Tätä kirjaa olen odottanut! Sarjakuva-albumin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021) piti ilmestyä jo vuosi sitten suomeksi, mutta julkaisu viivästyikin noin vuodella. Odotus onneksi palkittiin, sillä teos mylläsi ja kyseenalaisti ajatteluni, esitteli kiinnostavia teorioita ja huvitti nokkelilla heitoillaan. Sarjakuvat ovat omaperäisiä ja kiehtovia.

Liv Strömquist (s. 1978) on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä, taiteilija ja radiotoimittaja. Minulta löytyy kirjahyllystä arvostelukappaleina myös hänen aiemmat sarjakuva-albuminsa Prinssi Charlesin tunne (2010), Kielletty hedelmä (2014), Nousu ja tuho (2016) ja Einsteinin vaimo (2019). Olen arvioinut ne kaikki tässä blogissani. Jokainen noista albumeista on ollut feministinen, koukuttava ja silmiä avaava kokemus. Tekisi mieli tunkea kirjat jokaisen ystäväni ja tuttuni käteen ja huutaa, että lue nämä heti!

Kuten kustantamon sivuilla sanotaan: ”Liv Strömquist tarkastelee tässä sarjakuva-albumissaan myöhäiskapitalistisen ajan romantiikkaa ja rakkautta. Miksi meidän on yhä vaikeampi rakastua? Voiko rakkautta hallita? Entä mitä tapahtuu silloin, kun rakkaus loppuu? Miksi olemme niin tunteettomia? Vastauksia etsiessään Strömquist käyttää tuttuun tyyliinsä apunaan kiinnostavia tieteellisiä teorioita, historian merkkihenkilöitä ja populaarikulttuurin hahmoja Beyoncésta antiikin filosofeihin ja smurffeista Sören Kierkegaardiin. Miksi Theseus jätti Ariadnen? Millainen oli lady Caroline Lambin ja lordi Byronin suhde? Albumin nimi on lainattu 74-vuotiaana palavasti rakastuneen runoilija Hilda Doolittlen (H. D.) rakkausrunosta.”

Strömqvistin nostaa esiin sen kiinnostavan huomion, että joidenkin sosiologien ja filosofien mukaan rakastumisen tunne on muuttunut meidän aikanamme yhä harvinaisemmaksi, koska keskitymme yhä vahvemmin omaan minäämme. Muut ihmiset toimivat meille peileinä, jotka vahvistavat omaa egoamme. Kuitenkin rakkauden idea on toisen ihmisen toiseudessa, kykynä kokea toinen täysin ainutlaatuisena ihmisenä, jota ei pysty eikä halua vaihtaa kehenkään toiseen.

Filosofi Slavoj Žižekin mukaan emme enää odota rakkauden olevan odottamatonta ”lankeamista” ja antautumista toisen edessä, vaan listaamme deittisivustoilla etukäteen kumppaniamme koskevat kriteerimme ja toiveemme. Olemme siis tavallaan palanneet jonkinlaiseen järkiavioliittojen aikaan! Tämä kuohuttava oivallus on saanut minut miettimään deittiappien poistamista puhelimistani, koska en missään nimessä halua valita viileää järkisuhdetta ja kohdella muita ihmisiä kuin kuluttaja tuotteita, kuten Strömqvist kirjoittaa. Mietin toisaalta sitäkin, että deittiappit auttavat kohtaamaan ihmisiä, joita ei muuten tapaisi. Ehkä biossaan ei sitten pitäisi listata kriteerejään ja kannattaisi valita tykkäämisetkin ennen kaikkea intuitiolla ja avaramielisesti.

Sarjakuvassa tulee hyvin esille se, että kumppaniin liittyvät kriteerinsä listannut sinkku kohtaa toisen ihmisen samanlaisella asenteella kuin kuluttaja, joka on tilannut tietynlaisen tavaran. Jos toiveet eivät täytykään juuri sellaisina kuin ne on listannut, sinkun tunteet muistuttavat tyytymättömän asiakkaan tunteita. Hän ei odota, että ”tavara” voisi myllertää hänen minuutensa perin pohjin tai että hän itse voisi muuttua ”tavaran” vuoksi. Tällainen päätöksentekotapa parisuhteissa kuulemma estää kokemasta emotionaalista sitoutumista.

Sarjakuva-albumissa tarkastelu lähtee näyttelijä Leonardo DiCapriosta, jonka Strömqvist on huomannut sarjaseurustelevan nuorien uimapukumallien kanssa. Strömqvist miettii, miksi DiCaprio ei vain sitoudu yhteen noista samanhenkisistä kaunottarista, vaan pitää kaikki rakkaussuhteet kevyinä ja tilapäisinä, niin etteivät suhteet tunnu paljon miltään.

Strömqvist lainaa sosiologian professori Eva Illouzista, jonka mukaan tapa olla menestynyt mies on muuttunut niin, että perinteisesti miehisyyttä on ilmaistu muiden miesten keskellä töissä, kotona perheenpäänä ja vapaa-ajalla miehisissä yhteisöissä kuten herrasmieskerholla. Nykyään naisetkin käyvät töissä, naisilla on omaa rahaa ja he viettävät vapaa-aikaansa samoissa paikoissa kuin miehetkin. Meidän aikamme miehet voivatkin toteuttaa auktoriteettiaan ja itsenäisyyttään vain seksuaalisuuden alueella, eli suhtautumalla etäännytetysti kumppaneihinsa.

Illouz ja Strömqvist tuovat esille sen mielenkiintoisen asian, että 1800-luvulla mieheyttä ilmaistiin länsimaissa aivan vastakkaisin tavoin kuin nykyään. Aiemmin mieheyttä ilmaistiin kyvyllä tuntea ja ilmaista vahvoja tunteita, antamalla lupauksia ja myös pitämällä ne ja sitoutumalla valittuun puolisoon ilman epäröintiä. On hyvä oivaltaa, kuinka nykyaikana usein ”luonnollisena” pitämämme mieskuva onkin tosiaan vain aikakautemme muodin tuote.

