Olen päässyt syksyllä katsomaan kaksi satavuotiaan Suomen juhlanäytelmää, jotka käsittelevät suomalaisuutta ja nyky-yhteiskuntaamme. Kyseessä ovat hyvin erilaiset toteutukset: toinen esitetään Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, toinen taas huoneteatteri Takomossa. Edellinen kestää väliajan kanssa yli kolme tuntia, jälkimmäinen ilman väliaikaa tunnin ja 20 minuuttia. Kumpikin näytelmä tosin käsittelee suurta aihettaan tuoreesti, kriittisesti ja humoristisesti.

Kansallisteatterin Koivun ja tähden — sirpaleita Suomesta halusin nähdä jo siksi, että se on loistavan Pirkko Saision käsikirjoittama. Lähiteatterini, punavuorelaisen Takomon intiimit ja kokeilevat näytelmät taas ovat yleensä aina onnistuneet, eikä haitannut, etten tiennyt etukäteen oikeastaan mitään Glory Days’in sisällöstä.

Laura Jäntti toimi ohjaajana myös Pirkko Saision edellisessä käsikirjoituksessa Kansallisteatterille eli esityksessä SLAVA! Kunnia (voit lukea arvioni täältä). Saision uuden näytelmän lähtökohtana on ollut Sakari Topeliuksen satu ”Koivu ja tähti” vuodelta 1893.

Topeliuksen ”Koivu ja tähti” kertoo Suomesta isonvihan aikana Venäjälle kaapattujen pojan ja tytön kotimatkasta. Oppaanaan lapsilla on enkelit, jotka paljastuvat heidän kuolleiksi sisaruksikseen.

Lasten kaappaaminen orjiksi ja aiemmin yleiset lapsikuolemat tuntuvat kaukaiselta tämän päivän turvallisessa Suomessa. Satu perustuu Topeliuksen isoisän kohtaloon, sillä kasakat ryöstivät hänet lapsiorjaksi Venäjälle, mutta hän pääsi pakenemaan takaisin kotiin. Tämäkin on historiaa, jota ei Suomessa usein juhlapuheissa muistella.

Näytelmässä ovat pääosassa jo keski-ikään ehtineet sadun sisarukset. Nyt Hagar (Tiina Weckström) ja Kristoffer (Jukka Puotila) elävät nyky-Suomessa, ja he palaavat viikonlopuksi kotimökkiinsä metsän keskelle viettämään rapujuhlia. Mökille saapuu myös heidän ystäväporukkansa, joka koostuu heidän kaltaisestaan hyvin toimeentulevasta, keskiluokkaisesta kulttuuriväestä.

Siinä missä urbaanit sivistysporvarit keskittyvät juttelemaan, nautiskelemaan ja hallitsemaan maailmaa sanoilla, mukana olevat thaimaalaiset maahanmuuttajat, eli sisarusten kotiapulainen ja ystäväporukkaan kuuluvan suomalaisen miehen nuori vaimo, hoitavat kaikki käytännön työt mökillä. Saisio nauraa omalle viiteryhmälleen, ja tuo esiin porukan keskinäisen nokittelun, some-riippuvuuden sekä vieraantumisen luonnosta.

Tarina sekoittaa historialliset, myyttiset ja modernit kerrokset moniulotteiseksi keitokseksi. Näytelmä alkaa perisuomalaisella näyllä, koivumetsällä, jossa kuitenkin puissa riippuvat ja keskustelevat metsänhenget.

Kaikenlaista muutakin kummaa tapahtuu: esimerkiksi metsässä seikkailee jääkarhu, jonka naamiaispuvun alta paljastuu teatterikriitikko. Tulkitsin tämän kuvaavan sitä, että lehtien teatterikriitikot alkavat olla yhtä uhanalainen laji kuin jääkarhut.

Metsässä lymyilee myös mareja, jotka ovat volgansuomalainen kansa Venäjällä. Pirkko Saisio ottaa kantaa Venäjällä vähemmistöön kuuluvien marien huonoon ihmisoikeustilanteeseen.

Lisäksi aseilla varustautuneet terroristit hyökkäävät metsään ja Suomen armeija eristää metsän aidalla, jonka sisäpuolelle jäävät hämmentyneet rapujuhlan viettäjät. Saisio käsittelee sitä, miltä meistä tuntuisi, jos Suomeen tulisikin yhtäkkiä poikkeustila. Joutuisimme piilottelemaan pyssymiehiltä metsässä eivätkä passimme enää avaisikaan portteja, kuten syyrialaisille pakolaisille on käynyt. Miten epäoikeudenmukaista olisi tulla tapetuksi poliittisessa kiistassa, johon itsellä ei ole osaa eikä arpaa?

Kansallisteatterissa voi aina luottaa siihen, että lavasteet ja puvut ovat viimeisen päälle tehdyt, ja niin nytkin. Lavalle nousevat komeasti niin metsä kuin mökki, nämä perisuomalaiset maisemat.

