Siitä on todella pitkä aika kun olen viimeksi vieraillut Pengerkadun näyttämöllä, ja paikka olikin kokenut uudistuksen sitten viime näkemän. Sokkeloinen kahvila on kiehtova, ja herkuttelimme siellä ystäväni kanssa tuoreilla leivonnaisilla ennen esityksen alkua. Myös esityssalin sinivihreät pylväät loivat hienostunutta tunnelmaa.

Elämää taiteilijaperheessä ja naisnäkökulmaa! Olin täpinöissäni kun näin mainoksen, että Pengerkadun näyttämölle tulee esitys Taju – Taiteilijan tytär, joka kertoo kuvataiteilija Tyko Sallisen tyttärestä, kirjailijasta ja taidemaalarista Taju Sallisesta (1912-1966). Taju ei ollut itselleni ennestään tuttu hahmo, mutta Tyko Sallisen maalauksia olen usein katsellut taidemuseoissa.

Muistan viimeksi ihastelleeni Amos Anderssonin taidemuseossa Tyko Sallisen maalausta Jytkyt (1918). Öljyvärimaalaus ei ennusta Perussuomalaisten vaalivoittoa, vaan kuvaa hurmoksellista maalaistanssia. En tosin ole koskaan pitänyt Sallisen tavasta kuvata naishahmot eläimellisen aistillisina ja tyhjäkatseisina hahmoina. Olisi ehkä pitänyt niistä maalauksista arvata, että Sallinen oli naistenvihaaja.

Näytelmä kertoo Tajun viimeisen kirjan Isä ja minä (1957) tekoprosessista. Taju elää Nikkilän mielisairaalassa ja kirjoittaa isästään ihanteellista kuvaa. Kirjoitusrupeaman aikana isän hahmo ilmestyy kummittelemaan hänelle.

Ihmettelin, miksi Taju kirjassaa palvoo isäänsä ja kuvaa tämän ihannevanhempana. Ymmärsin sitten, että Taju haluaa kirjoittaa itselleen onnellisen lapsuuden, jollaista hänellä ei koskaan ollut. Mutta miksi hän kuvasi kiltin äitinsä hepsankeikaksi, siihen ei ymmärrykseni yltänyt.

Taju oli rankempi katsomiskokemus kuin mitä osasin etukäteen odottaa. Rauno Ahosen hienosti tulkitsema Tyko Sallinen (1879–1955) on todella epäoikeudenmukainen ja diktaattorimainen itseään paljon nuoremmalle vaimolleen ja lapsilleen. Hän jopa lähettää esikoistyttärensä adoptiolapseksi siskolleen Tanskaan kysymättä lupaa vaimoltaan! Yleisö tosin nauroi monessa kohtaa ääneen Tyko Sallisen hahmon heitoille, koska hänen sovinisminsa on nykykatsojista niin räikeää.

Uskomatonta, että niin herkän ja lahjakkaan taiteilijan toinen puoli on ollut niin itsekäs ja ilkeä. Vaikka eipä naisiaan ja lapsiaan huonosti kohteleva miespuolinen taiteilija ole historiassa mitenkään harvinainen hahmo. Salllisen äkkiväärän luonteen selittää osin hänen ankaran lestadiolainen perhetaustansa, minkä aiheuttama ristiriita vapaamielisen taiteilijaelämän kanssa ajoi hänet alkoholistiksi.

Tajun äiti Helmi Vartiainen (roolissa loistava Ida Kuningas) oli aloitteleva taidemaalari, mutta hän luopui urastaan mennessään naimisiin. Hänet tunnetaan Tyko Sallisen lukuisissa muotokuvissa esiintyvänä Mirrinä. Tyko Sallinen maalaa kauniin vaimonsa porsaan näköisenä.

Näytelmä onkin myös osuva kuvaus narsistisen puolison ikeessä elämisestä. Vartiaisen ainut virhe oli, että hän rakastui itseään paljon vanhempaan mieheen, joka otti hänestä ylivallan. Eikä Vartiainen osannut ajoissa lähteä suhteesta. Näytelmässä lähes enkelimäiseksi kuvattu Helmi Vartiainen menettää kaiken miehensä vuoksi: uransa, lapsensa ja terveytensä, jopa henkensä aivan liian nuorena.

Ursula Salo esittää vimmalla Tajua niin lapsena kuin aikuisena. Itseäni tosin hieman häiritsee se, kun keski-ikäinen nainen esittää lasta. Salo kuitenkin piirtää erinomaisesti esiin Tajun intohimoisen ja vilpittömän hahmon.

Erikoista on se, että Taju oli 31-vuotiaana stipendiaattina Saksassa sodan aikaan heinäkuusta 1943 tammikuuhun 1944. Tuona aikana koetut pommitukset raunioituneissa kaupungeissa todennäköisesti edistivät hänen myöhempiä mielenterveysongelmiaan.

Näytelmässä Tajun sota-aikaa Saksassa siivittävät saksalaiset schlaagerit (iskelmiä muistuttava kansanmusiikki) ja iloluontoiset drag queenit. Ystäväni mielestä näitä musiikkiesityksiä oli liikaa ja hän turhautui jatkuvaan toistoon siitä, kuinka Taju vietti aikaansa drag queenien kanssa lauleskellen. Lisäksi Tajun ystävä Saksassa, piiskaa heiluttava prostituoitu (myös tässä roolissa Ida Kuningas), oli hänestä kulunut naishahmo. Muuten hän piti tarinasta ja toteutuksesta.

Myönnän, että minustakin esitys sisälsi turhan paljon toistoa, ja hyväsydämisen prostituoidun hahmo oli päälleliimattu. Pidin kuitenkin karismaattisista drag queeneista ja homohahmojen esittämisestä positiivisessa valossa.

Vaikka sota-aika Saksassa oli rankkaa, Taju sai siellä myös paljon huomiota ja ihailua saksalaisilta miehiltä, sekä koki lyhyen romanssin hurmaavan sotilaan kanssa. Saksassa ilmapiiri oli paljon vapautuneempi ja sallivampi kuin sen ajan Suomessa. Oli hauska seurata, kuinka Taju sai välillä kokea elämässään myös ilon ja vapautumisen hetkiä, koska näytelmä oli muuten tunnelmaltaan synkkä.

Erityisesti ilahduin lavastusteknisestä ratkaisusta, jossa lavan takaseinällä on pingotettu suuri kangas, jolle Tyko Sallisen roolihahmo sutii ekspressionistisia maalauksiaan. Sotakohtauksessa kankaalle kaadetaan katonrajasta suuri määrä verenpunaista maalia, mikä on vaikuttava näky.

Erityisesti kiitos dramaturgi ja käsikirjoittaja Liisa Urpelaiselle näytelmästä, jonka aihe on poikkeuksellinen, monipuolinen ja feministinen. Oli hienoa oppia tuntemaan vaikean mutta väkevän elämän elänyt Taju Sallinen.

 

Näin esityksen pressilipulla 14.11.2016.

Kantaesitys oli 10.11.2016. Esityksiä on 21.1.2017 asti.

Lue Tajusta esittely Kaupunginteatterin verkkosivuilta.

Pengerkadun näyttämö, Helsinki

Kesto 2 t 30 min, sisältää väliajan

Valokuvat ovat Helsingin Kaupunginteatterin, mutta valokuvaajan nimeä en löytänyt.

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen

Ohjaus: Laura Jäntti

Musiikkidramaturgia: Eero Ojanen

Lavastus: Antti Mattila

Puvut: Sari Salmela

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Mauri Siirala

Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen