Tässä postauksessa tutustumme Venetsian biennaalin paviljonkeihin Giardinissa, uimme Lidon hiekkarannalla, syvennymme vanhaan venetsialaiseen kuvataiteeseen Accademiassa, syömme cicchettejä, ihmettelemme megataiteilija Damien Hirstin uutta näyttelyä, ihastelemme taidekerääjä Peggy Guggenheimin taidemuseota, henkäisemme Huokausten sillalla ja vierailemme vanhankaupungin kuuluisimmassa nähtävyydessä, Dogen palatsissa. 

Tämä on jatkoa julkaisulle Matkaraportti satumaailmasta nimeltä Venetsia: Mitä kulttuurimatkailijan kannattaa kokea?.

Kolmas päivä: keskiviikko 17.5.2017

Tänään tajusimme, että järkevintä on lähteä heti matkaan ostamalla asuntomme lähellä olevasta leipomosta täytetyt leivät ja take away -kahvit mukaan bussiin. Suuntasimme vaporetolla Giardiniin (suom. puutarha), joka on Venetsian biennaalin toinen päänäyttämö. Suuressa puutarhassa sijaitsevat eri maiden paviljongit. Joka toinen vuosi muutama suomalainen taiteilija saa kutsun tehdä taidetta Suomen ja Pohjoismaiden paviljonkiin. Taiteilijat käsittelevät Suomen paviljongissa yleensä suomalaisuutta.

Paviljonkeja eli taidegallerioita on Giardinissa 30 kappaletta, ja päätimme katsoa ne kahden päivän aikana. Koska biennaali on alkanut jo vuonna 1895 pienimuotoisempana, eivät nykyään mukaan tulleiden uusien maiden paviljongit ole mahtuneet puistoon, joten loput ovat levittäytyneet ympäri vanhaakaupunkia. Näihin ”bonus-paviljonkeihin” pääsee sisälle maksutta. Koska meillä oli Venetsiassa muutenkin niin paljon nähtävää, emme nyt kolunneet muita paviljonkeja kuin päänäyttämöillä Arsenalessa ja Giardinissa olevat.

Biennaali on kuin aikuisen taiteenystävän festivaali tai huvipuisto. Giardini erityisesti on ihastuttava: ympäri vehreää puistoa on vanhoja ja koristeltuja rakennuksia täynnä uusinta nykytaidetta, Monet taiteilijat kilpailevat huomiosta toinen toistaan näyttävämmin installaatioin. Keskellä puistoa on suuri ulkoilmakahvila, jossa nautimme kahvit. Giardinin edessä sijaitseva rantabulevardi taas on maailman kauneimpia.

Jatkoimme illalla vesibussilla Venetsian toiselle puolella ja jäimme pois Fondamento Nove -laiturilla. Sitä vastapäätä näkyy San Michelen kuolemansaari, jossa on Venetsian hautausmaa. Kuolemansaari näyttää iltaisin synkältä, koska siellä ei pala valoja ja sitä reunustavat aavemaisen kapeat ja korkeat havupuut. Saarella on muuten mahdollista vierailla päiväsaikaan.

Söimme kanaalin varrella olevassa pitseriassa, jossa oli kätevästi myös jäätelötiski kadulle. Sitten olikin jo aika matkata vesibussilla ja bussilla majapaikkaamme, jossa oli mukava istua loppuiltaa viinilasi kätösessä.

 

 

Neljäs päivä: torstai

Saimme kerrankin herättyä aikaisin, ja otimme yhdeksän jälkeen aamupalan leipomosta mukaamme bussiin. Katsoimme tänään loppuun loput paviljongit Giardinissa ja kävimme välillä lounaalla Giardinin vieressä olevassa viihtyisässä mutta kalliissa rantakahvilassa nimeltä Paradiso. Katsastin samalla ravintolan sisätiloissa sijaitsevan Thaimaan biennaaliin, jossa oli paljon pieniä norsupatsaita.

Jatkoimme illalla Giardinista vesibussilla jälleen Lidon saarelle. Tällä kertaa kävimme heittämässä talviturkin hiekkarannalla. Vesi oli aluksi viileää mutta muuttui uidessa lämpimän tuntuiseksi. Lidon hiekkaranta on suuri ja siisti, ja sieltä löytyvät suihkut, kahvilat ja maksulliset pukukopit ja rantatuolit. Me menimme mieluummin loikoilemaan vähän syrjemmälle pauhaavasta musiikista ja pois hiekasta kiviselle aallonmurtajalle.

