjelmalehtisessä kerrotaan, että kukin heistä sai näytelmän käsikirjoituksen luettavakseen ennen esitystä, ja he ovat saaneet ohjelmalehtisessä kertoa oman mielipiteensä hahmostaan. Kaikki ovat suhtautuneet yllättävän positiivisesti ja kypsästi hahmoihinsa.
Tekijät ovat halunneet synnyttää näytelmällä kohua ja luoda ajankuvaa, joten siksi näytelmään on valittu oikeita ihmisiä – näin Kirjailija toteaa lavalla. Ainoa hahmo, jonka väitetystä narsismista en ole kovinkaan varma, on Helsingin Sanomien entinen teatterikriitikko Suna Vuori. Kirjailija kertoo ihailevansa ja pelkäävänsä Vuorta ja haluavansa tulla nähdyksi tämän kuuluisan kriitikon silmissä. Samalla Kirjailija sanoo, että teatterikriitikot ovat narsistisia vallankäyttäjiä. Tästä voi olla kahtakin mieltä, koska kriitikon työ on ennen kaikkea lukijoiden palveleminen – ja tuolla periaatteella kaikkia julkisessa työssä olevia voisi kutsua narsisteiksi, mikä olisi liioittelua.
Kirjailija tosin myöntää – samoin kuin Milja Sarkola myöntää ohjelmalehtisessä – että kyse on ennen kaikkea näytelmän tekijän narsismista, halusta saada lempikriitikoltaan ylistävä kritiikki Suomen suurimmassa sanomalehdessä. Voi tietysti miettiä, kuinka kiusallista – vaiko imartelevaa? – kriitikolle on saada itseään esittävä hahmo lavalle.
Kaltaiselleni teatterikritiikkejä seuraavalle lukijalle Suna Vuoren tuominen näytelmään on viihdyttävää, mutta voi olla, ettei suuri yleisö pidä hahmoa kovin kiinnostavana. Vuoren pesti Hesarissa loppui juuri ennen näytelmän ensi-iltaa, joten Olipa kerran minän arvioi Hesarin toinen tunnettu kriitikko, Maria Säkö. Säkö ei täysin lämmennyt näytelmälle, vaan piti sitä tosikkomaisena ja pinnallisena, ja voit lukea arvion täältä.
Kehyskertomuksessa analysoidaan eri kohtauksia ja tuodaan esiin niiden puutteet ja ansiot. Tyyli ei ole kuiva vaan älykkään ja hauskan keskustelevainen. Näytelmän kokeileva, metatekstuaalinen rakenne ei ole enää uutta tänä päivänä. Voi olla että osalle perinteisemmän teatterin ystävistä moniulotteinen rakenne on liian ”kikkaileva”, mutta omasta mielestäni se toi syvyyttä ja moniäänisyyttä näytelmään.
Näytelmä on hyvin tunnustuksellinen, ja mietin välillä ettei tekijöiden läheisillä ole varmaan helppoa kun näytelmä käsittelee myös heitä – niin kuin aikaisemmatkin Sarkolan näytelmät ovat tehneet. Samalla tyylikeino tuo hyvin esiin taiteilijoiden narsismin, jossa läheiset saavat kestää sen, että taiteilija käyttää omaa ja muiden elämää teostensa materiaalina. Tosin juuri näytelmän rehellisyys ja elämänmakuisuus tekevät siitä koskettavan.
Kansallisteatteri, Pieni näyttämö
Ensi-ilta oli 25.11.2015. Esityksiä on 26.1.2016 asti.
Kesto 2 tuntia 45 minuuttia, yksi väliaika
ROOLEISSA Jessica Grabowsky, Minna Haapkylä, Iida Kuningas, Katja Küttner, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen
OHJAUS Milja Sarkola
LAVASTUS Kaisa Rasila
PUKUSUUNNITTELU Tuomas Lampinen
VALOSUUNNITTELU Ville Toikka
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila
VIDEOSUUNNITTELU Timo Teräväinen
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Tuire Kerälä
DRAMATURGIT Elina Snicker ja Pauliina Feodoroff
Sateenkaarenmaalari 