Jos kaipaat marraskuun pimeyteen laadukasta elokuvafestaria tai tekemistä pian koittavalle Tallinnan reissullesi, niin voin lämpimästi suositella Tallinnan elokuvajuhlia. PÖFF eli Pimedate Ööde Filmifestival / Tallinn Black Nights Film Festival kestää elokuvafestivaalille harvinaisen pitkät 17 päivää ajanjaksolla 16.11.–2.12.2018. Tapahtuma on samanaikaisesti myös Tartossa.
Pääsin käymään PÖFF:issä ensimmäistä kertaa viime vuonna kolmen leffaisan päivän ajan, ja suuntaan sinne myös huomenna perjantaina neljän päivän bloggaajamatkalle. Olen käynyt Tallinnassa nähtävyys- ja kulttuurilomilla lukemattomia kertoja, joten sinne on hauska mennä vaihteeksi rennosti elokuvafestivaaleille nauttimaan ulkomaalaisesta festarikokemuksesta.
PÖFF aloitti taipaleensa vuonna 1997, ja se on kasvanut yhdeksi Pohjois-Euroopan suurimmista elokuvafestivaaleista. Toisin kuin kotimaiset elokuvafestivaalit, PÖFF on tuotteistettu samalla tavalla kuin Berlinale karhutunnuksineen. Solaris-kauppakeskuksessa on festivaalin aikaan lahjapuodissa myynnissä kaikenlaista sudenkuvan koristamaa PÖFF-oheistuotetta.
Ohjelmassa taas on noin 250 pitkää elokuvaa ja yli 300 lyhytelokuvaa ja animaatiota sekä erilaisia tapahtumia kuten avajaisklubi ja palkintojenjakoseremonia. Jos englanninkieli taittuu, niin festivaalilla pärjää mainiosti, koska kaikissa elokuvissa on englanninkielinen tekstitys, jos elokuvia ei ole puhuttu englanniksi. Ohjelmistossa on myös suomalaisia elokuvia, kuten PÖFF:ssä 25. marraskuuta ensi-iltansa saava Ihmisen osa.
Festivaalin elokuvateatterit sijaitsevat kävelymatkan päässä toisistaan Tallinnan ydinkeskustassa ja vanhassakaupungissa: Coca-Cola Plaza, Apollo Kino Solaris, Cinema Artis ja Cinema Sõprus. Joitakin elokuvista näytetään niin ikään keskustassa Tallinnan elokuva- ja mediakoulussa (Baltic Film, Media, Art and Communication School).
Olen etukäteen nähnyt runsaasta ohjelmasta tänä vuonna jo Silvana-dokumentin tammikuussa Docpoint-festivaalilla ja kuusi elokuvaa syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Tässä alla on lyhyet arvioni elokuvista.
3 Days in Quiberon
Tästä elokuvasta odotin enemmän kuin mitä se lopulta antoi, koska siinä tapahtui niin vähän. Kuitenkin hidasrytminen ja mustavalkoinen elokuva oli myös meditaativinen kokemus. Lähes dokumentaarisella otteella kuvatun filmin parasta antia ovat kauniit rantamaisemat ja hieno näyttelijätyö.
Ranskalais-iranilainen, Berliinissä työskentelevä Emily Atef kuvaa elokuvassa 3 Days in Quiberon muutamaa päivää näyttelijä Romy Schneiderin (roolissa Marie Bäumer) elämästä bretagnelaisessa kylpylässä vuonna 1981. Tapahtumat sijoittuvat vain vuotta ennen Schneiderin ennenaikaista kuolemaa sydänkohtaukseen 43-vuotiaana.
Schneider esitti teinityttönä Itävallan nuorta Sissi-keisarinnaa kolmessa menestyselokuvassa, ja on jäänyt Sissi-maineen vangiksi. Toimittaja on tullut hotelliin tekemään hänestä isoa juttua, ja lapsuudenystävä yrittää estää ahdistuksensa riehakkuuteen kätkevää Schneideriä lavertelemasta liikaa.
3 Day is Quiberon PÖFFin sivuilla
Anna and the Apocalypse
Ironisesti eri genrejä sekoittava highschool-joulu-zombie-musikaali voisi olla pannukakku, mutta Anna and the Apocalypse onnistuu täydellisesti. Mitään erityisen syvällistä elokuva ei tarjoa, mutta se on nokkelaa ja kuritonta viihdettä, jonka ääressä ei tylsisty. Musikaalikohtaukset ovat meneviä kuin parhaissa pop-musiikkivideoissa ja välillä jopa koskettavia.
Nuoret näyttelijät ovat kauniita ja taitavia, ja pääosan Ella Huntille voi povata menestystä elokuva-alalla. Hän esittää lukioikäistä Annaa, jonka uneliaaseen kotikaupunkiin Walesissa iskevät joulun alla zombiet. Ohjaaja on skotlantilainen John McPhail.
