”Kun olin neljän vanha, kysyin äidiltä koska minusta tulisi valkoinen. Kaikki television hyvikset olivat valkoisia ja pahikset mustia ja ruskeita, ja koska ajattelin olevani hyvä, muuttuisin varmasti jossakin vaiheessa valkoiseksi.”

Tätä kirjaa ei ole varsinaisesti suunnattu minulle, valkoiselle naiselle, mutta uskon, että juuri valkoisten ihmisten kannattaa tarttua tähän teokseen. Brittiläisen toimittajan Reni Eddo-Lodgen, 31, esseekokoelma Miksi en enää puhu valkoisille rasismista (Gummerus 2021, alkuteos 2017) sai sysäyksen hänen samannimisestä blogitekstistään helmikuulta 2014.

Niin provosoivasti nimetty blogiteksti kuin kirja ovat olleet isoja tapauksia. Kyseessä on ensimmäinen mustan naisen kirjoittama tietokirja, joka on noussut Briteissä myyntilistojen kärkeen. Tämäkin kuvaa mielestäni hyvin yhteiskunnan rasistisuutta, että kyseessä on vasta nyt ensimmäinen kerta tässä asiassa.

Eddo-Lodge ei halua keskustella rasismista sen valkoisen enemmistön kanssa, ”joka kieltäytyy näkemästä rakenteellista rasismia ja sen ilmentymiä.” Emotionaalinen kuilu johtuu siitä, etteivät suurin osa valkoisista ihmisistä ymmärrä edustavansa ihonvärinsä vuoksi normia, josta kaikkien muiden ihonvärien nähdään poikkeavan. Monet valkoiset eivät siksi ymmärrä, etteivät muut koe maailmaa samalla tavoin kuin he. Eddo-Lodge ymmärrettävästi kokee, että keskustelu rasismista on hankalaa, koska hän ja valkoiset lähestyvät asiaa niin eri lähtökohdista. Usein kun Eddo-Lodge tai joku muu rodullistettu vihjaakaan valkoisille heidän osuudestaan rakenteellisen rasismin ylläpidossa, valkoiset lakkaavat kuuntelemasta ja loukkaantuvat.

Mieleeni tuli lukiessa, että Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu etuoikeuskehästä, johon oli listattu nimenomaan valtaa tuovia etuoikeuksia. Siinä oli hyvin listattu näitä etuoikeuksia, joita ovat muun muassa valkoinen ihonväri, vammattomuus, cis-sukupuolisuus, heterous, mieheys ja laihuus / lihaksikkuus.

Mitä kauempana on etuoikeuksien ytimestä, sen enemmän kohtaa elämässään ennakkoluuloja ja rakenteellista sortoa. Eddo-Lodgen kuvaamat mustien ja ruskeiden ihmisten kohtaamat epäoikeudenmukaisuudet tuntuivat tutuilta myös näin muista marginalisoiduista ryhmistä käsin. Jokaisella marginalisoiduilla ryhmällä on toki myös omat erityiset ongelmansa.

En kokenut kirjan lukemista epämukavana, koska ymmärrän rasismin olevan vakava ja laaja ongelma, ja toivoisin, että pääsisimme yhä enemmän — ja mieluiten kokonaan — eroon rasismista. Järkytyin kirjan esimerkeistä, jotka kertoivat sellaisista rasistisista hirmutöistä, joista en ole edes tiennyt. Turhauduin taas lukiessani rakenteellisesta rasismista ja valkoisista etuoikeuksista, joita niin moni valkoinen ihminen ei näe tai ei halua nähdä. Tahdon myös tiedostaa ja päästä eroon omista rasistisista ajatusmalleistani.

”- – valkoinen etuoikeus on rasismin kielteisten seurausten puuttumista. Rakenteellisen syrjinnän puuttumista, sitä ettei ihonväriä pidetä heti kättelyssä ongelmana, sitä että ihonväri ei astu elämässä pärjäämisen tielle. – – Ei elämänmittaista toiseuttamista ja miltei huomaamatonta marginaaliin työntämistä — ihmisyyden narratiivin ulkopuolelle sulkemista.”

