Apua, mitä muut minusta ajattelevat?! Näytelmä Tavallisuuden aave – Kuvia kotimaasta luo uudenlaisen katsauksen suomalaisuuteen.
Olin perjantaina Q-teatterissa Tavallisuuden aaveen ensi-illassa ystäväni Marjon kanssa. Onneksi olimme paikalla jo hyvissä ajoin nauttimassa teatterin kahvilan antimista, koska näytelmässä ei ole väliaikaa ja kahvila on jo kiinni kun esitys loppuu. Jatkoimme sitten iltaa lähelle Bollywood-teemaiseen Bar Bhangraan.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Saara Turunen ei ole halunnut käyttää suomalaisuuden kuvauksessa jo loppuunkaluttuja elementtejä kuten jääkiekkoa, känniläisiä ja maaseutua. Tilalla on tragikoomisia kohtauksia estyneisyydestä, totisuudesta ja joukosta erottautumisen pelosta.
Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa on lähes tunnistamattoman näköinen Laura Birn, joka on totuttu näkemään säihkyvänä kaunottarena, mutta nyt hän on meikitön, kalpea, hartiat lysyssä, hiukset ponihännällä ja pukeutunut mitäänsanomattomasti. Näytelmän hauskimpia kohtauksia ovat Birnin esittämän pirteän ja kunnollisen tytön eroottiseksi ketkutteluksi yltyvä huiluesitys ja jähmeiden kotibileiden jälkeinen vapautunut tanssi. Huomaa, että näytelmässä on käytetty apuna tanssikoreografia, Janina Rajakangasta.
Vaikka näytelmä on hauska, niin se ei ole kuitenkaan komedia, ja monet kohtaukset ovat riipaisevia. Hassut suomalaiset tavat tuntuvat joissain kohtauksissa jopa rakkailta, ehkä samalla tavalla kun samaistun Facebook-ilmiöön Finnish Nightmares ja sen ”perisuomalaiseen” Matti-piirroshahmoon.
Tavallisuuden aaveessa käydään läpi vain suomalaisuudessa ärsyttäviä puolia. Huumori syntyy liioittelusta ja mainioista näyttelijäsuorituksista. Jäykkä ja ankea hääkohtaus on todella herkullinen. Ylermi Rajamaa taas esittää täydellisesti omanarvontuntoista ja hapanta pikkutyttöä.
Näytelmä on saanut innoituksensa Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave (1974), mistä se on saanut myös episodimaisen rakenteensa. Samat hahmot toistuvat irrallisissa kohtauksissa.
Turusen mukaan siinä missä ranskalaiset tavoittelevat mahdollisimman suurta henkilökohtaista vapautta, suomalaiselle suurin haave ”on olla tavallinen, siis ihan vain normaali ihminen”. Itse samaistun enemmän vapaudenkaipuisiin ranskalaisiin, joten suomalainen mentaliteetti on ahdistanut itseänikin, vaikka tunnistan välillä myös itsessäni halun ”vaikuttaa normaalilta”.
Elokuvasssa vapaus on haave, jonka voi lähes tavoittaa. Samoin tavallisuutta on mahdotonta täysin saavuttaa, koska jokainen meistä on erilainen omalla tavallaan. Se mikä on toiselle tavallista, voikin olla toiselle erikoista.
Turunen halusi käsitellä suomalaisuutta hienostuneesti ja feministisesti. Siinä hän onkin onnistunut. Elegantti on myös näytelmän mainosjulisteessa ja rekvisiitassa toistuva lintuteema, jossa suomalaisuutta edustavat ruskeat varpuset ja ulkomaalaista eksotiikkaa taas värikkäät papukaijat ja keltaiset undulaatit.
Käsiohjelmassa kerrotaan, että Von Wrightin taiteilijaveljesten lintumaalaukset ovat löytäneet painokuvina tiensä monien suomalaisten koteihin ja kuvien katsotaan vangitsevan jotain hyvin suomalaista. Ferninand von Wrightin tunnetuimman maalauksen, Taistelevat metsot (1886), on nähty jylhyydessään ja karuudessaan kuvaavan suomalaista ominaislaatua. Teoksen kopio on muuten roikkunut yli 30 vuotta myös omien vanhempieni kodin seinällä, heh.
Näytelmän estetiikka ja monet kohtaukset ovatkin hyvin tunnistettavia. Kuten Turunen, inhoan myös ihmisten tasapäistämistä Suomessa. Helsinki on sentään onneksi aika vapaamielinen asuinpaikka ja täällä on paljon vaihtoehtokulttuureita.
Olen ihmetellyt sitä, mitä tavoittelemisen arvoista on tehdä asiat samalla tavalla kuin kaikki muut ja sulautua harmaaseen massaan. Samaan aikaan tunnistan itsessänikin sen pelon, että käytökseni vaikuttaisi muista oudolta ja muut ihmiset pysähtyisivät ihmeissään tuijottamaan minua. Suomessa totisesti osataan tuijottamisen taito!
