Kaksi matkaa Israeliin – viisumi tuntemattomaan pohtii muistoja, pahuutta, syyllisyyttä, kansalaisuutta ja yhteiskunnallisia ongelmia. Teatteriohjaaja Ritva Siikalan (s. 1941) omaelämäkerrallisessa näytelmässä henkilökohtainen nivoutuu osaksi Euroopan ja Israelin historiaa.

Kävin katsomassa näytelmän Kansallisteatterissa viikko ensi-illan jälkeen poikaystäväni kanssa. Israel-aiheinen näytelmä on sopivasti jatkoa sille kun kävimme vuosi sitten katsomassa Teatteri Takomossa Noora Dadun omaelämäkerrallisen Minun Palestiinani. Monologi kuvasi suomalaisen näyttelijän kiihkeää suhdetta isänsä kotimaahan Palestiinaan.

En ole ollut sanomalehtien lukijana innokas Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin seuraaja, mutta teatteri on herättänyt poliittisen kiinnostukseni aiheeseen. Tarinan voimaa ei voi koskaan aliarvioida, sillä kertomus herättää eloon monimutkaiselta tuntuvat tapahtumat. Kaikista vaivattominta on lähestyä kaukaisia tapahtumia yksilön kohtalon kautta. Pakko myöntää, että tässä tapauksessa samaistumista vielä helpottaa kun kokijana on suomalainen nainen.

Tuulikin elämä muuttuu kun hän 14-vuotiaana näkee Kemin kaupunginteatterissa näytelmän Anne Frankista. Keskitysleirillä 15-vuotiaana kuollut juutalainen Anne Frank on holokaustin kuuluisimpia uhreja. Sodan keskellä varttunut Tuulikki on tätä ennen ihaillut kotona vierailleita saksalaisia upseereita, jotka ovat olleet sivistyneitä herrasmiehiä. Tuulikki on ollut myös ylpeä siitä, että isä on saanut ansiomitalin toisessa maailmansodassa ja että mitalin mukana tuli Adolf Hitlerin nimikirjoitus.

Tuulikki on niin järkyttynyt Hitlerin hirmuteoista, että ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän matkustaa rahtilaivalla yksin Israeliin ja menee siellä töihin kibbutzille. Hän haluaa tutustua eläviin juutalaisiin, mutta yksikään kibbutzilla työskentelevä juutalainen ei ole kiinnostunut tutustumaan ei-juutalaiseen ulkopuoliseen.

Nuori nainen tahtoo, että muut ottavat vakavasti hänen halunsa auttaa, joten hän opettelee puhumaan hepreaa niin kuin juutalaiset. Tuulikki myös kokee suuren ensirakkautensa Israelissa ja haaveilee jo perheen perustamisesta ja juutalaiseksi kääntymisestä, kunnes lopulta kotimaa ja Teatterikorkeakoulu kutsuvat.

Viisikymmentäyksi vuotta myöhemmin Tuulikki on jo tunnettu teatterintekijä Suomessa. Kansainvälisessä teatterikonferenssissa hän huomaa, että jostain syystä Israel on tabu. Tuulikki ymmärtää, että hänen ihailemansa Israelin juutalaiset sortavat Palestiinan arabeja. Tuulikin on pakko palata tutkimaan asiaa Israeliin, ja tällä kertaa myös Palestiinaan.

Lavalla Tuulikkia esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää: 39-vuotias Cécile Orblin, 51-vuotias Jonna Järnefelt ja 79-vuotias Seela Sella. He esittävät myös näytelmän kaikkia muita hahmoja. Kokeellinen tyyli toimii erityisesti ensimmäisessä näytöksessä.

Teatterin taikaa on se, että tuntuu täysin luontevalta nähdä Seela Sellan esittävän 14-vuotiasta Anne Frankia. Toisessa näytöksessä nopeat roolinvaihdokset ilman mitään asujen muutoksia saavat eri hahmot välillä sekoittumaan keskenään, erityisesti kun lähes kolmituntisen näytelmän lopulla ainakin oma keskittymiseni alkoi herpaantua.

