Sain jo viime kesänä Gummerukselta postitse arvostelukappaleen porvoolaisen Selja Ahavan (s. 1974) uutuuskirjasta Ennen kuin mieheni katoaa. En tuntenut kirjailijaa ennestään ja kansikuva näytti tylsältä, joten en innostunut. Ajattelin teoksen nimen perusteella, että kyseessä on perinteinen avioerotarina. Kuinka väärässä olinkaan.

Viime elokuussa blogit ja lehdet täyttyivät arvioista hittikirjaksi nousseesta Ahavan uutuudesta. Omaelämäkerrallisen teoksen aihe on mitä raflaavin ja intiimein: kirjailijan ulkomaalainen aviomies ilmoitti kymmenen vuoden onnellisen avioliiton jälkeen, että onkin aina tuntenut olevansa nainen. Puoliso oli päättänyt nyt tulla ulos kaapista ja korjata sukupuolensa oikeaksi, ”sillä onhan sitä vanhojakin naisia”.

Siinä missä puoliso löysi todellisen itsensä, kirjailija menetti puolisonsa, koska ei tunne romanttista eikä seksuaalista vetoa naisiin. Samalla koko heidän mennyt rakkaussuhteensa näyttäytyi uudessa valossa samoin kuin se, kuka puoliso on todella ollut ja mikä Ahavan rooli on suhteessa ollut.

Koska kalenterini on ollut koko ajan niin täynnä ja kirjapinoni korkea, ehdin lukea Ahavan kirjan vasta tänä kesänä ollessani vaihdossa Tokiossa. Vaikka kirjasta käyty keskustelu on jo laantunut, niin uskon, ettei kirjan elinkaari ole oikeasti kiinni vain yhdessä sesongissa, vaan teoksista voi kirjoittaa milloin vain, vaikka ei sitten oikein pääsisikään enää mukaan ajankohtaiseen keskusteluun.

Kaveripiirissäni on useitakin transsukupuolisia ihmisiä, joten kirja ei ollut omasta näkökulmastani raju tai täysin poikkeuksellinen. Mietin enemmänkin sitä, että romaanista tulee esiin se, ettei kirjailijan tuttavapiirissä ole muita transsukupuolisia ihmisiä ja siksi kokemus on ollut hänelle niin vieras ja yksinäinen.

Muistan, että Ahavan kirja herätti arvioissa kritiikkiä siitä, että se tavallaan kuvaa sukupuolenkorjausprosessin negatiivisessa valossa ja tragediana. Aihe on tosiaan tulenarka, koska transsukupuoliset kohtaavat paljon torjuntaa sekä usein taiteessa ja viihteessä heidän tarinansa kertoo joku muu kuin he itse. Tanskalainen tyttö –elokuva sai vuonna 2015 arvostelua juuri siitä, että siinä kerrottiin transsukupuolisen naisen tarina pitkälti hänen vaimonsa, heteron cis-naisen, ”turvallisesta” näkökulmasta.

Kuitenkaan en näe valittua näkökulmaa ja tarinan sävyä ongelmana autofiktiivisessä romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa, koska Ahava on todella kokenut tapahtumat transsukupuolisen henkilön puolisona, joten hänen näkökulmansa on perusteltu. Olisi jopa toisen tarinan omimista, jos hän kertoisi tarinan puolisonsa näkökulmasta. Kokemus on ollut myös niin järisyttävä Ahavalle, että näen oikeutettuna sen kertomisen kirjassa, sillä kirjailijat käyttävät usein omaa elämäänsä materiaalina teksteissään.

Ahava tuo sukupuolenkorjausprosessista esiin yleensä näkymättömiin jäävän puolen, eli sen kuinka puoliso saattaa samalla menettää kumppaninsa. Hän kirjoittaa siitä, kuinka ystävät ja tutut eivät ymmärrä, ettei hän voi iloita kumppaninsa uudesta kukoistuksesta, koska hänelle toisen uusi elämä merkitsee heidän rakkaussuhteensa loppua ja myös omaa identiteettikriisiä.

Parisuhteen puolisohan on oikeastaan ainoa henkilö, johon sukupuolenkorjausprosessi vaikuttaa niin paljon, että suhde voi muuttua mahdottomaksi. Muille ihmisille ei pitäisi olla väliä sillä, onko heidän ystävänsä, työkaverinsa, lapsensa tai vanhempansa mies, nainen, intersukupuolinen tai muunsukupuolinen, koska suhde ei ole seksuaalinen.

Vaikka Ahava kuvaa raadollisesti ja rehellisesti oman vihansa, surunsa ja pettymyksensä, niin hän on silti korrekti ja hienotunteinen suhteessaan transsukupuolisuuteen. Hän käyttää kirjassa puolisostaan vain hänen uutta nimeään Lili sekä puhuu tästä naisena. Hän ei kyseenalaista puolisonsa transsukupuolisuutta. Hän jopa kuvittelee puolisonsa kertomusten perusteella koskettavasti, millainen tämän lapsuus on ollut, kun hän on ollut merenneitoa leikkivä pikkutyttö, jonka muut ovat nähneet poikana.

Ymmärrän, että transsukupuoliset lukijat voivat kokea loukkaavina jotkut Ahavan kommentit, kuten että hän kokee hänen ja puolisonsa tilanteen jopa koomisena. Nämä ovat kuitenkin niitä ei-niin-salonkikelpoisia tunteita, joita vaikeaan eroprosessiin usein kuuluu.

(teksti jatkuu kuvan alla)

Koin, että kirja kertoo siitä, millainen tragedia on se, että elämme niin tuomitsevassa ja ahdasmielisessä yhteiskunnassa, että transsukupuolisilla ihmisillä voi mennä vuosia tai vuosikymmeniä siihen, että he uskaltavat tulla ulos kaapista. Koko kirjankin kuvaama onneton tapahtumaketju olisi vältetty sillä, että Lili (Selja Ahavan entinen puoliso) olisi voinut jo lapsena olla perheenjäsenilleen ja muille ihmisille avoimesti tyttö, ilman kyseenalaistamista ja pilkkaa, ja mennä sitten sukupuolenkorjausprosessiin jo nuorena.

Silloin Lili ei olisi päättänyt pitkäksi aikaa kätkeä sen kuka on ja esittää heteromiestä, johon Ahava sitten rakastui ulkomaanmatkallaan. Kumpikin olisi voinut jo alunperin löytää sopivamman puolison, joka rakastaa heitä sellaisena kuin he todella ovat. Puhumattakaan siitä, kuinka raskasta Lilille on ollut se, että hän on joutunut neljäkymmentä vuotta häpeämään itseään ja esittämään muuta kuin on.

Kirja myös kyseenalaistaa stereotypiat transsukupuolisista ihmisistä ja ylipäätään sukupuolista. Ahava kuvaa sitä, kuinka ”tavallinen mies” Lili oli heidän avioliittonsa aikana: hän rakasti teknisten tavaroiden korjaamista, sotahistoriaa, harmaita villapaitoja ja urheilua. Toisin kuin ulkopuoliset voisivat luulla, Ahava ei nähnyt mitään vihjeitä siitä, että hänen puolisonsa onkin oikeasti nainen. Tämä kuvaa sitä, kuinka kasvatus ohjaa meidät pitämään tietyistä asioista, jopa ohi todellisten mielenkiinnonkohteidemme, sekä käyttäytymään sukupuolellemme stereotyyppisellä tavalla. Tai että nainenkin voi pitää sotahistoriasta ja ruuvimeisselin kanssa heilumisesta.

Ahava kuvaa rohkean rehellisesti yllätyseron aiheuttamaa tuskaa, katkeruutta ja erilaisia vaiheita, mihin todennäköisesti kuka tahansa vaikean eron kokenut voi samaistua. Romaanissa on myös kielelliset ansionsa, sillä se on kirjoitettu kauniilla ja paikoittain runollisella kielellä. Teoksen rakenne on kevyt, sillä luvut ovat aika lyhyitä ja kirja on vain vähän yli 200 sivua pitkä.

Kirja ei keskity vain Ahavan avioeroon, vaan rinnakkaistarinana siinä kulkee historiallinen kertomus siitä, kuinka tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus ”löysi” Amerikan, vaikka uskoi vuosikymmenien ajan, että löysi Intian. Rinnakkaistarina toimii metaforana sille, kuinka Ahava luuli pitkään löytäneensä aviomiehen, vaikka löysikin naisen.

Osa muista lukijoista on pitänyt rinnakkaistarinaa tylsänä tai päälleliimattuna, mutta mielestäni se oli myös mielenkiintoinen ja ymmärsin metaforisen tason, vaikka se olikin välillä aika kaukainen. Pidin siitä, kuinka nykyajasta käsin Ahavalla on kriittinen näkökulma Kolumbuksen ja hänen aikansa eurooppalaisten tietämättömyyteen, ylemmyydentuntoon ja valloitushaluihin.

Ahava kuvaa tarinan taidokkaasti Kolumbuksen näkökulmasta, mutta kuitenkin niin, että lukija kyseenalaistaa monet Kolumbuksen ajatukset ja mielipiteet. Ahava kuvaa muutenkin 1400-luvun lopun ihmisten nykyaikaan verrattuna erilaista maailmankuvaa ja löytöretkeilyn ristiriitaista historiaa. Tarinasta näkee, että hän on perehtynyt aiheeseen huolella ja löytänyt paljon herkullisia yksityiskohtia ja taustatietoja.

Selja Ahavan esikoisromaani Eksyneen muistikirja (2010) oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, ja hänelle myönnettiin siitä Laila Hirvisaaren rahaston apuraha. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-vientikirjapalkinnon ehdokkaana. Ahavan teosten käännösoikeudet on myyty yhteensä kahteentoista maahan. Teatterikorkeakoulusta dramaturgiksi valmistunut Ahava on käsikirjoittanut muun muassa elokuvat Pieniä eroja (2002) ja Väärät juuret (2009) sekä televisiosarjan Jako kahteen (2006).

Lue lisää kirjasta Gummeruksen verkkosivuilta