Viime syyskuussa ilmestynyt Kalasatama (WSOY 2020) on vasta ensimmäinen Tuuve Arolta lukemani teos, vaikka olen jo pidempään miettinyt, että hän vaikuttaa kiinnostavalta kirjailijalta ja persoonalta. Hän on julkaissut aiemmin kaksi romaania (Karmiina, WSOY 2004 ja Yöstä aamuun, WSOY 2009), viisi novellikokoelmaa ja kaksi lastenkirjaa.

Uusimassa autofiktiivisessä teoksessaan Aro tulee samalla julkisesti kaapista ulos. Kirja kertoo siitä, millaista on ollut elää 1990- ja 2000-luvuilla lesbona, vapaana kirjailijana ja vapaaehtoisesti lapsettomana naisena Helsingissä. Aro (tai oikeammin kirjan päähenkilö) myös avaa lapsuudenperheensä taustaa, kuten naisia pyörittäneen isänsä tylyä käytöstä ja lämmintä mutta välillä jopa ahdistavan läheistä suhdetta yksinhuoltajaäitiinsä, joka taas on katkeroitunut nuoruusaikojen miesystäviensä huonon käytöksen takia.

Nykyhetkeen sijoittuvassa osiossa nelikymppinen päähenkilö kertoo sairastumisestaan masennukseen etäisen isänsä kuoltua ja seitsemän vuoden pituisen parisuhteensa päätyttyä hänen oman pettämisensä takia ja brittiläisen vaimon paettua tilannetta ulkomaille. Aro kuvaa ironisesti ja lähes karnevalistisesti mielenterveyspalveluiden heikkoa tasoa Suomessa, kun hän tapaa vain epäempaattista ja mielenterveysasioissa ymmärtämätöntä lääkäriä Kalasataman uudessa terveyskeskuksessa.

Tutun ja empaattisen hoitajan tilalle tullut uusi, kapeakatseinen hoitaja taas ei mitenkään kykene ymmärtämään päähenkilön elämäntyyliä, jossa hän ei ole täysin yksin, vaikka onkin eronnut, vaan hänellä on elämässään monia hyviä ystäviä tukenaan ja seuranaan. Terveyskeskuksen tarjoama ryhmäterapiatoimintakin vaikuttaa lapselliselta puuhastelulta. Osasta lääkkeistä päähenkilö saa hirveitä sivuoireita. Kuitenkin pikkuhiljaa hän alkaa parantua.

Aro ei peittele lesbona kohtaamiaan ennakkoluuloja, vähemmistöstressiä ja sydänsuruja. Hän myös ehti nuorena tapailla useampaa miestä ennen kuin uskalsi myöntää itselleen, että pitääkin naisista. Alkukankeuden jälkeen hänellä onkin sitten ollut liuta naissuhteita.

Vaikka matkaan on mahtunut paljon ongelmia, hän on silti peittelemättömän iloinen siitä, että on syntynyt juuri lesboksi eikä joudu elämään ”kahlittuna heterouden kauhuihin”. Hän suree monien heteronaisten kohtaamaa seksismiä ja ulkonäköpaineita, sekä iloitsee siitä, ettei joudu itse miettimään ehkäisyä ja opettamaan kumppaniaan ymmärtämään naisen vartaloa ja että naissuhteissa esimerkiksi sukupuolitautien tarttuminen ja parisuhdeväkivalta ovat harvinaisia ilmiöitä. Tällainen positiivinen asenne lesbouteen on piristävää. Aron tyyli on tosin karnevalisoiva, ja hän marssittaa samalla esiin myös lesbouteen liitetyt ylistävät myytit, kuten etteivät lesbot edes saa selluliittiä ja ovat kaikki loistavia urheilijoita, vitsiniekkoja ja remontoijia.

Päähenkilö on löytänyt muiden lesbojen joukosta samanhenkisen ja lämpimän yhteisön sekä voinut vapaammin elää itsensä näköistä elämää ilman samanlaisia paineita normiin mukautumisesta kuin monet heterot kohtaavat yhteiskunnan osalta. Pidin erityisesti siitä, että kirjassa on avointa lesboelämän kuvausta sekä tarkkanäköistä kritiikkiä valtaväestöä ja ”normielämää” kohtaan. Aro käy läpi myös poliittisen ilmapiirin muutosta #metoo-liikkeineen ja Pridejen suosion kasvuineen, kytkien ilmiöt omiin kokemuksiinsa.