Anna and the Apocalypse PÖFFin sivuilla
Friend / Rafiki
Wanuri Kahiun ohjaama Friend / Rafiki on ihana vaikka myös vaikea rakkaustarina Nairobista. Afrikasta tulee harvoin naisten välisestä rakkaudesta kertovia elokuvia, joten kyseinen elokuva on kiehtova jo siinä mielessä.
Elämäniloiset nuoret naiset Kena (Samantha Mugatsia) ja Ziki (Sheila Munyiva) tahtovat elämältä enemmän kuin mitä konservatiivinen Kenia naisille tarjoaa. Skeittailua harrastava Kena pukeutuu androgyynisti ja aikoo lääkäriksi. Ziki tahtoo matkustaa kaikkialle, missä ei ole edes nähty mustaa naista. Kena ja Ziki tapailevat salaa myös siksi, että kummankin isät tavoittelevat samaa poliittista virkaa.
Voit lukea Aalto University Magazineen tekemästäni kuvaaja Christopher Wesselin haastattelusta, kuinka Rafikin esittäminen aluksi kiellettiin homofobisessa Keniassa.
Friend / Rafiki Pöffin sivuilla
Generation Wealth
Ohjaaja Lauren Greenfieldin avulla katsojat pääsevät kurkistamaan rikkaiden elämään, joka jaksaa yllättää mielikuvituksellisella yltäkylläisyydellään ja bakkanaaleineen. On koukuttavaa hämmästellä, kuinka hulppeita asuntoja hyvätuloisilla on ja kuinka menestyneet räppärit heittelevät seteleitä alastomien strippareiden päälle.
Dokumentti käsittelee amerikkalaisten (ja miksei myös monien muiden kansalaisuuksien) pakkomiellettä rikastumiseen ja menestykseen. Dokumentti kuvaa oivaltavasti sitä, kuinka myös keskiluokka ja pienituloiset pyrkivät näyttämään mahdollisimman hyvinvoivilta ja toimeentulevilta.
Raha tuo valtaa ja vapautta, mutta myös varakkaat ihmiset ovat ikuisesti tyytymättömiä tulotasoonsa. Dokumentissa seuratut menestyjät kokevat vuosien jälkeen herätyksen siinä, että rakkaus ja aito yhteys muihin ihmisiin on lopulta tärkeämpää kuin mammona. Tuntuu tosin kapeakatseiselta näkemykseltä, että lopulta vain ydinperhe-elämä omien lasten kanssa voi herättää rahan palvonnasta ja saada ymmärtämään, mitä rakkaus on.
Generation Wealth PÖFFin sivuilla
Leave No Trace
Debra Granikin ohjaamassa elokuvassa yhteiskuntaa inhoava Will (Ben Foster) asuu 13-vuotiaan tyttärensä Tomin (Thomasin Harcourt McKenzie) kanssa piilossa metsässä Portlandiassa. Kun sosiaaliviranomaiset löytävät heidät, heille annetaan asunto maaseudulta ja Tomin halutaan menevän kouluun. Will kuitenkin päättää paeta Tomin kanssa takaisin metsään.
Draama on mukava katsoa, vaikkei se herätä suurempia hehkutushaluja. Elokuva kuvaa hyvin sitä, miten sotatraumat muokkaavat ihmisen persoonallisuutta ja suhtautumista yhteiskuntaan. Leave No Trace kuvaa kauniisti myös isän ja tyttären välistä lämmintä suhdetta, vaikka Tomin onkin opittava erottamaan isänsä traumat omista toiveistaan.
Leave No Trace PÖFFin sivuilla
Silvana
Huippukokemuksista puheenollen, Silvana taas on todella voimauttava katsomiskokemus. Kolmen ohjaajan – Mika Gustafsonin, Olivia Kastebringin ja Christina Tsiobanelisin – yhteistyönä syntynyt dokumentti Silvana kuvaa ruotsalaista feministiräppäriä. Viime vuosina Silvana Imam (s. 1986) on myrskyn lailla valloittanut Skandinavian lavoja. Minäkin pääsin seuraamaan ja valokuvaamaan Rapportiin hänen energistä esitystään vuoden 2017 Flow Festivaleilla.
Silvanasta on tullut Ruotsissa tärkeä osa antirasistista ja feminististä liikettä. Dokumentti seuraa myös hämmästyttävän läheltä Silvanan ja ruotsalaisen pop-artistin Beatrice Elin rakkaussuhteen syntymistä. Siinä vasta todellinen lesbian power couple!
* * *
Lue lisää PÖFF:in verkkosivuilta (englanniksi tai viroksi)
Lue kolme blogitekstiäni viime vuoden PÖFF:stä:
Pöffäilyn ilot — ja arviossa kolme ensimmäistä elokuvaa PÖFF-festivaaleilta Tallinnasta
^ Juttu sisältää myös käytännön vinkkejä PÖFF:iin.
Sateenkaarenmaalari 