Tämä on merkittävä postaus siinäkin mielessä, että Sateenkaarenmaalari täyttää tänään tasan 10 vuotta! Bloggasin ensiksi samalla nimellä Blogspotissa (blogini on yhä luettavissa siellä), sitten kesästä 2013 lähtien Extemporen Kulttuuriblogien alustalla (verkkosivua ei enää ole olemassa), ja tänne WordPressiin blogini rantautui heinäkuussa 2017. En ole ehtinyt kehittää mitään juhlallisuuksia tälle päivälle, mutta kenties myöhemmin tässä kuussa järjestän arvonnan tai muuta spesiaalia.
Mutta nyt kirja-arvioon! Ahmin muutamassa päivässä kaverini Laura Lehtolan 300 sivuisen romaanin Minä valitsin sinut (Otava 2020). Olin syyskuun alussa Lauran mukavissa ja isoissa kirjanjulkkareissa Kaivohuoneen terassilla. Onneksi ehdin nyt joululoman viime hetkillä vihdoin lukea itse kirjan, jonka aihe on todella kiinnostava.
Tarinassa kaksi nuorta, aluksi itsensä biseksuaaleiksi ja myöhemmin lesboiksi määrittelevää nuorta naista päätyvät kämppäkavereiksi Helsingissä vuonna 2003. Elisa on kunnianhimoinen, kunnollinen ja kaunis rahoitusalan opiskelija, joka muuttaa vasta pois lapsuudenkodistaan, ylihuolehtivien vanhempiensa luota. Karismaattinen, boheemi ja androgyyni Saara taas on jo elänyt useamman vuoden kämppisten kanssa. Hän ei ole enää aikoihin saanut kirjallisuusalan yliopisto-opintojaan etenemään, mutta yrittää kirjoittaa romaania, sitäkin vaihtelevasti.
Pikkuhiljaa naiset ihastuvat toisiinsa ja päätyvät seurustelemaan keskenään, salaa jopa monilta läheisiltään. Vuosia kuluu, ja Saara ja Elisa tulevat ulos kaapista, menevät naimisiin, menestyvät ammateissaan ja saavat lopulta keskenmenojen jälkeen lapsen. Yllättäen 12 vuoden yhdessäolon jälkeen Saara ihastuukin mieheen ja ryhtyy intohimoiseen salasuhteeseen.
Kirjassa hypätään välillä vuosien yli ja aina uuteen käännekohtaan päähenkilöiden elämässä. Ratkaisu tekee teoksesta dynaamisen. Minua jäi pikkuisen harmittamaan vain se, että Saaran ja Elisan naimisiinmeno ohitettiin kokonaan ja yhtäkkiä he vain olivatkin naimisissa. Lisäksi kirjan viimeisen sivun käänne tulee hieman puskista eikä sitä heti uskoisi aiemman perusteella, mutta toisaalta ratkaisu toimii yllätyksenä ja osoittaa myös, kuinka elämässä tilanteet vaihtuvat välillä nopeasti.
Teoksessa vuorottelevat Saaran ja Elisan näkökulmat. Onkin kiinnostavaa lukea samat tilanteet kahdesta eri perspektiivistä, kahden erilaisen naisen silmin. Kumpikin hahmoista tekee virheitä, mutta on sympaattinen ja rakastettava.
Perhe-elämän toimivuuden kannalta naisten erilaiset luonteet ja tavat hankaavat yhteen. Saaran vastuuttomuus ja avuttomuus kaatavat kaikki kotityöt Elisan niskaan. Saara taas ei jaksa Elisan jatkuvaa nipottamista ja sitä, ettei hän osaa Elisan mukaan tehdä mitään oikein kotona. Teoksessa on kuvattu uskottavasti pitkän parisuhteen väljähtäminen kiireisen lapsiperhearjen pyörittämiseen. Pariskunnan välillä säilyy kuitenkin myös läheisyyttä ja romantiikkaa.
Saaran ihastuminen mieheen on esitetty todenmakuisesti ja sisältää raikkaita havaintoja erotiikasta. On ollut myös hyvä valinta kuvata naisparin väliin tuleva mies lempeänä ja järkevänä tutkijana, ei minään stereotyyppisenä machoäijänä. Pettäminen näytetään alun jännittävästä huumasta tuskalliseen loppuunsa asti.
Teksti soljuu sulavasti eteenpäin ja juoni koukuttaa kääntämään sivuja. Erityisesti pidän siitä, että Lauralla on loistava huumorintaju ja silmää ihmiselämän hassuille ja oudoille kommelluksille. Vaikka päähenkilöiden elämäntyyli on aika arkinen ja tavallinen, niin nokkela ja humoristinen kielenkäyttö tekee lukemisesta nautinnollista. Lisäksi hahmojen mielensisäiseen puheeseen on helppo samaistua, koska se on niin elämänmakuista ja siihen on kirjoitettu avoimesti ihmisten epävarmuudet ja höpsöt ajatukset, on kyseessä sitten vaikka ensimmäinen kerta sängyssä samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa.
