Viime viikon perjantai-iltana ja lauantaina Helsingin Savoyn katsomon täytti niin kirjallisuusväki – kirjailijat, kustannustoimittajat, kääntäjät, editoijat, kirjallisuustoimittajat, äidinkielenopettajat, kirjabloggaajat ja kirjallisuudenopiskelijat – kuin muut lukemista rakastavat ihmiset. Jo toista kertaa järjestetty tapahtuma tarjosi kirjallisuusaiheisia keskusteluja, joita saattoi seurata mukavasti teatterin katsomosta käsin.

Itse olin mukana nyt ensimmäistä kertaa, kiitos Helsinki Litin myöntämän pressilipun. Yleisössä oli paljon kavereitani ja tuttujani, mikä ei toki ole yllätys, jos on opiskellut yliopistossa kirjallisuustiedettä ja on kulttuuribloggaaja.

Helsinki Litissä haastateltavat kirjailijat oli valittu niin, että heiltä on juuri keväällä ilmestynyt teos Suomessa. Tarkoitus olikin varmaan samalla myydä heidän uutuuskirjojaan. Savoyn aulassa olikin Fredrikinkadulla sijaitsevan Nide-kirjakaupan myyntitiski, jonka luona kävi kuhina.

Keskustelut olivat inspiroivia ja sujuvia. Ne olisivat varmasti olleet vielä mielenkiintoisempia, jos olisin aiemmin lukenut useampien esiintyjien tuotantoa. Nyt olin lukenut vain Sofi Oksasen, Riikka Pulkkisen ja Rosa Liksomin kirjoja, eli onhan sekin toki jo jotain.

Muut olivat kuitenkin niin tunnettuja kirjailijoita, että heidän teoksensa ja kirjailijakuvansa olivat itselleni tuttuja lehtien palstoilta. Kiitokset siitä, että Helsinki Litin ohjelmalehtinen kertoi taustoja jokaisesta esiintyjästä!

Pientä toisteisuutta oli tosin ilmassa, koska kaikki kirjailijat päätyivät lopulta kertomaan omasta kirjailijantyöstään ja sen arjesta. Yksi ongelma oli varmaan se, että haastattelijat olivat myös itse kirjailijoita eivätkä kokeneita haastattelijoita, jotka olisivat osanneet pitää keskustelun paremmin annetussa aiheessa. Annettuja aiheita olivat esimerkiksi populaarikulttuuri kulissina kaunokirjallisuudessa ja mielenterveyden käsittely kirjallisuudessa.

Lavalle olisi myös voinut nousta monipuolisemmin tekijöitä kirjallisuuden kentältä eli kirjailijoiden lisäksi myös kirjallisuudentutkijoita, kirjallisuuskriitikoita, kustannustoimittajia ja kääntäjiä puhumaan työstään ja kirjallisuuden merkityksestä. Keskustelut olisivat myös voineet liikkua välillä filosofisemmissa sfääreissä kuin kirjailijoiden teosten syntyprosesseissa. Puutteista huolimatta aika meni nopeasti ja rattoisasti Savoyssa.

Tapahtuman aloittivat perjantai-iltana viideltä avajaissanoilla Helsinki Litin ohjelmapäällikkö Philip Teir ja kirjailija Sofi Oksanen. Sofi Oksanen kutsui sitten lavalle venäläis-amerikkalainen toimittajan, kirjailijan ja aktivistin Masha Gessen. Gessen on tunnettu LGBT-aktivisti, joka muutti vuonna 2013 Moskovasta New Yorkiin vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa.

Gessen oli asunut ennenkin pitkään Yhdysvalloissa, mutta nyt syy muuttoon oli se, että Venäjän valtio alkoi uhkailla, että sateenkaariperheiden lapset otetaan pois vanhemmiltaan. Tosin nyt Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa mellastava homofobinen Donald Trump sai Gessenin parahtamaan, miksi tällaista tapahtuu hänelle myös uudessa kotimaassa.

