Eilen juuri pamahti tieto, että Helsingissä teattereiden ovet eivät aukeakaan maaliskuun ensimmäisenä päivänä, vaan vasta huhtikuun ensimmäinen päivä. Joulukuun alussa alkaneet kokoontumisrajoitukset piti alunperin purkaa helmikuun alussa, mutta pandemian villiintyminen on pakottanut päättäjät jatkamaan varotoimia yhä uudestaan.

Toki kulttuuriväki ja kulttuurinharrastajat ovat tästä pettyneitä — ja myös näreissään, koska teattereissa oli ollut niin tarkat varotoimet kesän ja syksyn näytöksissä. Varasin itse loppuvuodesta pressiliput seitsemään esitykseen kevätkaudelle, mutta tähän mennessä en ole päässyt näkemään yhtäkään näytöksistä.

Turussa kokoontumisrajoitusten pitäisi tällä hetkellä loppua Helsinkiä aiemmin eli 10. maaliskuuta. Turkulainen TEHDAS teatteri päätti kuitenkin siirtää Sukupuuttoparatiisi-esityksensä kokonaan vain verkossa nähtäväksi. Esityksen lopussa kuultavista taputuksista päätellen viime perjantain ensi-illassa oli jotain yleisöä, kenties teatterin omaa väkeä.

Ensi-illan videotallenne on ostettavissa ja nähtävissä tämän viikon sunnuntaihin klo 23.59 asti. Ihmettelen sitä, että esitys on nähtävillä näin lyhyen aikaa: 10 päivää. Tämän pituinen katseluaika tuntuu kuitenkin olevan yleinen käytäntö striimiesityksissä.

Sukupuuttoparatiisi on aikuisten nykynukketeatteriesitys lapsettomuudesta. Aihe kiinnosti minua heti näin vapaaehtoisesti lapsettomana, erityisesti kun en muista, että aihetta olisi aiemmin käsitelty kotimaisessa teatterissa. Pidän myös paljon nukketeatterista. Tässä esityksessä tosin nukettajat ovat myös itse lavalla hahmoina eivätkä koko ajan käytä nukkeja. Nuket ovat usein karuja ja hykerryttävän kekseliäitä, kuten vauvaa esittävä taikina, panssarikuoriset merieläimet klikit ja biologian oppitunneilta tuttu ihmisen luuranko.

Esitys ei ole juonellinen, vaan esittää erilaisia, kokeellisesti toteutettuja kuvia vapaaehtoisesti lapsettomien elämästä. Kuten esittelyteksti tiivistää: ”Sukupuuttoparatiisi on hengästyttävä syvänmerensukellus ja shamaanimatka lapsettomuuden arkeen ja myyttiin.” Meriteemainen esitys tekee useita sukelluksia lapsettomien maailmaan, ja Itämerestä kasvaa yksi hahmoista.

Päähenkilö on Raamatun ”esiäitiimme” viittaava Eeva. Eeva on tiennyt jo lapsesta pitäen, ettei halua aikuisena äidiksi. Työlleen omistautunut tutkija Eeva (Petriikka Pohjanheimo) sukeltaa työkseen Itämerellä. Hän elää sulassa sovussa aluksella hänen seuranaan olevien kahden muun naisen kanssa (Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen). Toinen näistä naisista nauttii äitiydestään, vaikka kärsiikin siitä, ettei meinaa saada kolmatta lasta. Toiselle taas vapaaehtoisesti lapsettomana oleminen on ylpeä oma valinta. On hyvä, ettei vapaaehtoisesti lapsettomia esitetä vain työhulluina ja että meidät näytetään positiivisessa valossa.

Itsellenikin elämä lapsettomana on ennen kaikkea helpotus, tyytyväisyyden aihe ja rikasta elämää. Pidän lapsista, mutta en ole kiinnostunut lapsiperhe-elämästä. Koen, että vapaaehtoinen lapsettomuus tai vanhemmaksi haluaminen on biologinen ominaisuus, kuten seksuaalinen suuntaus tai sukupuoli-identiteetti, joiden kanssa jokainen meistä syntyy. Toisilla nämä ominaisuudet ovat tosin liukuvampia ja joustavampia, ja toisilla taas tarkempia ja pysyvämpiä. Ihminen on onnellisimmillaan ja kokonaisin silloin, kun saa elää itsensä näköistä elämää, eikä tule sen takia yhteiskunnassa tuomituksi.

Esityksen visuaalisuus valoineen, nukkeineen ja vaihtuvine asuineen on upeaa. En voi olla tosin miettimättä, että ruudulta katselu hieman pienentää kokemusta. En pitänyt myöskään toistuvasta huutamisesta. Suosikkikohtaukseni olivat velat (lyhenne termistä vapaaehtoisesti lapseton), jotka esitettiin psykedeelisissä avaruuspäähineissä aviomiehiä popsivina seireeneinä ja noitina. Kohtaus liioittelee naispuolisiin veloihin liitettyjä älyttömiä mutta sitkeitä ennakkoluuloja jatkuvasta biletyksestä, epäluonnollisuudesta, kylmyydestä, perheiden rikkomisesta ja viettelevyydestä. Miespuolisia velojahan taas pidetään usein ihailtuina uraohjuksina, juhlivina playboyina tai lapsellisina peräkammarinpoikina.

Sukupuuttoparatiisi on uuden Mekaaninen joutsen -ensemblen ensimmäinen tuotanto ja kantaesitys. Mekaaninen joutsen on nukketeatteriohjaaja Alma Rajalan esityskohtaisesti kokoama elävä ensemble, jonka alkusysäyksenä on ollut halu kehittää uudenlaista teatterikieltä. Sukupuuttoparatiisi-esitykseen liittyy viisiosainen podcast-sarja, joka julkaistiin keväällä 2020. Sarjassa toimittaja Pauliina Grym pureutuu lisääntymättömyyden teemoihin eri näkökulmista ja eri vieraiden kanssa.

Seuraavaksi aionkin katsoa TEHDAS teatterin striimiesityksenä siskosten Ruusu ja Seidi Haarlan Uuden lapsuuden, jonka tekoprosessista katsoin jo Areenasta tuoreen dokumentin Luovia suhteita -sarjasta.

Näin esityksen pressilipulla.

Sukupuuttoparatiisi TEHDAS Teatterin verkkosivuilla

Esitysaika: 12.–21.2.2021
Ikäsuositus: 16+
Kesto: 1t 30min
Liput: 20€/15€/10€

Dramaturgia ja ohjaus: Alma Rajala
Käsikirjoitus: Reetta Niemelä
Nuket ja lavastus: Heini Maaranen
Koreografia, apulaisohjaaja: Lee Lahikainen
Esiintyjät: Merja Pöyhönen, Riina Tikkanen, Petriikka Pohjanheimo
Valosuunnittelu: Nadja Räikkä
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Pukusuunnittelu: Noora Salmi
Tuottaja: Moona Tikka
Graafinen suunnittelu, projisoinnit, valokuvat: Jussi Virkkumaa