Suurella ja tyhjällä lavalla seisoo valospotissa yksi ihminen. Hän kertoo, kuinka hänen tekemänsä, tavallista enemmän huomiota herättänyt lehtijuttu on syntynyt.

Toteutus on hyvin yksinkertainen, mutta tarinoiden voima on uskomaton. Vaikka olen teatteriaktiivi, niin minua alkaa usein kiusallisesti nukuttaa teatterissa, koska väsähdän päivän touhujen jälkeen ja salin pimeys kutsuu sulkemaan silmät. Nyt pysyin kuitenkin valppaana koko illan ajan, koska pelkän puheen ja seinälle heijastettujen kuvien varassa oleva esitys vaati herpaantumatonta keskittymistä. Jutut olivat myös todella kiinnostavia.

Ensimmäinen Musta laatikko nähtiin Kansallisteatterissa talvella 2016. Olen siitä lähtien halunnut päästä esitykseen, mutta näytökset myydään yleensä nopeasti loppuun, joten olen aiemmin jäänyt nuolemaan näppejäni. Nyt onneksi lykästi ja sain Helsingin Sanomilta pressilipun tapahtumaan.

Illan aikana kuullaan siis kymmenkunta Helsingin Sanomien toimittajien ja valokuvaajien kertomaa tositarinaa, joita ei ole aiemmin kerrottu lehden sivuilla. Tarinoissa päästään kurkistamaan lehtityön kulisseihin, ja juttutyypit vaihtelevat kulttuuriuutisesta tiedejuttuun ja valokuvareportaasista humoristiseen kolumniin. Konsepti kiinnosti itseäni luonnollisesti toimittajana, mutta myös lehtien lukijana.

Toivoin etukäteen, että illan tositapaukset olisivat itseäni kiinnostavia, koska uuden Mustan laatikon aiheita ja esiintyjiä ei kerrota etukäteen, ja jokainen laatikko on erilainen. Musta laatikko numero 12 oli selvästi onnennumeroni, koska kaikki yhdeksän tapausta olivat kiehtovia.

Olin liikkeellä yksin, ja väliajalta paikalleni palattuani päädyin juttelemaan vieressäni istuneen nuoren miehen kanssa, joka oli myös saapunut teatteriin yksin. Hän kertoi, että on nähnyt Mustan laatikon jo kahdeksan kertaa! Mies sanoi olevansa aina ajoissa liikkeellä lippujen ostamisen kanssa. Hänestä näkemämme ilta oli paras tähän mennessä, joten olin todellakin onnekas.

Mikä minua eniten kiehtoi näissä esityksissä, oli se, että tunsin sivistyneeni paljon ja oivaltaneeni uusia asioita. Eli niin kuin sanomalehteäkin lukiessa! Paitsi että näissä esityksissä oli mukana myös runsaasti huumoria.

Mietin etukäteen, kuinka hyviä esiintyjiä toimittajat ovat ja vähän jopa jännitin heidän puolestaan. Heillä oli kuitenkin ollut harjoittelussa apunaan puhekouluttaja Kaisa Osola. Ja vaatiihan journalistin ammatti muutenkin usein rohkeutta ja tuntemattomiin tilanteisiin heittäytymistä. Kaikki esiintyivätkin selkeästi ja itsevarmasti. Jokainen meni saman tien asiaan kuin parhaassa romaanin aloituksessa konsanaan ja viljeli jutussaan nokkeluuksia.

Olin varma, että konsepti on kopioitu jostain New Yorkin tai Lontoon teatterilavoilta, mutta konseptin onkin luonut Aalto-yliopiston viestintäpäällikkö Riikka Haikarainen. Vuonna 2016 hän vielä työskenteli Helsingin Sanomissa.

Ensimmäisessä illan tapauksessa HS:n kotimaantoimittaja Heli Saavalainen kertoi siitä, kuinka hän muutama vuosi sitten uutisoi Itämeren suurimmasta fosforivuodosta Venäjällä, mikä järkytti Venäjälle päin rähmällään olevat suomalaiset päättäjät. Hän sai myös tehtaalta pahaenteisen kutsun saapua paikan päälle. Ja Saavalainenhan lähti Venäjälle, vaikka edellinen suomalaistoimittaja oli päätynyt venäläiseen vankilaan. Saavalainen kertoi muutenkin Itämeren tilanteesta, josta hän oli uutisoinut 20 vuotta sitten valitettavasti täsmälleen samanlailla kuin voisi uutisoida tänäänkin.

