Play Rape on myynyt näytöksensä loppuun ja ravistellut Suomen teatterikenttää. Näyttelijä Anna Paavilaisen, 33, suorasukainen monologi kritisoi teatterialaa seksistisistä naisrooleista. Paavilaisen esitys sai alkunsa siitä, että hänet on raiskattu lavalla yli sata kertaa.

Miksi naishahmot ovat teatterissa niin usein uhreja? Eikö naishahmoihin saada syvyyttä muuten kuin kärsimyksen ja seksuaalisen alistamisen kautta? Paavilaista ärsyttää myös uhripornokuvasto, jossa yleisö oikein mässäilee sillä, mitä kauheaa naishahmolle seuraavaksi tapahtuu.

Harvoin monologi vetää Kansallisteatterin Suuren näyttämön katsomon täyteen, mutta nyt porukkaa oli niin paljon, että minä ja ystäväni pääsimme lippuluukun jonosta sisälle saliin vasta kun esitys oli jo alkanut viisi minuuttia aiemmin. Harvinaista kyllä, henkilökunta päästi yleisöä sisälle jo kun monologi oli alkanut, ja katsomossa oli jopa valot päällä. Esityksen aikana katsomo oli tosin useaan otteeseen valaistu, ja Paavilainen otti kontaktia yleisöön.

Paavilainen pystyi hyvin yksin pitämään yleisön kiinnostuksen yllä eläväisellä puheellaan ja erilaisilla roolihahmoillaan. Katsomiskokemus oli voimakas ja silmiä avaava, ja Paavilainen käsitteli raskasta aihetta hersyvän huumorin avulla. Esityksen loputtua täysi katsomo taputti seisten.

Paavilaisen monologi tuli mieleeni kun joulukuun alussa media oli täynnä uutisia siitä, kuinka 44 vuotta sitten Viimeinen tango Pariisissa -klassikkoelokuvassa naispääroolia näyttelevälle Maria Schneiderille ei kerrottu etukäteen, että kuvattavassa kohtauksessa Marlon Brando raiskaa hänet (lue uutinen ja Paavilaisen haastattelu siihen liittyen Nyt-lehdestä). Brando oli elokuvan kuvausten aikaan 48, Schneider 19.  Tästä ”voipala-raiskauksesta” tuli yksi elokuvahistorian ikonisista kohtauksista.

Kohtaus kuitenkin pilasi Maria Schneiderin elämän ja hänet leimattiin lutkaksi. Brandolle kävi päinvastoin: rooli toi hänet takaisin parrasvaloihin, ja hän sai siitä Oscar-ehdokkuuden. Tämän paremmin ei maailman kaksinaismoralismia voi tuoda esiin. Ja kuten eräs elokuvakriitikkona työskentelevä ystäväni sanoi, on naiivia ajatella, ettei näin olisi toimittu monien muidenkin elokuvien kohdalla.

Raiskauskohtaukset alkavat naispuolisen näyttelijän kohdalla heti. Esimerkiksi Paavilainen teatteriraiskattiin ensimmäisen kerran Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ja seuraavaksi ensimmäisen vuosikurssin harjoituksissa. Raiskauskohtauksia joutuvat näyttelemään nimenomaan nuoret naiset, jotka ovat muutenkin herkkiä ja epävarmoja. Nuoret naisnäyttelijät saavat heti kokea teatterin naisvihamielisen ympäristön ja miesohjaajien ylivallan.

Itselleni tuli vähän sellainen olo, että lahjakkailta naisilta halutaan jo koulutuksen alussa ottaa luulot pois ja näyttää, että heidän tehtävänsä ei ole olla lavalla sankareita vaan uhreja. Tämä vaikuttaa varmasti nuorten naisten minäkuvaan työn ulkopuolellakin.

Miespuolinen näyttelijä kuulemma ihmetteli Paavilaiselle, kuinka raiskauksen näytteleminen voi muka olla rankkaa. Paavilainen kysyi, kuinka monta kertaa kyseinen mies sitten on raiskattu lavalla. Tämä vastasi, ettei kertaakaan, mutta että yhdessä näytelmässä oli seksuaalisesti hieman ahdistava tunnelma…

Paavilaisen mukaan varsinkin nuoret naisnäyttelijät ajattelevat, että heidän on pakko sopeutua ja tehdä niin kuin (mies)ohjaaja pyytää. Usein raiskauskohtausten näytteleminen voi aiheuttaa ahdistusta vapaa-ajallakin, mutta siitä ei Paavilaisen mukaan uskalleta puhua, koska muuten tulee kommentteja epäammattimaisuudesta kun rooli on jäänyt päälle. Paavilaisen yksi sukulainen jopa sanoi hänelle sukujuhlissa, että ”onneksi teillä näyttelijöillä ei ole omia tunteita”!

Raiskausviihde on yleensä esitetty dramaattisena kirkumisena ja huitomisena, vaikka todellisuudessa uhri usein väkivallan pelossa lamaantuu. Raiskauskohtauksia näytellessään Paavilainen on saanut esimerkiksi selkänsä täyteen hankautumia ja haavoja ja jopa aivotärähdyksen kun häntä heiteltiin ympäri lavaa! Näistä vammoista ei tietenkään kuulu valittaa.

Paavilainen kysyy monologissaan, miltä tämä kaikki tuntuu myös niistä katsomossa istuvista naisista, jotka ovat kokeneet raiskauksen oikeasti? He joutuvat teatterin katsomossa yhä uudestaan läpikäymään tämän kipeän kokemuksensa. Ja miten naisiin ylipäätään vaikuttaa se, että teatterissa naisen seksuaalisuus esitetään usein häiriintyneenä tai miehen halujen pakottamana?

 

”Ainakin 100 kertaa olen kuvitellut, että miltä se tuntuu, kun kollegan kulli survoutuu mun sisään / mä osaan näytellä raiskausta tosi hyvin / mua voi kutsua jopa raiskaustaiteen ammattilaiseksi / jos mä olen onnekas, mut ehkä joku päivä palkitaan näistä syvistä ja koskettavista naisrooleista Jussi- tai Thalia-palkinnolla.”

Lainaus on Play Rape –monologista.

 

Anna Paavilainen on teatterin lisäksi tuttu muun muassa toisesta pääroolista Kesäkaverit-elokuvassa (2014) ja Armin tyttären roolista elokuvassa Armi elää! (2015). Näissä elokuvissa hänen hahmoaan ei raiskata.

 

Lue arvioni Anna Paavilaisen Sinuus-näytelmästä Kansallisteatterissa tänä syksynä.

 

Näin pressilipulla Play Rapen viimeisen esityksen Kansallisteatterissa 6.11.2016.

Play Rape oli Kansallisteatterin ohjelmistossa 20.3.-6.11.2016. Lue näytelmästä Kansallisteatterin verkkosivuilta.

Kantaesitys oli Baltic Circle -teatterifestivaaleilla Q-teatterissa Helsingissä marraskuussa 2015.

Play Rapen voi nähdä ensi vuoden puolella ainakin la 25.3. klo 15 & 19 Teatteri Vanhassa Jukossa Lahdessa, 12.5.2017 Jyväskylän Kaupunginteatterin Pienellä näytämöllä ja Tampereen Teatterikesässä Klockriketeaternissa 4.8. ja 5.8.

Kesto: 1 tunti, ei väliaikaa

Ikäsuositus: 15+

Kuvat:  Tani Simberg / Baltic Circle