Venäläisaktivisti kertoi siitä, että Neuvostoliitossa ei ollut homoseksuaaleja, koska vaikka ihmisillä oli salassa seksi- ja rakkaussuhteita samaan sukupuoleen, Neuvostoliitossa ei ollut mahdollisuutta gay-identiteettiin eikä tunteeseen kuulumisesta gay-ryhmään. Tämän takia monet venäläiset uskovat homouden tulleen Venäjälle vasta länsimaisen vaikutuksen myötä.

Gessenin mukaan suomalaisten on turha yrittää auttaa venäläisiä vähemmistöjä heidän kotimaassaan, koska Venäjän poliittinen ilmapiiri muuttuu niin hitaasti. Kirjailijan mukaan paras tapa auttaa Venäjän sorrettuja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on tarjota heille turvapaikkoja Suomesta.

Seuraavaksi  Philip Teir haastatteli norjalaista kirjailijaa Tore Renbergiä, jonka ensimmäinen suomennettu romaani Huomenna nähdään ilmestyi maaliskuussa Likeltä. Renberg oli lähes stand up -esiintyjän kaltainen hauskuuttaja, vaikka hän kertoikin rankoista aiheista, kuten isänsä alkoholismista, joka sai 14-vuotiaan pojan pakenemaan tilannetta runojen kirjoittamiseen.

Renberg luki 14-vuotiaana Dostojevskia ja ajatteli, että jos Dostojevskikin pystyy kirjoittamaan kirjoja, niin pystyy hänkin! Ajatus oli toki suuruudenhullu ja hupaisa, mutta nykyään Renberg tosiaan on kirjailija siinä missä esikuvansa. Nykyisin Renberg kertoi olevansa koukussa kirjoittamiseen ja tulevansa huonolle tuulelle, jos ei saa kirjoittaa tunteitaan paperille. Teir hauskuutti sanomalla, että norjalaiset kirjailijat kirjoittavat aina öljystä ja suomalaiset talvisodasta (Teirin oma romaani Talvisota ilmestyi vunna 2013).

Väliajan jälkeen puhuivat värikkäästi pukeutuneet kirjailijat Rosa Liksom ja Mark Levengood, ja heillä oli illan paras yhteys keskenään. Juttu lensi niin hyvin, etten edes malttanut tehdä muistiinpanoja hersyvästä keskustelusta. Jutut eivät olleet niinkään kirjallisuutta käsitteleviä, mutta kaskut selvensivät keskustelun ulkopuolisuus-teemaa. Levengood on Yhdysvalloissa ja Suomessa asunut ruotsalainen homo ja Liksom on kasvanut meän-kielisessä Ylitorniossa.

Levengoodin positiivisuus, sitkeys ja persoonallinen pukeutuminen ovat tehneett itseeni vaikutuksen ennenkin. Nyt hän kertoi esimerkiksi siitä kun oli nuorempana tapaamassa silloisen poikaystävänsä äitiä Karjalassa. Levengood oli tätä tapaamista varten opetellut puhumaan suomea, mutta äiti ei sitten puhunutkaan hänellä koko viikon aikana mitään, vaan kysyi kaiken poikansa kautta. Levengood luuli, että nainen vihaa häntä. Kuitenkin viimeisenä aamuna Karjalassa Levengood löysi poikaystävänsä äidin itkemästä pihalta ja kun hän kysyi syytä, niin äiti parkaisi, että nuori mies on niin miellyttävä ja nyt hän jo lähtee pois!

Tätä seurasi keskustelu, jossa syksyllä uuden kirjan julkaiseva kirjailija Riikka Pulkkinen haastatteli englanniksi ruotsalaista kirjailijaa Jonas Hassen Khemeriä, jolta on tänä keväänä julkaistu suomeksi Kaikki se mitä en muista (Johnny Kniga). Pulkkinen mainitsi sen, ettei hän ollut heidän ensitapaamisellaan kirjallisuusfestareilla ulkomailla ollenkaan laittanut merkille Khemerin maahanmuuttajataustaa, mikä hävetti häntä myöhemmin kun niin iso osa toisesta oli jäänyt huomaamatta. Khemer on elänyt koko ikänsä Ruotsissa, mutta hän on tullut tunnetuksi käsittelemällä kirjoissaan tunisialaisia juuriaan ja maahanmuuttoa.