Olen myös kokenut ulkopuolisuutta ja turhautumista introverttien kansoittamassa Suomessa kun olen luonteeltani ekstrovertti. Rakastan värikkäitä ja näyttäviä vaatteita, kun taas Suomessa suositaan mustia ja hillittyjä asuja. Suomessa moni ei myöskään häpeä olla tyly ja töksäyttelevä, millaista huonoa käytöstä en voi sietää. Suomalainen pessimistinen luonteenlaatu tuntuu myös ahdistavalta kun olen itse realistinen optimisti. Toki Suomessa on paljon myös ulospäinsuuntautuneita ja ystävällisiä optimisteja värikkäissä asuissa, en ole missään nimessä ainoita.
Samalla tunnistan itsestäni myös hyvin ”suomalaisia” piirteitä kuten haluni istua hiljaa yksin julkisissa kulkuneuvoissa ja että nautin välillä yksinolosta kotona, mikä voi ulkomaalaisen silmissä vaikuttaa erakkomaiselta. Saatan myös ujostella isoissa ryhmissä ja virallisissa tilanteissa, vaikka haluaisin pitää itseäni rohkeana ja reippaana.
Pidän myös joistakin todella tavallisista asioista kuten ruisleivästä, karjalanpiirakoista, Starbucks-kahviloista, Muumeista ja muumimukeista, farkuista, Reykjavik-repuista ja Converse-tennareista. Tämä yhtä aikaa suomalainen ja monikansallinen massamakuni samaan aikaan sekä ärsyttää itseäni että tuntuu miellyttävällä tavalla yhdistävän minua moniin kavereihini ja suomalaisiin ympärilläni. Juuri ulkomailla olen parhaiten tunnistanut oman suomalaisuuteni ja toivonut, että osaisin yhtä luontevasti ja spontaanisti koskettaa toisia ihmisiä kuin halauksia ja poskisuudelmia uusillekin tuttavuuksille jakelevat venäläiset ja etelä-eurooppalaiset.
Näytelmässä suomalaisuuden vastakohdaksi nostetaan espanjalaisuus. Hupaisaa sinänsä kun Espanja on vuosikymmenestä toiseen suomalaisten yksi eniten suosimista matkakohteista – ja Espanjassa on suuri suomalaisasutuskin. Ehkä Espanja on suosittu juuri siksi, että espanjalaisten iloinen ja rento luonteenlaatu vapauttaa suomalaiset kotimaan soveliaisuussäännöistä ja tempaisee pohjoisen jörrikät mukaan tanssiin ja lauluun?
Tavallisuuden aaveen miljöö ja asut sijoittuvat 1980-luvulle. Varmaankin siksi, että monet kohtaukset kuvaavat perhe-elämää, ja Turunen on itse ollut lapsi 80-luvulla. Osansa saa myös peruskoulu, joka on yksi niistä instituutioista, jossa yhteiskunnan normit sisäistetään ja ”oikeanlaisesta” käytöksestä palkitaan. Koulukiusaajat myös ottavat kohteekseen aina sen, joka erottuu joukosta.
Aluksi ihmettelin, mitä susipäinen mieshahmo tekee lavalla. Ainoastaan Birnin näyttelmä nuori vaimo näkee suden. Kenties vaimo haaveilee salaa vaarallisesta rakastajasta kun oma mies on arkinen tylsimys, vaikka samalla fantasia pelottaa vaimoa. Tai sitten susi edustaa kunnollisuuden ihanteen taustalla piilevää vaaraa: oman persoonallisuuden ja halujen tukahduttamista.
Näytelmässä on mukana ajankohtaisia aiheita kuten fasismi, naisviha ja muukalaispelko. Kahdessa kohtauksessa kuvataan hyvin kuinka äijäkerhon sikailu selitetään ”ihan normaaliksi” miesten käytökseksi. Tuohtunut nainen saadaan jopa lopulta pyytämään miehiltä anteeksi!
Teatterikorkeakoulusta valmistunut Turunen (s. 1981) tunnetaan näytelmistään Puputyttö (2007) ja Broken Heart Story (2011). Tavallisuuden aave käsittelee paljon samoja teemoja kuin Turusen romaani Rakkaudenhirviö, joka voitti viime vuonna Helsingin Sanomien palkinnon vuoden parhaalle esikoiskirjalle. Voitte lukea täältä arvioni Rakkaudenhirviöstä viime toukokuulta ja täältä arvioni Q-teatterin Broken Heart Story’stä vanhalta blogialustaltani.
Jos pidät arviotani kiinnostavana tai hyödyllisenä, niin tykkää ja/tai jätä kommentti. Kiitos!
Ensi-ilta oli 19.2.2016. Esityksiä on 21.5.2016 asti.
Kuvat: Pate Pesonius, Q-teatteri
Rooleissa: Elina Knihtilä, Laura Birn, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen (Teak)
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Lavastus: Milja Aho
Valosuunnittelu: Erno Aaltonen
Pukusuunnittelu: Laura Haapakangas
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Esityksen kesto on noin 1h 40min. Ei väliaikaa.
Sateenkaarenmaalari 