Kirjan alussa Eddo-Lodge käy läpi rodullistettujen kohtaaman sorron historiaa Britanniassa. Tämä oli mielenkiintoista ja puistattavaa, koska en ollut tiennyt moniakaan tapauksista aiemmin. Eddo-Lodge itsekään ei ollut tiennyt, ja siksi hän halusi penkoa historiaa ja tuoda tietoisuuteemme näitä tapauksia. Hän kuvaa, kuinka vaikeaa monista tapauksista oli saada tietoa ja kuinka järjestelmällisesti nämä räikeät rasismitapaukset on pyritty unohtamaan julkisessa keskustelussa ja historian kirjoissa.

Jos ja kun poliisi on Amerikassa väkivaltainen ja epäoikeudenmukainen mustia kohtaan, niin sitä se on myös Briteissä. On hirveää ajatella, kuinka rasismin takia syytön ihminen voi joutua poliisin mielivallan kohteeksi tai kuinka rodullistettu ihminen ei voi luottaa siihen, että valkoinen poliisi auttaisi häntä hätätilanteessa. Isossa-Britanniassa on myös ollut jo pitkään jatkunutta kansalaisoikeusliikehdintää, vaikka näiden taistelujen muistoja ei ole paljonkaan pidetty esillä.

Rakenteet-luvussa Eddo-Lodge käsittelee piilossa olevaa rakenteellista rasismia. Hän kuvaa sitä, kuinka moni ajattelee, etteivät hyvät ihmiset voi olla rasisteja ja rasismia on vain jos jota kuta nimitellään törkeästi tai syljetään päälle. Rakenteellista rasismia ovat kuitenkin hienovaraiset, tiedostamattomat syrjivät käytännöt.

Moni esimerkiksi vastustaa kiintiöitä, ja sanoo, että vain ihmisen kyvyillä ja osaamisella pitäisi olla merkitystä, vaikka juuri tämä yritetään kiintiöillä turvata. Rakenteellisen rasismin takia moni lahjakas rodullistettu ihminen (samoin kuin muuten esimerkiksi naiset) ei tule valituksi avoinna olevaan opiskelu- tai työpaikkaan, minkä takia monet opinahjot, hyvät työpaikat, poliittisen vallan tyyssijat ja johtajien huoneet ovat niin valkoisia.

Olen lukenut positiivisen suosimisen ja anonyymien hakemusten tärkeydestä tasa-arvon saavuttamiseksi myös muista tietokirjoista, joten olen itse jo aika väsynyt siihen, että kiintiöitä vastaan jaksetaan yhä esittää samoja, väärässä olevia mielipiteitä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Mutta työtä riittää siis vielä tehtäväksi tälläkin saralla.

Eddo-Lodge muistuttaa siitä, että valkoisillakin ihmisillä on etninen identiteetti, ei vain kaikilla muilla ihmisillä. Valkoinen etuoikeus antaa valtaa valkoisille ihmisille, jotka eivät tätä ole ansainneet, ja vie valtaa syyttä pois toisilta.

Muistan, kuinka ilahduttavaa oli lukea muutama vuosi sitten lehdistä, että geenitutkijoiden mukaan ei ole olemassa mitään ihmisrotuja. Ihmiskunta on samaa geneettistä jatkumoa. Varhaiset luonnontieteilijät alkoivat lajitella eläimiä ja kasveja niiden ulkonäön mukaan, ja sama jatkui sitten ihmisiin. Tästä syntyi harhainen käsitys, että ihmisillä, joilla on esimerkiksi saman väriset iho, hiukset ja silmät, olisi myös muuta yhteistä keskenään.

En valitettavasti muista, mistä lehdestä luin taas muutama kuukausi sitten, että oli lopulta hyvin mielivaltaista, että luotiin juuri nykyiset ”ihmisrodut” (yhtä hyvin olisi voitu luoda vaikka punatukkaiset ja brunetit jne. tai lyhyet, keskipituiset ja pitkät ihmiset), ja että sattuman varaisesti juuri tiettyjä rotuja alettiin sortamaan ja toisia suosimaan. Tämän sortomekanismin takia ihmisille alkoi syntyä yhdistävä identiteettikokemus niitä kohtaan, joilla on heidän kanssaan sama ihonväri. Tämä tieto saa ihonväriin liittyvät ennakkoluulot näyttämään entistä absurdeimmilta.

