Vaaleanharmaisiin housuihin ja jakkuun pukeutunut nelikymppinen nainen astelee lavan puhujankorokkeelle. Hän on sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen, joka sanoo olevansa ilahtunut siitä, että ihmistieteet kiinnostavat näin suurta kuulijajoukkoa. Hän on aloittamassa luentonsa otsikolla Turhia dosentteja vai tulevaisuuden avainpelaajia?. Esitys perustuu hänen tutkimukseensa yliopiston työntekijöiden tyytymättömyydestä yliopiston johtoon ja poliittisiin päättäjiin. Kyselytutkimus on paljastanut tyytymättömyyden syyksi loukkaantumisen kokemuksen, sen etteivät dosentit koe saavansa kiitosta eivätkä arvostusta.

Kohtaus on Dosentit-esityksen alusta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä, ja Johanna Virtasen roolissa on Ria Kataja. Ehdin kuin ehdinkin ajoissa esitykseen, vaikka päätin lauantaina aamupäivällä vielä kohtalokkaasti torkkua, ja heräsin lopulta vasta vähän ennen kahtatoista. Päivänäytös alkoi jo klo 13.00 Kansallisteatterissa, mutta ehdin kotona syödä nopean aamupalan ja laittautua. Nautin sitten aamukahvini pullan kera esityksen väliajalla lämpiön kahviossa.

Miljööstä, sanastosta ja hahmoista huomaa, että ohjaaja ja käsikirjoittaja Juha Jokela on tehnyt paljon taustahaastatteluja ja empiiristä tutkimusta yliopistoväen parissa. Jokela (s. 1970) muistetaan aiemmin muun muassa esityksistä Mobile Horror, Fundamentalisti, Esitystalous, Patriarkka ja Sumu. Hän osaa hyvin muokata akateemisen maailman abstraktit käsitteet ja ilmiöt konkreettiseksi ja ymmärrettäväksi tarinaksi. Helsingin Kansalliskirjasto kahviloineen herää eloon näyttämöllä.

Esitys kuvaa myös erilaisia todellisuuksia ja valta-asemia tutkijoiden kesken. Aketeemisesta perheestä tulevalla Johannalla on kuukausipalkkainen virka yliopistolla. Hän pyytää tutkimusparikseen työläisperheestä tulevan entisen oppilaansa, nykyisen apurahoilla elävän freelancerin Fiona Eskolan (roolissa Marja Salo). Fiona on kipakka ja suorasanainen nuoren polven älykkö, joka on kuin kotonaan sosiaalisen median väännöissä. Johanna pyytää neuvoja myös ex-mieheltään, käytännöllisen filosofian professorilta Eero Palolalta (Hannu-Pekka Björkman). Eero ei ole julkaissut artikkeleja kymmeneen vuoteen, ja päättää nyt väkisin ängetä osaksi entisen vaimonsa kiinnostavaa tutkimusta.

Johannan ja Eeron poika Aapo (Otto Rokka) on abi, joka teinien tapaan pitää vanhempiaan kalkkiksina. Hän herättelee äitiään siihen, että kaikista tärkein työ tällä hetkellä on työskentely ympäristönmuutoksen estämiseksi.

Johanna yrittää pitää yllä etäsuhdettaan Bulgariassa asuvaan rakkaaseensa, psykologian professoriin Marinaan (Snezhina Petrova). Johannaa kuumottavat yliopistolla konsulttijargoniaa viljelevät dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) ja yliopiston rehtori Leena Helander-Koskela (Maria Kuusiluoma), joka johtaa yliopistoa kuin liikelaitosta.

Olin ilahtunut siitä, että keskeiset roolit on annettu naispuolisille näyttelijöille. Yliopistoilla opiskelee ja työskentelee paljon naisia, mutta julkisuudessa esiintyvät yleensä miespuoliset tutkijat.

Esitys on polttavan ajankohtainen siinä, että se nostaa esille yliopiston huonontuneet työolot, akateemisen tutkimuksen arvostuksen laskemisen yhteiskunnassa, burn out -työkulttuurin ja nais- ja tiedevihamielisen Twitter-keskustelun, jossa älyllinen argumentointi loistaa poissaolollaan.

Tutkijat ovat autonomisia oman alansa huippuammattilaisia, joiden työpanos ja viihtyvyys työpaikalla kärsii suuresti siitä, että heiltä viedään työstä vapaus ja itsenäisyys. Johanna vertaa yliopiston ja muutenkin nyky-yhteiskunnan johtamiskulttuuria filosofi Jeremy Benthamin 1700-luvulla vankiloita varten luomaan panoptikan-käsitteeseen. Panoptikassa ihmiset koko ajan itse valvovat itseään, koska eivät voi tietää, milloin heitä tarkkaillaan.

Johanna kokee, ettei pysty enää ajattelemaan kirkkaasti kun niin suuri osa ajasta menee vain erilaisten uusien sovellusten opetteluun, sihteerin hommiin ja turhaan työstä raportoimiseen kymmenille eri tahoille. Kaikki sälä on pois itse tutkimustyöstä. Lopulta hän alkaa saada muistikatkoksia stressin takia. Työkulttuurista on tullut niin jännitteistä ja silppumaista sekä julkisesta some-palautteesta niin hyökkäävää, että hän on vähällä menettää terveytensä.

Pidin paljon esityksen visuaalisesti kekseliäästä toteutuksesta, jossa esimerkiksi henkilöiden repliikkien tiivistykset ilmestyvät välillä power point -kalvoille kuin tutkimustyössä. Hauska idea on myös jo arvioni alussa mainitsema tapa toteuttaa esitys välillä kuin luentona, jossa teatterin yleisö muuttuu luentosalin yleisöksi. Videokuvaa on myös käytetty fiksusti, ja live-videoiden avulla on esimerkiksi esitetty face time -puheluita. Johannan ja Fionan tutkimustyön julkaisun jälkeinen loputun some-kritiikkojen nälvivä tviitti-tulva on heijastettu kulissien seinille.

Dosentit on hauska, kauhea ja viihdyttävä esitys tärkeästä aiheesta. On antoisaa seurata tuttujen, karismaattisten näyttelijöiden luontevaa esiintymistä.

Näin esityksen pressilipulla lauantaina 18.9.2021 päivänäytöksessä.

Dosentit Kansallisteatterin verkkosivuilla

PE 8.10. klo 17.30–18.15 ennen esitystä toisen parven lämpiössä Teemakeskustelussa näytelmäkirjailija, ohjaaja Juha Jokela ja professori Anu Koivunen, vetäjänä Iida Simes. Voit seurata keskustelua livenä myös Kansallisteatterin Tapahtumakanavalla.

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 15.9.2021
Kesto: 2 h 45 min, sisältää väliajan

Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo sekä videolla Snezhina Petrova
Ohjaus: Juha Jokela
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Valosuunnittelu: Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu: Timo Teräväinen
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä
Dramaturgit: Minna Leino ja Hanna Suutela
Ohjaajan assistentit: Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen