Pääsin edellisen viikon sunnuntaina ensimmäistä kertaa katsomaan yhden Suomen kuuluisimmista, ellei jopa kuuluisimman, koreografi-tanssijan esitystä eli Sanna Kekäläisen (s. 1962). Hullut-teoksen koreografia ja käsikirjoitus ovat Kekäläisen, mutta lavalla hänen kanssaan nähdään myös tanssija Janne Marja-aho. Samalla Hullut on jatkoa alkuvuoden useille mielenterveyttä käsitteleville esityksille Helsingissä.

Yleisön valuessa katsomoon Kekäläinen ja Marja-aho istuvat alasti näyttämön etuosaan asetetuilla penkeillä ja keskustelevat keskenään hiljaisella äänellä. Tiesin etukäteen, että Kekäläinen tanssii jokaisessa esityksessä osan aikaa alasti, joten näky ei sinänsä yllättynyt, paitsi siinä mielessä, etten ajatellut hänen heti aloittavan esitystä alasti. Tuntuu, että alastomuudella Kekäläinen tavoittelee tanssin puhtautta ja kaikesta turhasta pois kuoriutumista, niin että jäljelle jää vain liike.

Kun katsomo pimenee, Kekäläinen ja Marja-aho lukevat ääneen pätkiä Gunnar Björlingin runoista. Käsiohjelman mukaan Björklund (1887—1960) on merkittävin suomalainen modernistirunoilija, ja häntä pidettiin ”koppikypsänä”. Mielenhäiriöiden historiaa ja määritelmiä pohtiva tanssiteos on muutenkin luonteeltaan filosofinen, lyyrinen ja älyllinen.

Marja-aho ja Kekäläinen luovat duetossaan uuden muotokielen, jossa kahdesta ihmisestä tulee yksi heidän liikkuessaan lavan poikki jalat kietoutuneena toisiinsa tai keinuessa sylikkäin. He kannattelevat toisiaan ja takertuvat toisiinsa. Näin saumaton ja läheinen liikekieli onnistuu vain pitkään yhteistyötä tehneiltä tanssijoilta.

Intiimi liikekieli tuo mieleen rakastavaiset tai hädässä auttajaansa takertuvan ihmisen. Tai kuten käsiohjelmassa sanotaan: ”Merkittävät asiat eivät koskaan ole yhdessä ihmisessä, vaan aina ihmisten välillä, metaforisesti kahden ihmisen välillä. Jumaluus ja hulluus on kahden ihmisen välissä.”

Tanssijat muovaavat lakanasta möykyn, jota heittelevät välillään. Onko tämä yritys ottaa kontaktia toiseen? Loputtoman pitkiltä tuntuvat toistot pitkästyttävät, mutta niiden tarkoitus on kenties kuvata sairastamisen tylsyyttä tai pakkoneurooseja.

Välillä Kekäläinen ja Marja-aho ovat yhteisen lakanan alla ja puhuvat toisilleen käsittämätöntä mongerrusta pitämällä kieltä ulkona suusta. Eikö tämä vastaakin mielikuvaamme hourivista hulluista? Toisaalta he hakevat yhteyttä toisiinsa ja vaikuttavat ymmärtävän keskinäistä kieltään. Kohtaus tuo esitykseen myös komiikkaa.

Teoksen visuaalinen puoli on ankaran karsittu. Niukan lavastuksen ja puvustuksen ainoa väri on valkoinen, joka viekin ajatukset kliiniseen mielisairaalaan ja pakkopaitoihin. Esityksen puolivälissä Kekäläinen ja Marja-aho pukevat päälleen yksinkertaiset puuvillahousut, mutta ovat muuten alastomia.

Musiikkia on vain muutamissa kohdissa, ja hipihiljaisessa katsomossa jokainen vatsankurahdus, nielaisu ja liikahdus penkillä korostuu piinaavalla tavalla. Hiljainen näyttämö antaa tosin mahdollisuuden tanssijoiden liikkeistä syntyvien äänien kuulumiselle.

Kekäläinen kattaa valkoisia lautasia lavan ympärille yleisölle ja piirtää näin näkyväksi sen, että yleisö on läsnä ja meidän määrittelymme luovat sen, mitä pidetään hulluutena. Hulluuden määritelmä syntyy myös suhteessa toisiin ihmisiin, kenen käytöstä pidetään normaalina ja kenen ei.

Tanssiteokseen liittyi Stoassa keskustelusarja, ja sain itse kuunnella Finfami ry — Omaiset mielenterveyden tukena -omaisyhdistyksen palveluohjaaja Merja Tuomisen ja mielenterveyskuntoutujan ja feministin Kukka Eskolan mielenkiintoista keskustelua, johon myös yleisö ja esiintyjät osallistuivat vilkkaasti. Eskola sanoi hyvin, että mielenterveysongelmiin liittyvä häpeä on aihe, josta ei koskaan keskustella liikaa. Hän muistutti myös, ettei kenelläkään ole täydellinen mielenterveys.

Tuominen totesi, että esityksen hahmot ovat onnellisia hulluja kun heitä on kaksi, koska moni mielenterveyskuntoutuja on yksinäinen. Eräs katsoja taas sanoi hahmojen tuoneen mieleen ennen kaikkea omat rakkauskokemukset. Mietin, että rakastuminen on myös aivohäiriö, joka voi saada ihmisen käyttäytymään ”hullusti”.

Eskola toi esiin sen, että kaikissa illanistujaisissa kysellään toisilta, mitä teet, ja se tarkoittaa aina työtä tai opiskelua. Sellaiset tilanteet ovat vaikeita mielenterveyskuntoutujille (ja myös työttömille). Olisi huomaavaista, jos ihmiset kyselisivät myös muista elämän osa-alueista ja kiinnostuksen kohteista.

Hullut-tanssiteoksen ensi-iltapäivänä julkaistiin Sanna Kekäläisen työstä kertova kirja,  Kekäläinen & Companyn toimittama Sielu, ruumis & liha – näkökulmia Sanna Kekäläisen työhön. Kirja koostuu eri alojen tutkijoiden, taiteilijoiden sekä Kekäläisen kanssa työskennelleiden tanssijoiden kirjoituksista.

Valitettavasti eilen oli Hullujen viimeinen näytös Stoassa, mutta ehkä esitys nähdään vielä toiste muualla. Tänään alkoi muuten Kaapelitehtaalla Zodiakissa Sivuaskel-festivaali, jos nykytanssi kiinnostaa.

Näin esityksen pressilipulla sunnuntaina 28.1.2018. 

Lue lisää Sivuaskel-festivaalista Zodiakin verkkosivuilta

Lue lisää Hullut-esityksestä Kekäläinen & Companyn verkkosivuilta

Hullut-teoksen kantaesitys oli Stoassa 24.1.2018. Viimeinen näytös oli 4.2.2018.

Kesto: noin 90 minuuttia ilman väliaikaa

Käsikirjoitus, konsepti ja koreografia: Sanna Kekäläinen
Valosuunnittelu: Juuso Joutsalo ja Hanna Käyhkö
Esitys: Janne Marja-aho ja Sanna Kekäläinen