Rantahiekassa oli muuten hämmästyttävän paljon simpukoita. Näin myös veden pohjassa useamman pienen valkoisen ravun. Merivesihän muuten yleensä kuhisee bakteereita, joten voi olla, että Paavo sai juuri tuolta uimareissulta bakteerin haavaansa…

Kaipasimme vaihtelua italialaiseen ruokaan, joten menimme syömään Lidossa Gran Viale Santa Maria -pääkadulla sijaitsevan Buddha Seol Resto Barin terassille. Siellä oli erittäin hyvää thaimaalaista ja intialaista ruokaa, ja vegaanitkin oli huomioitu. Venetsiassa on muuten todella vähän muita kuin italialaisia ravintoloita. Kysyntääkään ei taida olla, koska olimme tuon aasialaisen ravintolan ainoat asiakkaat. Taisin koko reissun aikana huomata vain yhden sushiravintolan!

Viides päivä: perjantai

Tänäänkin lähdimme jo aikaisin liikkeelle lähileipomon kautta. Suuntasimme puisen Accademian sillan luona olevaan samannimiseen taidemuseoon. Museossa on Venetsian taiteen johtava kokoelma, ja se on kaupungin suosituin turistikohde Pyhän Markuksen torin ja Palazzo Ducalen jälkeen. Sisälle pääsee kerralla vain 500 kävijää, joten olimme varautuneet pitkään jonoon. Kuitenkaan mitään jonoa ei ollut ja museossa oli lisäksemme vain kourallinen kävijöitä.

Kokoelmassa on maalauksia 1300-luvulta 1700-luvulle, ja teokset ovat karkeassa aikajärjestyksessä 24 salissa. Esillä on Bellinien, Carpaccion, Tizianin, Tiepolon ja muiden suurten mestareiden töitä. Mielenkiintoisempia maalauksia olivat minusta ne, jotka esittelivät elämää Venetsiassa keskiajalla.

Muuten en kauheasti innostunut Accademian taidemuseosta, kai koska olen jo eri matkoilla nähnyt niin valtavasti tuon aikakauden maalauksia ja niistä suurin osa on aiheiltaan uskonnollisia. Silläkin on rajansa, montako maalausta Neitsyt Mariasta ja Jeesus-vauvasta ihminen jaksaa nähdä.

Museon uudessa lisärakennuksessa näimme 10.5. avautuneen vaihtuvan näyttelyn Philip Guston and The Poets, joka esittelee yhdysvaltalaisen taidemaalarin Philip Gustonin (1913 – 1980) teoksia. Hän sai usein inspiraation teoksiinsa runoudesta. Teokset olivat usein omaan makuuni liian rujoja, mutta joukossa oli myös hienoja kuvia, ja erityisesti pinkit teokset vetosivat minuun. Näyttely on yhä nähtävillä Accademiassa.

Vasta tänään keksimme sen, mikä on paras tapa syödä Venetsiassa kesäaikaan: ostaa take away -paikoista mukaansa hyvää ruokaa monta kertaa halvemmalla kuin ravintoloista ja istua mutkattomasti syömään kanaalin varrella tai puistoissa!

Puoli välissä näyttelyä päätimme syödä ja kävelimme Accademian lähettyvillä olevaan Osteria Al Squeroon, joka on yksi Venetsian parhaista paikoista ostaa venetsialaisia tapaksia (italiaksi cicheti tai cicchetti). Cichetit ovat patongin palasia, joiden päällä on erilaisia täytteitä, riisipalloja erilaisille täytteillä, oliiveja ja kaikenlaista muuta pientä. Al Squerossa kävikin kuhina. Otimme Al Squerosta kahvit ja leipäpalat mukaan ja istuimme syömään portaille kanaalin varrelle.

Jatkoimme sillan ylitse lähelle Palazzo Grassiin, jossa sijaitsi biennaaliin liittyen englantilaisen megataiteilijan Damien Hirstin, 51, uusi näyttely. Timanttipääkallosta ja formaldehydiliuokseen säilötystä nelimetrisestä tiikerihaista tunnettu Hirst on antanut odotuttaa uutta näyttelyään kymmenen vuotta. Massiivinen comeback-näyttely Venetsiassa täyttää kaksi suurta näyttelytilaa, eli luksusmoguli-taidekeräilijä François Pinaultin omistamat Punta della Doganan ja Palazzo Grassin, joista kävimme katsomassa vain jälkimmäisen.