Eddo-Lodge on luonut hauskan kuuloisen termin ”mustan planeetan pelko”, joka tarkoittaa esimerkiksi niitä raivokkaita hyökkäyksiä silloin kun joku aiemmin valkoisena esitetty hahmo onkin uudessa versiossa mustaihoinen. Miksi mustaihoisuus nähdään hahmoa loukkaavana?

Oli piristävää lukea, kuinka Eddo-Lodge on herännyt siihen, että on aika kritisoida rasismia yhtä palavan intohimoisesti kuin miten rasistisia ulostuloja esitetään sylki suusta roiskuen. Rasistiset puheet pitää voida haastaa julkisesti. Eddo-Lodge tuo esiin sen, ettei ole sananvapautta, että ihmiset saavat esittää julkisuudessa rasistisia puheenvuoroja ilman seuraamuksia ja vastaväitteitä.

Kirjassa on luku myös feminismistä. Feminismi on tosiaan pitkään ollut valkoista ja muutenkin ulossulkevaa, ja koskenut enimmäkseen hyvin toimeen tulevia, valkoisia ja vammattomia heteronaisia. Suomessa tosin intersektionaalisesta feminismistä on puhuttu jo noin 10 vuotta, eikä intersektionaalisuus ole täällä enää niin vieras asia kuin näköjään Britanniassa, vaikka on se herättänyt toki Suomessakin jonkin verran kakistelua. Minullakin kesti 2010-luvun alussa pieni hetki ymmärtää, että se ei tosiaan ole minulta mitenkään pois, jos feminismi nähdään kaikkien sorrettujen ihmisryhmien etujen ajamisena, erityisesti kun sortomekanismit kietoutuvat niin usein yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

”Valkoinen feminismi turvautuu mielellään mantroihin kuten ’ihonvärillä ei ole väliä’, mikä perustuu ajatukseen siitä, että rasismista puhuminen vain lisää rasismia — jolloin rodullistetuilta riistetään mahdollisuus itse sanoittaa omaa olemassaoloaan.”

Eddo-Lodge kirjoittaa toivoa antavasti, että koko tämä sortamissoppa on ihmisten aikaansaamaa, ja ihmiset voivat myös purkaa ja rakentaa tilalle uuden järjestelmän, joka palvelee kaikkien etuja. Ratkaisu ei tosin ole vielä näköpiirissä, vaan ensiksi meidän on käytetävä vaikeita ja monimutkaisia keskusteluja.

Pidin teoksesta, koska se antoi paljon oivalluksia ja auttoi myös sanoittamaan ajatuksia, joita ei ole oikein osanut pukea sanoiksi. Eddo-Lodge on selvästi miettinyt aihettaan syvällisesti ja eri puolilta, ja hän kirjoittaa vetävästi, älykkäästi, kypsästi ja rehellisesti.

Alkusanat suomalaisille lukijoille on kirjoittanut yhteiskunnallinen vaikuttaja ja vapaa toimittaja Maryan Abdulkarim, ja hän muistuttaa meitä romanien syrjinnästä Suomessa. Saana Rusi on laatinut sujuvan ja tarkan suomennoksen.

”Olen koko elämäni saanut edustaa toiseutta, enkä tahdo tasa-arvoa. Tahdon purkaa ne valtarakenteet, joissa minut on leimattu erilaiseksi. En tahdo assimiloitua vallitsevaan maailmaan. Tahdon vapautua kaikista niistä kielteisistä oletuksista, joita kehooni liitetään. Vastuu muutoksesta ei ole minulla, vaan ympäröivällä maailmalla.”

Suorat lainaukset ovat kirjasta Miksi en enää puhu valkoisille rasismista.

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.