Kuukausiliitteen toimittaja Sami Sillanpää kertoi matkastaan maapallon toiselle puolelle pienelle Naurun saarelle, jossa ahneus on saanut paikalliset tuhoamaan saarensa, joka on nyt uppoamassa. Nauru näyttää pitkälti sen, mihin ympäristön riisto on viemässä koko maapallon. Sillanpää kertoi, kuinka 1950-luvulta lähtien kaikki mahdolliset tilastot ovat ykskaks lähteneet rajuun nousuun (väestönkasvu, polttoaineiden kulutus, metsien hakkuu jne.), mutta onneksi esimerkiksi ilmastonmuutosta on myös osattu hillitä.

HS:n Sunnuntai-sivuston toimittaja Jaakko Lyytinen taas esitteli innostuneesti keskustakirjasto Oodin, joka avataan joulukuussa (can’t wait!). HS:n talouden ja politiikan toimittaja Jarno Hartikainen kertoi meille valeuutisista. Hän on juuri julkaissut työryhmän kanssa tietokirjan Totuuden jälkeen.

HS:n terveydestä kirjoittava toimittaja Katri Kallionpää kertoi koskettavasti sairastumisestaan nielusyöpään pienten lasten äitinä 2000-luvun alussa, vaikka sairauden piti iskeä vain vanhoihin miehiin. Hän on viime aikoina uutisoinut siitä, kuinka nielusyöpää vastaan on nyt kehitetty ennaltaehkäisevä rokote, jonka kaikki suomalaiset nuoret tytöt saavat ilmaiseksi. Jos myös pojat saisivat rokotteen, niin nielusyöpä katoaisi kokonaan Suomesta.

Väliajan jälkeen HS:n elokuvatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen ei kertonut mistään tekemästään lehtijutusta, vaan siitä kuinka alkoi uteliaisuuttaan selvittää Helsingissä neljäkymmentä vuotta sitten kiinni jääneen nuoren yhdysvaltalaisen vakoojan tapausta. Juttu oli kuin trilleristä.

HS:n kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä kävi läpi Nobelin kirjallisuuspalkinnon historiaa. Hän myös julisti oman Nobel-voittajansa tälle vuodelle. Ruotsin akatemiahan ei tänä vuonna myönnä palkintoa, koska on keskellä ahdistelusyytösskandaalia. Petäjä myönsi palkinnon takautuvasti toukokuussa kuolleelle yhdysvaltalaiselle Philip Rothille. Roth on myös minusta taitava kirjailija sen perusteella, että olen lukenut Portnoyn taudin. Petäjän mukaan kaikki Rothin kirjat ovat onnistuneita, mikä on harvinainen saavutus. Toisaalta ajattelin, että Roth on jälleen valkoinen, amerikkalainen heteromies, jollaisille Nobel on muutenkin mennyt suhteettoman usein…

Ihastuttavasti esiintynyt nuori valokuvaaja Ella Kiviniemi kertoi ottamistaan muotokuvista helsinkiläisten kivijalkapuotien omalaatuisista omistajista. Illan juontaja ja HS:n livestyletoimituksen toimittaja Heidi Väärämäki taas ei osaa laulaa, joten hän päätti lehtijuttua varten selvittää, mistä laulutaidottomuus johtuu. Hän alkoi myös käydä laulutunneilla, ja kutsui lopuksi lavalle lauluopettajansa, joka laittoi koko salin tekemään äänenavauksia ja laulamaan yhdessä karaokea. Se oli hauska lopetus illalle, vaikka olen itsekin laulutaidoton.

Esityksen jälkeen esiintyjät sai tavata toisen kerroksen lämpiössä, ja meninkin sinne, koska ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen paneelikeskustelu. Kuitenkin toimittajien kanssa olisi voinut vain vapaasti jutella lasillisen äärellä. Tilanne oli mukavan rento, mutta koska en väsyneenä keksinyt, mitä olisin mennyt kommentoimaan jolle kulle kasvokkain, niin päätin jo suunnata kotiin läpi sateisen yön.

Näin esityksen pressilipulla tiistaina 2.10.2018. 

Lue lisää Mustasta laatikosta Kansallisteatterin verkkosivuilta. 

MUSTA LAATIKKO 12: näytännöt 1., 2., 8. ja 11.10.2018
MUSTA LAATIKKO 13: näytännöt 26.3., 27.3., 8.4. ja 9.4.2019

MUSTA LAATIKKO Tampereen teatterissa 23.10.2018.

Esityksen kesto on noin 2 tuntia 35 minuuttia, ja se sisältää väliajan.