Tammen perustaman Jarl Hellemann -käännöskirjapalkinnon sai Savoyn lavalla yleisen kirjallisuustieteen opiskelukaverini Antero Tiittula, joka oli suomentanut portugalista José Saramagon romaanin Lissabonin piirityksen kirjuri. Onnea, Antero!

Illan päätti ruotsalaisen 38-vuotiaan laulaja-lauluntekijä Frida Hyvösen hieno konsertti. Hyvönen teki itseeni vaikutuksen kauniin lauluäänen lisäksi leikkisällä ja tyttömäisellä olemuksellaan.

Lauantaina missasin jo yhdeltätoista alkaneen ensimmäisen keskustelun, jossa keskenään puhuivat kotimaisen kirjakevään tähdet Tommi Kinnunen ja Katri Lipson. Osan heidän keskustelustaan tosin kuulin kotona suorana Yle Areenasta.

Onneksi jaksoin mennä kahdeltatoista kuuntelemaan pitkään Pariisissa asunutta kuvataiteilija-kirjailija Hannu Väisästä ja kuvataiteilija Hanna Saarikoskea, jotka puhuivat Pariisista ja taiteesta. Väisäsen uutuuskirja, omaelämäkerrallinen Elohopea (Otava 2016) on kerännyt kiitosta.

Väisänen muutti vuonna 1989 vakituisesti Ranskaan, koska vielä silloin Suomessa ei ymmärretty sitä, että joku voi olla lahjakas kahdella alalla. Väisäsellä on ollut lapsesta lähtien valtava kertomisen tarve. Kun hän alkoi kirjoittaa kirjoja, maalaamisesta putosi pois kertomisen tarve ja maalauksista tuli abstrakteja.

Saarikoski kommentoi uskomalla, että mustavalkoisen tekstin jälkeen on varmaan virkistävää maalata väreillä. Väisänen sanookin aina kirjoittamisjakson jälkeen palaavansa mielellään fyysisemmän maalaamisen pariin. Pimeänä vuodenaikana Pariisissa hän oikein parittelee keltaisen värin kanssa.

Väisänen ja Saarikoski toivat esiin sen, että kirjailijan työ on sosiaalisempaa kuin kuvataiteilijan, koska kirjailijat pääsevät tapaamaan kollegoitaan ja lukijoitaan erilaisiin kirjallisuustapahtumiin. Komeaääninen Väisänen säväytti lopuksi laulamalla seisten chansonin!

Kuten Helsinki Litin sivuilla lukee, ”performanssiteoksessaan See Paris and Die Saarikoski tutustui Pariisiin neljän päivän ajan kulkien kaupungissa silmät suljettuina, silmäluomillaan maalatut silmät”. Hän halusi nyrjähtäneellä tavalla tutkia kuuluisaa lausetta ”Nähdä Napol (tai Pariisi) ja kuolla”, eli sitä miten johonkin paikkaan voi suhtautua niin intohimoisesti.

Väisänen kysyi Saarikoskelta, miksi juuri Pariisi. Saarikoski vastasi halunneensa tutkia kaupunkia, joka on kuvataiteen ja turismin keskus. Pariisi on myös kaupunki, jossa käyminen kuuluu jo yleissivistykseen.

Helsinki Litin isoimpia nimiä oli brittiläinen kirjailija Sadie Jones, jota haastatteli kirjailija Juha Itkonen. Jonesin neljäs romaani Ehkä rakkaus oli totta (Otava 2015) oli menestys, ja tänä vuonna on julkaistu suomeksi Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu (kirjan on arvioinut blogisteistamme Lady Dandy, lue arvio tästä). Juha Itkosen kulttisuosioon noussut Anna minun rakastaa enemmän -romaani (2005) sai huhtikuussa jatkoa Palatkaa perhoset -romaanin myötä.

Itkosta ja Sadieta yhdistää se, ettei kummankaan esikoiskirja ollut omaelämäkerrallinen, mikä on harvinaista. Kumpikin on kirjoittanut paljon nuorista, ja Jones mietti, että ehkä syy on se, että heidän sielunsa on pysynyt nuorena. Itkonen uskoo, että syy on se, että nuorena ihminen kokee monet asiat ensi kertaa ja tunteet ovat suuria, eikä elämän isoja valintoja ole vielä tehty. Jones totesi lopuksi kauniisti, että vaikka hänen elämänsä on muutenkin onnellista, niin kirjoittaminen tuo kaikkeen järkeä.

 

Skippasin lounastauon jälkeen olleen ruotsinkielisen Sara Stridsbergin ja Claes Anderssonin keskustelun sekä tapahtuman lopettaneen Mark Levengoodin ruotsinkielisen monologin, koska kouluruotsini ei riittänyt kärryillä pysymiseen. Koko tapahtuman parhaita hetkiä oli kuitenkin ruotsinkielisten keskustelujen välissä nähty brittiläisen esikoiskirjailija ja historioitsija Helen MacDonaldin ja kirjailija ja kirjailijoiden sananvapausjärjestö Suomen PENin puheenjohtajan Sirpa Kähkösen englanninkielinen keskustelu.

MacDonald on noussut maineeseen omaelämäkerrallisella kirjallaan H niin kuin haukka (Gummerus 2016), jossa hän kertoo kuinka toipui rakkaan valokuvaajaisänsä yllättävän kuoleman aiheuttamasta masennuksesta… kesyttämällä kanahaukan! MacDonald oli saanut ensimmäisen haukkansa jo 12-vuotiaana.

Vaikka kirjan tarina on henkilökohtainen, se on MacDonaldin ystävän sanoin klassinen myytti, jossa matkataan alamaailmaan ja takaisin. Myytissä sankarilla on aina mukanaan opas, ja tässä oppaan roolissa on haukka.

Itsestäni oli epäkiinnostavaa se, että Kähkönen kyseli MacDonaldilta paljon siitä, miksi hän oli valinnut lajkseen non-fiction eikä fiktiota ja eikö hän haluaisi mieluummin kirjoittaa fiktiota. Kuitenkin non-fiction on Yhdysvalloissa jo luetumpi kirjallisuudenlaji kuin fiktio. En ainakaan itse näe syytä, miksi omaelämäkerrallinen tarina pitäisi pukea fiktion kaapuun, jos tositapahtumat ovat jo itsessään kiinnostavia. Eri tarinat vaativat erilaisen kertomistavan sekä joidenkin kirjoittajien vahvuus on juuri fiktiossa, toisten non-fictionissa.

MacDonald oli jo lapsena luontonörtti, jonka isä opetti rakastamaan luonnon kauneutta ja moninaisuutta. Kirjailija totesi, että suurin osa luontokirjoista on miesten kirjoittamia, mutta lajiin kaivattaisiin myös naisnäkökulmaa. Hän tekee nyt dokumenttia Englannin villihaukoista sekä kertoi, että H niin kuin haukka -kirjasta kuvataan parhaillaan elokuvaa.

Jos olet kiinnostunut kirjallisuustapahtumista, niin seuraavana vuorossa on Tallinnan HeadRead-kirjallisuusfestivaali keskiviikosta sunnuntaihin 25.-29.5.2016. Monet keskustelut ovat englanniksi. Paikalla on paljon suomalaisia kirjailijoita sekä muun muassa ulkomailta Donna Leon, Erika Fatland ja Peter V. Brett. Kirjallisuusfestivaali on maksuton.

 

Annikin runofestivaali taas on Tampereella Annikin puutalokorttelissa lauantaina 11.6.2016 klo 11-22. Pääsyliput ovat 5-12 euroa.

 

Katso Helsinki Litin kaikki keskustelut Yle Areenasta! Klikkaa tästä.

Helsinki Lit 13.-14.5.2016

Kuvat: Helsinki Lit