Pimeä huone -näytelmä meinasi jo jäädä itseltäni näkemättä, koska hektisen päivän jälkeen juoksin illalla Kansallisteatterille viime tipassa. Seuralaiseni odotteli minua kärsimättömänä Willensaunan lämpiössä, kun muut katsojat jo valuivat saliin.

Katsomon ovet oli juuri ehditty vetää kiinni, kun puuskutin paikalle. Onneksi ovet vielä avattiin meille, koska esitys ei ollut ehtinyt alkaa. Hipsimme sitten viimeisen rivin tyhjille reunapaikoille, minä talvitakki päällä ja iso reppu mukanani, vaikka pressilipuissa olevat paikkamme olivat nelosrivin keskellä.

Pimeä huone kyllä kannatti nähdä. Esityksen aihe toi mieleeni ikoniset ja kiistanalaiset sotavalokuvat eli Reutersin uutistoimiston valokuvaajan vuonna 2015 ikuistaneen hukkuneen kolmivuotiaan syyrialaisen Aylan Kurdin Turkin rannikolla ja Kevin Carterin vuonna 1993 Sudanin nälänhädässä ottaman valokuvan Korppikotka ja pikkutyttö.

Myöhemmin käsiohjelmasta selvisi, että nämä valokuvat olivat todella olleet näytelmän innoittajia käsikirjoittaja Okko Leolle. Esityksestä tuli mieleeni myös viime vuoden keväällä Teatteri Takomossa näkemämme esitys Nälänhätä, joka käsitteli suoraan Carterin valokuvaa nälkiintyneestä pikkutytöstä.

Willensaunan lavalla nähdään vain kolme henkilöä: mestarivalokuvaaja Seemus (Seppo Pääkkönen) ja hänen kaksi lastaan, 37-vuotiaat kaksoset Hannes (Tero Koponen) ja Riikka (Pirjo Määttä). Hanneksen teini-ikäistä poikaa Mariusta ei nähdä lavalla, mutta hän on silti vahvasti läsnä hahmojen elämässä. Kaksosten äiti on kuollut, ja Mariuksen äiti on lähtenyt ja jättänyt pojan isälleen.

Riikka on intuitiivinen luonnonlahjakkuus valokuvauksessa, mutta hän on luopunut valokuvaamisesta kokonaan, jotta pääsisi irti hallitsevan isän otteesta. Samalla hän on luopunut menestyksestä.

Hannes haluaa olla myös valokuvaaja, muttei ole teknisesti yhtä oppinut niin kuin isänsä eikä toisaalta luonnostaan hyvä sommittelemaan kuvia niin kuin siskonsa. Hannes lainaa salaa siskonsa portfoliota ja pääsee sen avulla töihin isänsä kuvatoimistoon.

Hannes ja Riikka ovat hyvin läheisiä, kuin eräänlainen sisarusperhe, vaikka samaan aikaan he kilpailevat keskenään. Hannes kadehtii Riikan kuvaustaitoja, ja lapseton Riikka taas Hanneksen poikaa. Kumpikaan sisaruksista ei ole päässyt irti määräilevän isän otteesta.

Seemus lähettää poikansa sotakuvaajaksi Libyaan, jossa tämä kaikkien yllätykseksi ottaa mestarillisen, mutta kauhean, valokuvan. Suomessa muut sekä ihastelevat hyvin sommiteltua valokuvaa, joka vangitsee sodan kauhut, että kritisoivat Hannesta kauhean aiheen esteettisestä rajaamisesta ja toisten hädällä rahastamisesta.

Saako muiden kuolemaa edes valokuvata ja näyttää maailmalle? Saako hirveästä kuolemasta tehdä esteettisesti hienon kuvan? Jättikö Hannes auttamatta uhreja, jotta sai tehtyä työnsä valokuvaajana? Oliko hänellä työnsä puolesta velvollisuus kuvata, jotta maailma näkisi ja auttaisi sodan uhreja? Eikö historiallisten tapahtumien ikuistaminen ymmärrettävään muotoon ole tärkeää ja Hannesin työ? Vai onko kyse muiden yksityisyyden loukkaamisesta? Oliko Hannes pelkuri vai rohkea?

Kotona Hannes alkaa kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä ja adrenaliiniriippuvuudesta, niin kuin monet sotakuvaajat.

Näytelmä  ehtii tiiviissä puolentoista tunnin kestossaan nostaa esiin monia teemoja, ilman että vaikuttaisi täyteen ahdetulta. Teos käsittelee taiteen etiikkaa, kuvajournalismia, valokuvausta, perhesuhteita, identiteettiä, menestymistä, kateutta ja kilpailua. Kaikki kiinnostavia aiheita.

