Olen elokuvahullu ja matkustanut Berliinissä usein, mutta viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa kaksilla elokuvafestivaaleilla Saksan pääkaupungissa. Matkasin Berliiniin viideksi päiväksi vanhan ystäväni kanssa. Paula on valmistunut ohjaajalinjalta filmArche-elokuvakoulusta Berliinissä, ja käynyt Berlinalessa jo monena vuotena.
Berliinin elokuvajuhlat eli Berlinale on yksi maailman arvostetuimmista kansainvälisistä elokuvafestivaaleista. Tapahtuma järjestettiin tänä vuonna 67. kerran 9.-19. helmikuuta. Ohjelmisto käsitti noin 400 pitkää ja lyhyttä elokuvaa. Tänä vuonnahan suomalaiset saivat juhlia Berlinalessa, sillä Aki Kaurismäki voitti siellä viime lauantaina hopeisen karhun parhaasta ohjauksesta Toivon tuolla puolen -elokuvallaan.
Berlinalen päätapahtumapaikka on Berlinale Palast, joka sijaitsee Potsdamer Platzilla. Elokuvia näytetään kuitenkin lukuisissa elokuvateattereissa ympäri kaupunkia, ja kuka tahansa voi ostaa näytöksiin lipun. Lippuja voi ostaa etukäteen verkkokaupasta tai lipunmyyntipisteistä.
Kuitenkin puoli tuntia ennen näytöksen alkua liput myydään elokuvateattereissa puoleen hintaan. Opiskelijakortilla voi myös ostaa saman päivän leffalippuja paikan päältä puoleen hintaan. Itse kävin Berlinalen elokuvissa vain 5,50 eurolla suomalaisella opiskelijakortillani.
Olimme itse leffateattereilla tavallisesti noin 20 minuuttia ennen elokuvan alkamista, ja saimme vielä liput näytöksiin. Kannattaa kuitenkin varautua siihen, että viikonloppuisin jonot lippuluukuille ovat todella pitkät, ja alennuslippujakin tavoitellessa paikalla pitää olla jo ainakin noin tuntia ennen jonottamassa lippua haluamaansa näytökseen.
Itse missasin sekä lauantaina että sunnuntaina yhdysvaltalaisen Freak Show -elokuvan, koska jonot siihen olivat niin pitkät. Haluan kyllä vielä nähdä tämän elokuvan, sillä se vaikutti kiehtovalta, ja myös todella suositulta. Elokuvateatterin ulkopuolella ihmisiä seisoskeli lappujen kanssa, joissa he kertoivat haluavansa ostaa lipun Freak Show’hun.
Saavuimme maahan torstai-iltapäivänä 16. helmikuuta, jolloin oli vielä menossa Berliinin elokuvakriitikoiden viikko (Woche der Kritik / Berlin Critics’ Week) Hackesche Höfe Kinossa 8.-16. helmikuuta. Kävimmekin ensimmäisenä iltana siellä katsomassa Planetario-elokuvan.
Noilla elokuvafestivaaleilla liput elokuviin ovat yhdeksän euroa, ja opiskelijakortilla hinnasta saa vain euron alennusta. Kriitikkofestareiden ohjelman olisi voinut katsoa kokonaan, koska se käsitti vain seitsemän pitkää elokuvaa ja niiden kanssa näytettävät lyhärit.
Oli mukava nähdä erilaisia, upeita elokuvapalatseja ja laadukkaita leffoja, joita monia ei nähdä Suomen valkokankailla, paitsi enintään kuukausien päästä. Kävimme kerran syömässä Berlinalen ruokarekkatapahtumassa Arkade-ostoskeskuksen edustalla. Halusimme ehtiä tehdä Berliinin lomalla muutakin, joten emme täyttäneet päiviämme vain elokuvilla.
Samaan aikaan järjestettiin elokuva-aiheisia keskustelutilaisuuksia, joissa yhdessä Paula kävi kuuntelemassa yhdysvaltalaisen elokuvanäyttelijäopettajan Susan Batsonin neuvoja elokuvantekijöille. Emme päässeet näkemään elokuvatähtiä, mutta se olisi ollut mahdollista, jos olisi ostanut lippuja Berlinale Palastissa näytettäviin elokuviin. Tämän leffateatterin edusta oli aidattu jo kaukaa, ja teatterin edessä seisoi vartijoita. Monen muun teatterin näytöksissä oli kuitenkin kyseisen elokuvan ohjaaja paikalla, ja näytöksen jälkeen salissa järjestettiin yleensä keskustelutilaisuus.
KÄVIMME PERJANTAI-ILTANA POSTDAMER PLATZIN ELOKUVAKOULUN BILEISSÄ. KUVASIN TÄMÄN VIDEON PARVEKKEELTA. LAITA ÄÄNET PÄÄLLE, KOSKA PUHUN VIDEOLLA. 🙂
Tässä alla on arvioni Berliinissä näkemästäni viidestä elokuvasta. Filmikamarin ja Finnkinon verkkosivuilla ei mainita, että ne olisivat (ainakaan lähikuukausina) tulossa levitykseen Suomessa. Uskoisin silti, että osa näistä tullaan näkemään tänä vuonna elokuvafestareilla Suomessa ja ehkä Orionin elokuvateatterin ohjelmistossa Helsingissä. Tai sitten Netflixissä.
EDIT. Casting JonBenet -dokumentti onkin tulossa keväällä levitykseen Suomessa.
Ranska, Belgia 2016
Draama, mysteeri, romanssi
Kesto 1 h 45 min.
Tämä elokuva kuulostaa täydelliseltä: ihanat Natalie Portman ja Lily-Rose Depp (Vanessa Paradisen ja Johnny Deppin tytär) esittävät juutalaisia sisaruksia, jotka uskovat pystyvänsä kommunikoimaan kuolleiden kanssa. He muuttavat Yhdysvalloista toisen maailmansodan jälkeiseen Ranskaan, jossa he päätyvät mukaan varhaiseen elokuvabisnekseen.
Elokuva onkin visuaalisesti upea niin 1940-luvun tyylikkäiden pukujen, kauniiden näyttelijöiden kuin viehättävien miljöiden osalta. Erityisen hieno on talvinen juhlakohtaus, jossa nauretaan ja juodaan samppanjaa pullonsuusta pehmeässä lumisateessa miljonäärin puutarhassa.
Elokuva on puoliksi ranskankielinen ja puoliksi englanninkielinen, ja Portmanin ranskantaito tekee vaikutuksen. Ohjaaja ja käsikirjoittaja on 36-vuotias ranskalainen Rebecca Zlotowski.
Kuitenkin juoni on aika hahmoton ja pinnallinen. Tuntuu, ettei Zlotowski saa palasista koottua selkeää kokonaisuutta. Erityisen ärsyttävä on kulunut asetelma, jossa molemmilla siskoksilla on vispilänkauppaa isoisänsä ikäisen miljonäärimiehen kanssa. Siskosten ikäero on myös aika iso kun ajattelee, että Portman on 35-vuotias ja Depp 17-vuotias.
Näimme Planetariumin elokuvakriitikoiden festivaaleilla. Elokuvateatteri sijaitsee yhdellä Hackesche Höfen 1900-luvun alun ylellisistä sisäpihoista, jonka seinät on koristeltu erivärisin, upein mosaiikkikuvioihin. Itse leffateatteri löytyy hissittömän kerrostalon ylimmästä kerroksesta, ja salissa penkkirivit nousevat niin vähän, että edessä istuvien päät peittävät suuren osan kankaan alaosasta. Meidän piti koko ajan liikuttaa päätä puolelta toiselle, jotta näimme englanninkielisin tekstityksen.
Karera ga Honki de Amu toki wa / Close-Knit
Japani 2017
Draama
Kesto 2 h 7 min.
Ilahduin kun tajusin, että Berlinaleen saapunut japanilainen ohjaaja Naoko Ogigami (s. 1972) on tehnyt myös Helsinkiin sijoittuvan elokuvan Ruokala Lokki (2006) ja elokuvateatteri Orionin entisen kuukauden elokuvan Rentaneko (2012), jossa japanilainen tyttö vuokraa kissoja yksinäisille ihmisille. Karera ga Honki de Amu toki wa olikin suosikkielokuvani Berlinalessa. Elokuvan nimi tarkoittaa sanatarkasti suomennettuna ”tosissaan kutomista”.
Päähenkilö on 11-vuotias Tomo-tyttö, jonka alkoholisti-äiti häippäsee omille teilleen. Tomon läheinen eno Makio on kirjakaupan myyjä, joka ottaa tytön asumaan luokseen. Makion täytyy tosin ensiksi kertoa Tomolle, että hän asuu nykyisin kauniin naisystävänsä Rinkon kanssa. Isompi uutinen on se, että Rinko syntyi alunperin pojaksi.
Makio ja Rinko tutustuivat vanhainkodissa, jossa lempeä Rinko työskentelee Makion vanhan äidin hoitajana. Rinko purkaa turhautumisensa transfobiaan ja lääketieteellisiin hoitoihinsa kutomalla… pehmopeniksiä! Hän opettaa myös Makion ja Tomon kutomaan. Koulussa Tomon kaveri on poika, joka oivaltaa myös olevansa sittenkin tyttö ja pitävänsä pojista.
Elokuva kuvaa transsukupuolisuutta modernilla ja avoimella otteella. Samalla näemme erilaisen perheen, jossa kiintymys lapsen ja aikuisen välillä ei vaadi biologista sidettä. Arvomaailma on lempeä, ja Close-Knit on ylistyslaulu kutomiselle!
Elokuvassa näytetään, että myös tyylikäs bisnesnainen voi kärsiä alkoholismista. Ihmettelin tosin sitä, miksi Tomon äitiä syyllistetään niin paljon. Alkoholismi on kuitenkin sairaus, ja Tomon äidillä itsellään oli vaikea lapsuus. Ja missä Tomon isä on?
Elokuvan tunnelma on kirpeän suloinen ja haikean iloinen. Kuten japanilaisissa elokuvissa yleensä, maisemat ovat huikaisevan kauniit – ja henkilöt syövät jatkuvasti herkullisen näköistä ruokaa, joten älä mene leffateatteriin nälkäisenä!
Drôles d’oiseaux / Strange Birds
Ranska 2017
Draama, komedia
Kesto 1 h 10 min.
Tässä pienimuotoisessa ja läpiromanttisessa elokuvassa ranskalainen kolmekymppinen kulttuurinystävä Viviana (Lolita Chammah, jonkun nimi voi siis oikeasti olla Lolita!) muuttaa Pariisiin. Hän asuu hyvän ystävänsä kämppiksenä, mutta ystävällä on kiireinen työ – ja äänekäs seksielämä.
Viviana saa töitä hiljaisesta kirja-antikvariaatista, ja työpaikkaan kuuluu oma asunto. Antikvariaatin omistaa kahdeksankymppinen ja hieman äreä Georges (Jean Sorel). Miehen lukeneisuus tekee vaikutuksen Vivianaan. Georges ja Viviana ihastuvat toisiinsa, mutta suhde on mahdoton heidän suuren ikäeronsa vuoksi.
Elokuvateatterissa käydessään Viviana tutustuu itsensä kanssa samanikäiseen komeaan Romaniin (Pascal Cervo), ja varovainen ihastus alkaa kyteä. Kaikki kolme ovat omanlaisiaan outolintuja. Samaan aikaan Pariisissa syöksyy maahan lokkeja.
Ohjaaja Élise Girard (s. 1974) ei ole kovinkaan tunnettu Suomessa. Itseäni ärsytti jälleen tämä kulunut asetelma vanha mies – nuori nainen. Yllättävää, että kuvio toistuu myös naispuolisten ohjaajien elokuvissa. Elokuva on myös aika hidastempoinen. Strange Birds on kuitenkin hyvin kaunis ja tunnelmallinen.