Näyttelijät ovat taitavia ammattilaisia, ja erityisen vaikutuksen tekevät kuulasäänisen Järnefeltin kaihoisa laulu erilleen joutuvista nuorista rakastavaisista, Orblinin avoimuus ja kyyneleet sekä eläkeikäisen Sellan karisma. Willensaunan lavastus on pelkistetty mutta nuhjuisen romanttinen. Katosta roikkuvat isot mustavalkoiset valokuvat vuosikymmenien takaisesta Suomesta ovat tunnelmallisia.

Ihmisten pahuuden ja sodan mielettömyyden kuvaukset ovat koskettavia, ja yleisöstä kuuluikin useita nyyhkäisyjä. Näytelmässä käsitellään raskaita aiheita, mutta onneksi mukana on myös keventävää huumoria. Erityisesti nuoren naisen ehdottomuus ja rajaton innostus niin rakastuessa kuin maailmaa parantaessa ovat ulkopuolisen silmin usein koomista katsottavaa. Samalla hahmon vilpittömyys ja sinnikkyys herättävät ihailua.

Tarinassa on positiivinen pohjavire: kun Tuulikki haluaa 1960-luvun alussa lähteä Israeliin, häntä eivät estä edes rakkaan isän nihkeys, oma kokemattomuus, matkaseuran ja rahan puute ja se ettei hän puhu kohdemaan kieltä hepreaa. Kaikki esteet ovat voitettavissa ja tuntemattomaan täytyy vain heittäytyä. Karu todellisuus ei vastaa ruusuisia unelmia, mutta matkasta tulee silti ikimuistoinen ja siihen mahtuu monia elämyksiä.

Näytelmä sai itseni miettimään sitä, kuinka moni intohimoinen ja luova ihminen tuntuu juuri teini-ikäisenä näkevän esityksen, elokuvan tai maalauksen, lukevan kirjan tai kuulevan artistia, josta tulee suuri vaikuttaja hänen elämässään. Teos käsittelee jotain aihetta, johon kokijalla on syvä henkilökohtainen suhde, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Samalla syntyy rakkaus sekä lajia kohtaan (Tuulikilla teatteria) että teoksen aihetta (Tuulikilla juutalaisuutta). Yksi teos johdattaa muiden samaa aihetta käsittelevien teosten pariin. Tämä rakkaus muokkaa maailmankuvaa sekä saattaa tulevaisuudessa ohjata jopa ammatin-, puolison- ja kotipaikan valintaa.

Harvoin on taiteen havahduttavaa vaikutusta kuvattu yhtä väkevästi kuin näytelmässä Kaksi matkaa Israeliin. 

Kirjoitin tämän arvion jo 22. maaliskuuta. Julkaisen sen vasta nyt, koska teksti piti alunperin julkaista Taideyliopiston Kelpaako?-blogissa, mutta siellä julkaiseminen on viivästynyt. Kelpaako?-blogi liittyy tällä hetkellä suorittamaani avoimen Taideyliopiston kurssiin Kirjoita ja julkaise taiteesta.

Kaksi matkaa Israeliin – viisumi tuntemattomaan

Kansallisteatteri, Willensauna

Kantaesitys oli 11.3.2016. Esityksiä on 18.5.2016 asti.

Kesto on 2 tuntia 45 min, sisältää väliajan.

Pääkuva: Tuomo Manninen, Kansallisteatteri

Muut kuvat: Johnny Korkman, Kansallisteatteri

ROOLEISSA Jonna Järnefelt, Cécile Orblin ja Seela Sella

OHJAUS Ritva Siikala

MUSIIKKI Jussi Tuurna

LAVASTUS Katri Rentto

PUKUSUUNNITTELU Anna Sinkkonen

VALOSUUNNITTELU Harri Kejonen

ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila

NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Pauliina Manninen

DRAMATURGI Michael Baran