Näyttely on jakanut kriitikot vahvasti kahtia: osa on ylistänyt näyttelyä mestarilliseksi, osa taas pitänyt hölmönä ja suuruudenhulluna. Heti aulassa oleva 18 metrinen demoniveistos aiheuttaa joko vau-elämyksen tai typertyneen olon. Kyseessä on vahvasti teemanäyttely, joka kietoutuu kuvitteellisen tarinan ympärille.

Treasures from the Wreck of the Unbelievable -näyttely (9.4.–3.12.2017) kertoo muka faktana meren pohjaan 100–200 -luvuilla uponneesta purjelaivasta, jonka hylky on löydetty vuonna 2008. Näyttelyssä voi katsoa videon nosto-operaatiosta. Näyttely koostuu miniatyyreista valtaviin veistoksiin, joissa on kultaa, koralleja ja simpukoita. Kaikki veistokset ovat jollain tavalla fantasiaa, kuten yksi esittää muinaista Mikki Hiirtä ja toinen Die Antwoord -bändin naispuolista laulajaa Yo-Landi Vi$$eriä.

Minusta näyttely oli kiehtova, humoristinen ja mielikuvituksellinen. Pidän spektaakkelimaisista ja tarinallisista näyttelyistä. Miinusta tosin siitä, ettei teoksilla tuntunut olevan suurempaa sisältöä ja osa toi enemmän mieleen näyttävät sisustuselementit kuin taiteen. Hirst oli asetellut mielikuvituskolikoita vitriineihin kuten kolikot ovat esillä historiallisissa museoissa.

Matkasimme museosta kanaalin toiselle puolelle eläväiseen opiskelijakortteliin, joka sijaitsee Accademian taidemuseon lähellä. Näimmekin yliopiston kirjaston ikkunoista opiskelijoiden ahkeroivan vielä ilta-aikaan. Campo Santa Margherita on Venetsian vilkkain aukio Piazza San Marcon jälkeen. Ostimme sieltä take away -paikasta Pizza al Volosta mukaamme herkulliset pitsat vain viidellä eurolla ja söimme ne veistoksen portailla.

Jatkoimme vielä lasillisille aukion edullisen viinibaarin Bollicellin terassille. Lähetti toi samalla viinibaariin kärryllisen viinilaatikoita, joita hän sitten rennosti heitteli oviaukossa odottavalle tarjoilijalle!

Kuviani Damien Hirstin näyttelystä:

 

Kuudes ja viimeinen päivä: lauantai

Viimeinen kokonainen päivämme Venetsiassa alkoi jälleen leipomosta haetulla aamiaisella. Aikaisempi aurinkoinen sää myös vaihtui tänään pilvisyydeksi ja ajoittaiseksi vesisateeksi. Myös nuha tai allergia alkoi tänään todella painaa minua, eli Venetsiasta lähtemisestä tuli helpompaa kun haaveilin vain kotona peiton alla makaamisesta, heh.

Mutta kun ulkomailla oltiin, niin matkasimme Peggy Guggenheimin museoon. Kyseessä on yksi Euroopan parhaista modernin taiteen kokoelmista, josta alkoi Guggenheim-museoiden leviäminen ympäri maailmaa. Itseäni kiinnosti eniten nähdä samalla Peggyn koti, sillä ihastuin hänen hauskaan persoonaansa ja värikkääseen elämäänsä kun luin viisi vuotta sitten hänen omaelämäkertansa Taiteenrakastajan tunnustuksia (Helsinki-kirjat, 2011).

Peggy Guggenheim (1898–1979) oli Venetsiaan muuttanut varakas yhdysvaltalainen taiteenkerääjä, galleristi ja kulttuurivaikuttaja, joka heilasteli taiteilijoiden kanssa ja perusti Venetsian Guggenheim-museon. Pihalta löytyvät hänen ja hänen rakkaiden koiriensa haudat.