Koivu ja tähti nauratti monilla tunnistettavan tutuilla ihmistyypeillään ja tilanteillaan. Tarina tarjosi ajattelemisen aihetta ja myös hämmensi, mikä on ihan hyvä tunne taiteen äärellä. Mietin tosin sitä, kuinka sopivaa on se, että thaimaalaisia naisia esittävät valkoiset suomalaiset näyttelijät mustat peruukit päässään (Sonja Salminen ja Elsa Saisio).

Näytelmän loppu tuntui myös ensiksi kohtuuttoman synkältä ja toivottomalta, mutta myöhemmin ajattelin, että loppukohtauksen tarkoitus on saada kantasuomalaiset samaistumaan sotaa pakenevien pakolaisten kohtaloon ja tuntemaan empatiaa heitä kohtaan. Eikä siitä ole niin kauan, kun suomalaiset itse olivat sotapakolaisina hakemassa turvaa Ruotsista.

Minna Harjuniemen ohjaama Glory Days käsittelee myös synkkiä teemoja naurun kautta. Näytelmässä siirrytään irrallisesta tarinasta toiseen. Näytelmän alussa juhlapuhuja, kosmologi (Joanna Haartti) pohtii ihmisen osaa maailmankaikkeudessa ja toteaa, että Suomen historia on täynnä erilaisia luhistumisia.

Lavalla lapsiperheen asunnon seinät romahtavatkin yllättäen, ja perhe jää väliaikaisesti asumaan seinättömään kotiin. He yrittävät jatkaa arkea normaalisti, vaikka olosuhteet ovat epätavalliset ja vaarallisetkin.

Perheen äiti on yliopiston tutkija (kaksoisroolissa Ella Lahdenmäki ja Katja Küttner), jota haastatellaan väitöskirjastaan televisiossa, vaikka keskusteluohjelman energiset vetäjät (Jukka Ruotsalainen ja Eric Barco) keskittyvät enemmän säpäkän tunnelman luomiseen kuin tutkijan kuuntelemiseen.

Kolme ystävystä taas kokoontuu illanviettoon yhden heistä kotona, ja he avautuvat lemmenhuolistaan teatraalisesti kuin tositelevision teinitähdet. Koskettavin tarinalinja kertoo paperityöläisistä, joiden tehdas suljetaan, ja kaikki jäävät työttömiksi. Välillä ollaan niskavuorelaisissa klassikkokohtauksissa. Olympos-vuoren jumalolennot taas setvivät lemmenriitojaan ja yleisö saa ulvoa naurusta heidän tempauksiaan seuratessaan.

Glory Days’ssä on paljon sekä koskettavia että hulvattomia kohtauksia ja erilaisia tuoreita tarkastelukulmia suomalaisuuteen ja yleisesti ihmisyyteen. Parasta on näyttelijöiden heittäytyminen erilaisiin mainioihin hahmoihin ja elämänmakuinen dialogi.

Näytelmää tosin rasittavat ajoittainen puuduttava kohellus ja kovaääninen meuhkaus. Glory Days on myös aika symbolinen, ja on toki hyvä, ettei kaikkea väännetä rautalangasta, mutta välillä sitä kaipaisi enemmän tarttumapintaa tulkinnoille.

Suomalaisuus ja Suomen historia ovat aiheina niin laajoja ja vahvojen mielikuvien värittämiä, että teattereilla on ollut iso työ löytää aiheisiin oma ja tuore näkökulma. Hienoa on se, ettei kummassakaan teatterissa ole lähdetty tekemään pönöttävää ja patrioottisen ylistävää juhlanäytelmää eikä otettu tarinan lähtökohdaksi kulunutta historiallista näkökulmaa kuten talvisotaa. Kumpikaan teatteri ei ole lähtenyt varmalle tiellä esittämällä jotain kotimaista klassikkoa, vaan on luotu uusi ja kokeileva teos, jossa kuuluu tämän päivän erilaisten suomalaisten ääni.

Kansallisteatterissa ja Takomossa on uskallettu olla kriittisiä Suomea kohtaan. Kumpikaan teatteri ei ole myöskään tehnyt turhan vakavaa näytelmää, vaan mukana on huumoria ja yllätyksiä. Näytelmissä on pureuduttu yhteiskunnan kipukohtiin, kuten työttömyyteen ja julkisen keskustelun pinnallistumiseen (Takomo) ja pakolaisten nihkeään vastaanottamiseen ja alentuvaan suhtautumiseen köyhempien maiden maahanmuuttajia kohtaan (Kansallisteatteri).

Suosittelen lämpimästi koettavaksi kumpaakin näytelmää!

Kävin katsomassa esitykset pressilipuilla seuralaisteni kanssa. Näin Koivun ja tähden ennakkonäytöksessä 12.9.2017 ja Glory Daysin 3.10.2017. 

Lue lisää Koivusta ja tähdestä Kansallisteatterin sivuilta 

Koivun ja tähden kantaesitys oli 13.9., ja näytöksiä on 29.12.2017 asti.

Lue lisää Glory Daysta Teatteri Takomon sivuilta. 

Glory Days’in ensi-ilta oli 28.9.2017, ja näytöksiä on 1.12.2017 asti.