USA 2017
Draama
Kesto 1 h 34 min.
Golden Exits kertoo kahdesta avioparista Brooklynissä ja somasta paluumuuttajasta Naomista, joka saa ukkomiesten päät pyörälle. Naomi (pienikokoinen Emily Browning) on palannut Australiasta hetkeksi New Yorkiin ja pääsee assistentiksi Nickille (Adam Horovitz). Nick luetteloi arkistonhoitajana materiaaleja, jotka kuuluivat hänen vaimonsa Alyssan edesmenneelle isälle.
Nick sai työn Alyssan siskon Gwenin (Mary-Louise Parker) kautta. Naomi tuntee Nykistä vain lapsuudentuttavansa Buddyn (hupaisa Jason Schwartzman). Buddyllä on oma äänitysstudionsa ja hän on naimisissa työntekijänsä Jessen (Analeigh Tipton) kanssa. Jessen paras ystävä Sam (Lily Rabe) taas on Gwenin assistentti.
Naomi ja Jess ovat parikymppisiä; Sam ja Buddy kolmekymppisiä; Nick, Alyssa ja Gwen nelikymppisiä. Kaikilla on ulkoisesti asiat hyvin, mutta he ovat silti onnettomia omalla tavallaan. Valovoimainen Naomi herättää muissa tunteita siitä, miten toisin asiat olisivat voineet mennä.
Golden Exits’in on käsikirjoittanut ja ohjannut tuottelias 32-vuotias Alex Ross Perry. Elokuvassa riittää tunnettuja näyttelijöitä, jotka tekevät hyvää työtä. Elokuva kuvaa kauniisti keväistä ja kesäistä New Yorkia sekä sisältää piinallisen hauskoja kohtauksia. Muuten elokuva jäi vähän epämääräiseksi ja hahmot etäisiksi. Jälleen myös toistui tuttu kuvio vanhempi mies – nuorempi nainen…
USA, Australia 2017
Dokumentti
Kesto 1 h 21 min.
Australialainen ohjaaja Kitty Green (s. 1984) on tehnyt kokeellisen ja laadukkaan dokumentin amerikkalaisen lapsimissin murhasta. JonBenet Ramseyn murha jaksaa yhä kiehtoa ja kauhistuttaa ihmisiä. Tapaukseen liittyy viattomuuden kuolema, poikkeuksellisen kaunis lapsi, onneton perhe ja mysteeri. Dokkari käsittelee maailman kuuluisimman lapsimurhan inspiroimia kollektiivisiä muistoja ja mytologioita.
Kuusivuotias JonBenet kuoli tapaninpäivänä vuonna 1996. Murhaajaksi on epäilty niin tytön kauneuskuningatar-äitiä, rikasta isää, kateellista isoveljeä kuin pedofiili-luokanopettaja John Mark Karria.
Dokumentti on kuvattu Ramseyn perheen kotikaupungissa Coloradossa, jossa paikalliset (harrastelija)näyttelijät toistavat Ramseyn perheen kokemukset kameran edessä. Näyttelijät pääsevät myös kertomaan omat teoriansa murhasta sekä avaamaan oman elämänsä kipupisteitä.
Kauhistuttavasta aiheesta huolimatta dokumentissa on mukana myös huumoria kun omalaatuiset näyttelijät pääsevät ääneen. Dokumentti muistuttaa jo taide-elokuvaa kun murhayötä näyttelevät yhtä aikaa lukuisat pikkumissit ja perheenjäsenet.
Casting JonBenet on Netflixin tuottama, joten se on varmaan jossain vaiheessa saatavilla videopalvelusta. Green on ohjannut aiemmin dokumentin ukrainalaisesta feministisestä protestiryhmästä Femenistä nimellä Ukraine Is Not a Brothel (2013) ja nuoresta taitoluistelijasta kertovan The Face of Ukraine: Casting Oksana Baiul (2015).
Sateenkaarenmaalari 