Museosta harhailimme etsimään lounaspaikkaa, ja päädyimme lopulta vasta puoli viiden maissa lounaalle Pyhän Markuksen torin luona sivukujalla olevaan kahvilaan, Caffe dei Fabbriin. Ihan ok paikka, jos etsitte järkevän hintaista ja laadukasta kahvilaa vanhankaupungin ytimessä.

Jalkojemme levätty jatkoimme Venetsian yhteen kuuluisimpaan nähtävyyteen eli Pyhän Markuksen torin vieressä olevaan Palazzo Ducaleen, dogen palatsiin. Doget olivat vaaleilla valittuja valtionpäämiehiä, jotka johtivat Venetsian tasavaltaa. Palatsi toimi 900 vuotta Venetsian tasavallan keskuspaikkana. Tänne voi tulla illallakin, sillä toukokuun alusta lähtien palatsi on kesäkauden ajan perjantaisin ja lauantaisin auki kello 23.00 asti (viimeinen sisäänpääsy on kello 22.00)!

Kävimme ensiksi katsomassa palatsissa olleen näyttelyn, joka esitteli neljä maalausta renessanssiajan hollantilaiselta taidemaalarilta Hieronymus Boschilta sekä lukuisia hänen jäljittelijöidensä teoksia mielikuvituksellisista helvetin kauhuista. Pääsimme myös kokeilemaan virtuaalielokuvaa, joka sukelsi Boschin maalauksiin. Näyttely oli valitettavasti viimeistä päivää auki 4. kesäkuuta.

Palatsi sisältää lukuisia loisteliaita huoneita ja tuomioistuimen tilat. Upein sali, Sala del Maggior Consiglio (Suuren neuvoston sali), on rakennettu 1700 hengelle, ja siellä kokoontuivat tasavallan alkuaikoina kaikki Venetsian miehet joka viikko kiistelemään politiikasta. Sali tyrmistyttää koollaan, ja se olikin pitkään suurin huone Euroopassa. Katon rajaa kiertävät 76 dogen muotokuvat. Pelkkä musta kangas peittää vuonna 1355 maanpetoksesta mestatun dogen kuvaa.

Kuljimme palatsin sisältä Huokausten siltaa (Ponte dei Sospiri) pitkin viereiseen vankilaan. Olin pitkään ihmetellyt, missä on kuuluisa Huokausten sisältä, koska olin kuvitellyt sen ylittävän Canal Granden, mutta kyseessä on tosiaan pieni ja tunnelimainen silta kapean kanaalin yllä. Vuonna 1614 rakennettu barokkityylinen silta on myöhemmin saanut nimensä runoilija lordi Byronin säkeistä.

Kävimme vielä museon kellarikahvilassa, ja sitten olikin aika ostaa kojusta ruokaa ja suunnata asunnolle pakkaamaan. Lentomme lähti jo klo 6.50, joten herätys oli aamuneljältä ja söimme aamupalan lentokentän kahvilassa. Teimme tällä kertaa välilaskun Frankfurtin lentokentällä. Otinkin sitten Helsinkiin päästyäni seitsemän tunnin päiväunet, heh.

Kotiinlähtömme meinasi tosin tyssätä jo alkuunsa, koska kun tilaamamme taksi saapui, ja kävelimme matkalaukkujemme kanssa talon pihalle, niin muistimme, ettei portista pääse ulos ilman avainta… Olimme tietenkin jättäneet avaimen asunnon sisälle, niin kuin Airbnb-isäntä oli meitä neuvonut. Jos olisimme olleet fiksuja, niin toinen olisi ensiksi avannut portin ja vasta sitten tuonut avaimen sisälle. Emme viitsineet viideltä sunnuntaiaamuna pimpotella naapureiden ovisummereita.

Nyt emme tienneet, miten olisimme päässeet aidan ylitse. Lopulta keksin hakea puutarhatuolin, vaikka veikkasin, ettei aidan toiselle puolelle laskeutuminen välttämättä sujuisi ilman kommelluksia. Onneksi kuitenkin samassa talossa asuva mummo oli herännyt jutteluumme, ja tuli vihaisena parvekkeelle huutamaan meille italiaksi. Hän kuitenkin tajusi ongelmamme ja avasi portin asunnossaan olevaa nappia painamalla. Näin pääsimme lopulta matkaan!

Katso Rapportin verkkosivuilta videoni Arsenalesta ja Giardinista.

Kuvat: Elisa Helenius