Käsiohjelma kiteyttää hyvin sen, että Seemus elää sankarin tyhjää elämää ja toivoo tulevansa lastensa näkemäksi, samoin kuin Mariuksen pitäisi tulla aikuisten näkemäksi. ”Pimeä huone” viittaa tietysti valokuvaajan pimiöön, ja toisaalta symbolisesti siihen, mikä rajataan pois valokuvista tai normaalin elämän ihanteesta. Pimeä huone on tuntematon osa meissä itsessämme.

 

Näytös oli myös osa Kansallisteatterin Bloggariklubia, ja tapasimme esityksen jälkeen näytelmän työryhmän salissa. Ohjaaja Aleksis Meaney muistetaan muun muassa Kansallisteatterin ohjauksistaan Juurihoito (2016) ja Metsäjätti (2013). Hän kertoi, että Okko Leolle näytelmän lähtökohta oli ollut se, kun hän oli miettinyt kauheimman kuviteltavissa olevan valokuvan.

Saimme myös kuulla, että Hannes ja Riikka olivat alunperin käsikirjoituksessa aviopari, jonka yhteinen lapsi Marius oli. Tästä on varmaan jäänyt jäljelle sisarusten hyvin tiivis suhde. Hahmot toimivat kuitenkin paremmin sisaruksina, koska niin saadaan käsiteltyä enemmän perhesuhteita ja myös sisaruskateutta.

Valokuvaaja Mitro Härkönen vastaa pressikansion ja lavasteiden vaikuttavista valokuvista näyttelijöistä. Seemus toivoo itsestään puhdasta alkukuvaa, ja Riikka yrittää ottaa sellaista hänestä ja itsestään vanhanaikaisella neulansilmäkameralla. Härkönen kertoi, ettei ollut koskaan kuullut alkukuvan käsitettä, mutta ymmärsi kuitenkin heti, mitä termillä haetaan takaa. Esityksen visuaalisuus on muutenkin kaunista voimakkaan sinisine ja punaisine valoineen sekä seinille heijastettavine video- ja valokuvineen.

Ohjaajan mukaan näytelmän tunnelmaa on koko ajan pyritty keventämään. Täytyy silti todeta, että esitys on tunnelmaltaan synkkä ja jopa lohduton. Usein raskaat ja pessimistiset näytelmät ovat minusta tympäiseviä, mutta Pimeässä huoneessa on niin paljon tasoja ja vetävä juoni, että sen katsoi oikein mielellään.

”Uuden näytelmän ohjelma (UNO) toteuttaa yhdessä teatterin ammattilaisten kanssa koko marraskuun kestävän tempauksen suomalaisen näytelmäkirjallisuuden juhlistamiseksi. Uuden näytelmän kuukausi -kampanjan tarkoituksena on herättää teattereiden yleisöjä ympäri Suomen pohtimaan, mistä suomalaisessa näytelmässä on kyse.”

Vietin myös eilen maanantai-illan kutsuvieraana Kansallisteatterissa, nimittäin kuuntelemalla Suurella näyttämöllä kulttuurikeskustelua otsikolla Rohkeasti eteenpäin. Toimittaja Saska Saarikoski haastatteli helsinkiläisten taidelaitosten johtajia, ja mukaan oli valittu myös välikysymysten esittäjiä ja musiikkiesityksiä. Voit tutustua twiitteihini keskustelusta, vaikka sinulla ei olisikaan omaa Twitter-tiliä. Olen Twitterissä nimellä Elisa Helenius, ja uusimmat twiittini näkyvät aina myös blogini oikeassa yläreunassa.  👉☝️ 

Näin Pimeän huoneen pressilipulla perjantaina 17.11.2017. 

Kantaesitys oli 15.11.2017. Näytöksiä on 24.3.2018 asti.

Pimeä huone Kansallisteatterin verkkosivuilla 

Kesto: 1 tunti 25 min, ei väliaikaa

ROOLEISSA Tero Koponen, Pirjo Määttä ja Seppo Pääkkönen
KÄSIKIRJOITUS Okko Leo
OHJAUS Aleksis Meaney
LAVASTUS Pyry Hyttinen ja Aleksis Meaney
PUKUSUUNNITTELU Auli Turtiainen
VALO- JA VIDEOSUUNNITTELU Pyry Hyttinen
ÄÄNISUUNNITTELU Mikki Noroila
NAAMIOINNIN SUUNNITTELU Petra Kuntsi