Nautin kirjassa aiheen lisäksi myös hauskasta kirjoitustyylistä ja nokkelasta kielestä. Kieli on vapautunutta ja soljuvaa, ja veikkaan, että siinä näkyy se, että Aro on voinut kirjoittaa itselleen läheisistä aiheista. Vaatii toki paljon rohkeutta ja taitoa kirjoittaa näin henkilökohtaisista kokemuksia.

Kalasatamasta paistavat läpi vilpittömyys ja aitous, mitkä tekevät tarinasta mielenkiintoisen. Kirjassa on juonellisia kohtia mutta myös paljon esseemäistä yhteiskunnallista puhetta. Osa poliittisista puheista tuntuu jo aiemmin kuullulta, mutta toisaalta Arolla on asioihin lisättävänä omat kokemuksensa.

Sain kirjaa lukiessani useita tunnistamisen hetkiä, ja koin voimakkaita tunteita siitä, että joku on sanallistanut nämä tilanteet ja tunteet ääneen ja jakanut ne kanssani, vaikka olemmekin eläneet eri elämät. En jakanut ihan kaikkia Aron mielipiteitä, ja muutamat hänen huomioistaan tuntuivat minusta jopa huvittavilta. Hän nimittäin katsoo maailmaa niin vahvasti androgyynin tai maskuliinisen lesbon silmälasien läpi, ettei voi ymmärtää esimerkiksi leopardikuvioisia ballerinoja, jotka taas ovat minusta femmenä tavallinen ja ihana asuste.

Eräs heteroystäväni ei pitänyt kirjan ”saarnaavasta” tyylistä, mutta itse taas pidin siitä, että Aro ränttää kunnolla ja laukoo kärjekkäästikin epäkohtia ääneen. Aro kritisoi esimerkiksi liberaalien heterojen suvaitsemispuheesta, jossa kaikki yritetään tasapäistää eikä nähdä, kuinka iso osa identiteettiä homoseksuaalisuus voi olla. Tai hän ei jaa biseksuaalien naisten valitusta siitä, että lesboyhteisö ei ole heitä kohtaan aina niin lämmin, kun biseksuaaleista naisista kuitenkin noin 90 prosenttia valitsee seurustelukumppanikseen miehen, mikä myös Aron mukaan kertoo yhteiskuntamme heteronormatiivisesta paineesta.

Elokuvia rakastava Aro käy läpi myös elokuvien homokuvastoa, mikä on myös minulle tuttu ja rakas aihe. Toki kirja on nyt jonkinlainen hybridi, joka yhdistää yhteiskunnallista ja samaan aikaan omakohtaista esseetä, elokuvakritiikkiä ja romaania. Elokuvakritiikkien osalta Kalasatama toi myös mieleeni joulupyhinä lukemani Anu Silfverbergin loistavan hybridikirjan Sinut on nähty (Teos 2020).

Aro kritisoi ilokseni myös vaihtoehtohoitoja. Päähenkilö on kuitenkin suhteessa vanhempaan, miehen kanssa naimisissa olevaan naiseen, joka on hurahtanut homeopatiaan ja saa masentuneen päähenkilönkin vastoin normaaleja käytäntöjään kokeilemaan uskomushoitoja.

Arolla on suoria ja aika jyrkkiä mielipiteitä monista asioista kuten elokuvista ja tv-sarjoista, mikä voi välillä hätkähdyttää ja jopa saada lukijan kenties pahastumaan, jos hän on eri mieltä eikä tykkää tulla haastetuksi. Toisaalta Arolla on väitteilleen usein myös hyvät perustelut. Aro ei mainitse elokuvaa nimeltä, mutta selvästi kritisoi vuoden 2017 rakastettua hittielokuvaa Call Me by Your Name, koska siinä homoseksuaalisuus esitetään koko yhteisön hyväksymänä asiana 1980-luvun Italiassa, vaikka tällainen positiivisuus ei tue historiallista totuutta ajan ilmapiiristä.

Kalasatama liittyy viime vuosina Suomessa alkaneeseen queer-naisten autofiktiivisten romaanien pieneen mutta tärkeään esiinmarssiin. Mieleeni tulivat lukemani kiehtovat autofiktiviiset romaanit Tiina Tuppuraiselta (Kuvittelen sinut vierelleni, 2020), Essi Kummulta (Loiste, 2020), Emma Kantaselta (Nimi jolla kutsutaan öisin, 2019), jopa Aino Vähäpesolalta (Onnenkissa, 2019) ja ei-autofiktiivinen romaani Laura Lehtolalta (Minä valitsin sinut, 2020). Tämä esiinmarssi on todella tervetullutta, ja antaa kotimaiseen kirjallisuuteen uusia ja erilaisia ääniä queer-naisten kokemuksille.

Sain Kalasatamasta arvostelukappaleen.