Kirjan suurin arvo on siinä, että siinä kuvataan yhden pariskunnan elämän kautta millainen muutos suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisessa sateenkaariväkeen on tapahtunut 2000-luvun alusta tultaessa 2010-luvun loppuun. Vaikka Suomi ja erityisesti Helsinki homobaareineen oli periaattessa salliva asuinpaikka vähemmistöille jo lähes 20 vuotta sitten, niin elämä oli kuitenkin henkisesti paljon ahtaampaa silloin, jos kuului seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.
Romaanissa on aiheesta hyviä esimerkkejä, kuten kuinka voimakas hetero-oletus oli työpaikoilla, joissa lesbo ei voinut kuvitellakaan tulevansa ulos kaapista. Kuinka Pride-kulkueessa marssi vain kourallinen ihmisiä. Vaikka kirjassa ei käytetä sanaa vähemmistöstressi, niin sitä kirja itse asiassa kuvaa tarkkanäköisesti. Kun vanhemmat tulevat kylään, Elisan ja Saaran on naamioitava yhteinen kotinsa taas kavereiden kimppakämpäksi eivätkä naiset voi kuvitellakaan, että uskaltaisivat pitää toisiaan kädestä kadulla, suutelemisesta puhumattakaan.
Puhelimessa Elisan äiti kommentoi parisuhdeuutista onnittelujen sijaan vain toteamalla lakonisesti ”se on ihan teidän oma asianne”. Kirjan kansikuvan mustikat ja vadelmat liittyvät Elisan konservatiivisten vanhempien marjastamisharrastukseen, ja kuinka marjastaminen tuntuu olevan heille tärkeämpää kuin vaikka tyttären avioliiton hajoamisen käsitteleminen.
Kun asiat lopulta muuttuvat Suomessa parempaan suuntaa, ja Prideistakin tulee koko kansan juhla, Saara tuntee helpotuksen lisäksi katkeruutta ja kiukkua, koska samat ihmiset, jotka eivät ennen tukeneet häntä yksityisesti eivätkä julkisesti, haluavat nyt mukaan Pride-bileisiin. Vaikka nais- ja miesparit olivat (ja yhä ovat) yhteiskunnassa huonommassa asemassa kuin heteroparit, niin poliitikkoja ja muita päättäjiä enemmän Saara on katkera omille heteroystävilleen ja perheenjäsenilleen, jotka eivät tuolloin aktiivisesti nousseet puolustamaan hänen ja muiden hlbti-ihmisten oikeuksia.
Kirjassa käsitellään myös hieman naisten yleisesti kohtaamaa seksuaalista häirintää, jolle ei joskus tunnu voivan tehdä mitään, kuten Elisaa tämän työpaikalla himoiten kyyläävät perheelliset ukot. Saara ja Elisa haluavat myös lapsen aikana, jolloin eduskunnassa parhaillaan keskusteltiin siitä, sallitaanko hedelmöityshoidot naispareille. Kirjassa kuvataan tuon ajan pakokauhu, kun naisparit joutuivat miettimään, että lapsi on pakko hankkia nyt heti hedelmöityshoidot sallivan yksityisen sairaalan kautta, koska laki voi kenties pian kokonaan estää naisparien hedelmöityshoidot. Laura uskaltaa kirjassaan tuoda esiin sen, kuinka isoja asioita silloin eduskunnassa päätettiin: kenellä suomalaisella on oikeus saada lapsia ja mennä naimisiin.
Teos on samaistuttavaa luettavaa ei-heteroille, ja varmasti avartavaa luettavaa heteroille. Voin kyllä lämpimästi suositella romaania! Omaan makuuni kirjan lesbohahmot ovat hieman liian konventionaalisia ja kotikeskeisiä, mutta tämä oli toisaalta hyvä kurkistus myös sellaiseen, Suomessa lopulta aika yleiseen elämäntyyliin.
Laura Lehtola (s. 1978) on koulutukseltaan tekniikan tohtori. Hän on työskennellyt muun muassa tutkijana, ohjelmistopäällikkönä ja tennisopettajana. Hänellä on perhe, johon kuuluu puoliso ja kaksi lasta. Aiemmin häneltä on julkaistu Otavalta romaanit Pelkääjän paikalla (2015) ja Takapenkki (2017).
Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.
Sateenkaarenmaalari 