Matkasin eilen ensimmäistä kertaa Tokiossa Ryoogokun erillisalueelle, joka on kuuluisa sumotalleistaan. Näinkin alueella liikkumassa painijoita puukengissään ja yukatoissaan.

Itselleni selvisi vasta tänne tullessa lentokoneessa matkaopasta lukiessa, että sumo-turnauksia ei suinkaan järjestetä jatkuvasti, vaan niitä pidetään esimerkiksi Tokiossa vain tammikuun alussa sekä touko- ja syyskuun puolivälissä. Luulin saavani liput helposti, mutta olin auttamattomasti myöhässä, kun aloin katsella lippuja vasta toukokuun alussa. Kuitenkin sumoharjoituksia voi päästä seuraamaan talleille klo 7-11. Alueelta löytyy myös sumomuseo.

Määränpäänäni oli nyt kuitenkin Ryogoku-metroaseman lähellä oleva sumoteemainen ravintola, jonka nimeä on lähes mahdoton muistaa: Ryogoku Happyakuyacho Hananomai. Seuranani olivat Veera ja Pinja, jotka ovat täällä vaihto-oppilaina vaatetusalan yliopistossa. Tutustuin Pinjaan kun opiskelimme yhtä aikaa japania Metropoliassa. Tuntui helpolta jutella vaihteeksi englannin sijasta suomeksi, vaikka minulla olikin samaan aikaan hassu olo, kuin olisin vahingossa puhumassa suomea muunmaalaisille.

Ryogoku Happyakuyacho Hananomaissa järjestetään joinakin iltoina kello seitsemän entisten painijoiden sumomatseja, komediallisia sumoesityksiä, rumpumusiikkia tai traditionaalista japanilaista komediatanssia. Minulle selvisi tämä vasta kun olimme jo sopineet tapaamisesta iltapäivälle, joten emme nyt nähneet esityksiä.

Oli kuitenkin mukavaa nähdä sumo-teemainen ravintola ja nauttia siellä hot pot -ateria, joka on ollut meillä kaikilla tekemislistalla Tokiossa. Olen itse viimeksi syönyt hot pot -aterioita neljä vuotta sitten katukeittiöissä Bangkokissa, ja ihan ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten ravintolassa Lontoossa.

Helsingissä muutama kiinalainen ravintola tarjoaa viikonloppuisin hot pot -aterioita, jotka maksavat 35-45 euroa per nuppi. Täällä taas merenelävä-, sieni- ja kasvislounaani maksoi 1500 jeniä eli 11,50 euroa (ilman veroja). Pinjan ja Veeran kana-, sieni- ja kasvis -hot pot taas kustansi 900 jeniä per henkilö eli seitsemän euroa (ilman veroja).

Hot pot on siis alunperin kiinalainen ruoka, jossa jokainen valitsee itselleen oman liemensä ja siihen dipattavat ruuat. Asiakas saa sitten eteensä kuuman padan, jossa itse keittää ruokansa.  Monessa paikassa seurue jakaa saman padan, joka on voitu jakaa kahteen erimakuiseen liemiosioon.

En tajunnut vääntää oman patani lämpöä välillä pienemmälle, joten lopuksi liemeni kuivui kokonaan, vaikka onneksi ehdin sitä ennen jo syödä suurimman osan ruuasta. Hot Pot on mukavan toiminnallinen tapa syödä. Samoin oli viime perjantaina kalligrafia-ryhmäni kanssa nauttimani ateria korealaisessa ravintolassa, jossa itse grillasimme ruokamme pöytään upotetun grillin päällä.

Jatkoin itse ravintolasta vielä toisella puolella katua olevaan Edo Tokyo -museoon. Rakennus herättää kunnioitusta jo valtavalla ja jykävällä ulkomuodollaan. Suuri museo löytyy kuudennesta kerroksesta, jonne matkataan ensiksi ulkoapäin kolme kerrosta liukuportailla punaista putkea pitkin ja sitten sisällä näköalahissillä.

Museo esittelee nimensä mukaisesti elämää edo-kauden Tokiossa. Edo-kausi käsittää vuodet 1600–1868, jolloin Kioto oli Japanin pääkaupunki ja Tokion nimi oli Edo. Meiji-restauraation yhteyssä Edosta tuli Japanin pääkaupunki vuonna 1868, ja myös sen nimi muutettiin Tokioksi. Tokion nimi tarkoittaa, että kaupunki sijaitsee Kiotosta katsottuna idässä. Samalla Japani luopui kertaheitolla feodaalisesta yhteiskuntajärjestelmästä ja aloitti nopean modernisoinnin ja teollistumisen.

Minulla ei ollut oikeastaan mitään ennakko-odotuksia museon suhteen, ajattelin vain, että se on kätevän lähellä ravintolaa ja metroasemaa. Niinpä yllätyinkin positiivisesti, kun astelin sisälle hallimaisen suureen museoon ja näin sen sisälle rakennetut upeat edo-kauden rakennukset ja näyttävät pienoismallit.

Museo on suorastaan teemapuistomainen, koska kävijä pääsee kokeilemaan monenlaisia asioita, kuten millaista on nostaa myyjien olkapäillään kepin avulla kannattelemia koreja, istua isopyörässä (1800-luvun polkupyörässä), kuljetusrattaissa tai ylhäisön kantotuolissa tai soittaa muinaista seremoniakelloa.

Vanhojen esineiden ja vaatteiden lisäksi nähtävillä on monia museota varten rakennettuja rakennuksia, (muovisia)ruokia ja kulkuvälineitä sekä vahanukkeja. Yksi museon alueista esittelee 1900-luvun ja tämän päivän Tokiota. Museossa selvisi sekin, että japanilaiset kouluruuat ovat olleet ällistyttävän hyvännäköisiä jo vuosikymmeniä sitten!

Voi olla, että näin leikkimielinen museo ei ole kaikkien makuun, mutta itse innostuin. Koin, että pääsin tällä tavoin hyvin näkemään, millaista elämä on ollut muinoin Tokiossa ja mitkä asiat ovat näkyvissä tämänkin päivän Tokiossa ja japanilaisessa kulttuurissa. Ehdin puolessatoista tunnissa ennen sulkemisaikaa just ja just kiertää koko museon,  mutta reissuun kannattaisi varata ainakin pari tuntia. Lisäksi suosittelen vierailemaan hyvin varustetussa museokaupassa.

Katso täältä Ryogoku Happyakuyacho Hananomain kotisivut, joilta löytyy myös englanniksi ruokalista ja ohjelmakalenteri. Ravintola on auki joka päivä.

Tutustu tästä Tokyo Edo Museumin kotisivuihin.

Museo on auki ti-pe ja su klo 9.30-17.30 ja la klo 9.30 – 19.30.

Museo on kiinni maanantaisin, paitsi jos kansallinen juhlapäivä osuu maanantaille, jolloin museo on auki maanantaina mutta kiinni tiistaina.

Sisäänpääsy kustantaa 600 jeniä (4,60 euroa), paitsi mm. opiskelijoilta 480 jeniä (3,70 euroa).