Kun heteromaailmassa naiset haluavat sitoutua ja miehet eivät, miehillä on emotionaalinen yliote naisista ja naiset ovat pakotettuja vaikenemaan halustaan sitoutua. Strömqvist marssittaa esiin joukon populaarikulttuurissa ihailtuja naisia, jotka käyttäytyvät seksin ja rakkauden suhteen viileästi kuin miehet. Naishahmot, jotka sanovat ääneen haluavansa häät ja lapsia, kuvataan taas populaarikulttuurissa hölmöinä ja nolon vanhanaikaisina. Olen myös itse miettinyt välillä sitä, miksi nykyajan kaikista cooleimmat ja kuumimmat naishahmot tv-sarjoissa ja elokuvissa vaikuttavat oikeastaan aika tunnevammaisilta ja ikäviltä tyypeiltä (mieleeni tulevat, tosin ei-heterot, Lisbeth Salander tai L-koodin Shane). Kuten Strömqvistkin kirjoittaa, olisi raikasta nähdä sellainen makea ja voimakas naishahmo, joka etsisi pitkäaikaista kumppania!

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan oli mulle kuitenkin siinä mielessä vieraannuttava kokemus, että teos käsittelee niin paljon heterosuhteita ja lastensaantia, ja kumpikaan ei ole minulle läheinen aihe. Jos on myös polyamoristi, niin kirja voi tuntua välillä hieman vieraalta. Olen lisäksi naisena halunnut sitoutua parisuhteisiin, vaikka en halua kasvattaa yhdessä lapsia. Oman kokemukseni ja havaintojeni perusteella modernin miehen etäännytetty asennoituminen parisuhteisiin koskee myös usein queer-väkeä, vaikka näissä piireissä ei tietystikään yritetä emotionaalisen etäisyyden avulla vahvistaa mieheyden kokemusta, ainakaan queer-naisten ja muunsukupuolisten kohdalla.

Olen ajatellut lukemani ja muun tiedon perusteella, että queer-ihmisillä vaikeus sitoutua suhteisiin liittyy yleensä sisäistettyyn homofobiaan ja yhteiskunnan ja perheen osalta tulevaan niukkaan tukeen sateenkaariväen rakkaussuhteita kohtaan. Suomessa on myös yleistä, että perheissä on etäinen kiintymysmalli vanhempien ja lasten välillä, mikä helposti siirtyy sitten aikuisena myös parisuhteisiin. Homoilla ei toisaalta ole niin paljon potentiaalisia kumppaneita tarjolla kuin heteroilla, panseksuaaleilla ja biseksuaaleilla, mikä vaikeuttaa seurustelusuhteen löytymistä. Myös Suomen kansallistaudiksikin kutsuttu masennus vaikeuttaa parisuhteen etsimistä ja sen ylläpitämistä, ja masennus on erityisen yleistä yhteiskunnassa marginalisoitujen ihmisryhmien kohdalla. Strömqvist tuo tosin esiin sen, että kulttuuriimme liittyvä päätösten tekemisen vaikeus on myös masennuksen piirre.

Albumissa erityisen mielenkiintoisia olivat myös pohdinnat suoritusyhteiskunnasta, jossa rakkauskin nähdään yhtenä suorituksena. Tällöin on ihmisen oma vika, jos hän ei ”onnistu” rakkaudessa. Aiemmin rakkauden tuskissa painivan ihmisen nähtiin kärsivän onnettomasta kohtalosta ja häneen suhtauduttiin empaattisesti, mutta nykyisin ihmiset pitävät henkilökohtaisena syynään, jos tulevat hylätyiksi tai eivät löydä suhdetta. Aika musertavan syyllistävää, ja toki tuttu ajatusmalli!

Filosofi Byung-Chul Hanin mukaan rakkaus on kuitenkin suorittamisen vastakohta, sillä rakkaus muistuttaa voimattomuutta. Rakkauden näkeminen projektina on tuomittu epäonnistumaan. Strömqvist ei myöskään pidä nolona voimakasta yksipuolista ihastumista, koska ihmisen tulee olla lojaali omalle rakkauden kokemukselleen. Suurin onni on saada rakastaa, ei tulla rakastetuksi. Kierkegaardin mukaan rakastaminen tuo autuuden. Ja kun asiaa ajattelen, niin eihän se tunnu paljon miltään, jos tietää jonkun rakastavan, jos itse ei koe toista kohtaan samoin, mutta se on todella voimakas tunne, kun itse rakastaa, vaikka ei edes saisi vastarakkautta (ajatelkaa vaikka yksipuolista mutta elämään iloa tuovaa rakkautta johonkuhun idoliin, jos ei muuta).

Jos rakastuminen on mysteeri, niin on myös rakkauden loppuminen. Strömqvist löytää ilmiölle kaksi syytä. Ensimmäisen syy on se, että toisesta paljastuu epärakastettavia piirteitä kertapaljastumisella tai hitaasti pidemmän ajan kuluessa. Toinen tapa on se, että toinen tai molemmat alkavat olla välinpitämättömiä parisuhteen rituaalisille käytännöille, kuten toisen kehumiselle tai kiinnostuksen osoituksille toiselle tärkeille asioille. Rakkautta pitää parisuhteessa jatkuvasti ylläpitää pienillä huomaavaisilla teoilla tai se lakastuu.

Pidän Strömqvistin älykkäästä huumorissa ja tavasta esittää akateemiset teoriat omien esimerkkiensä avulla — ne voivat löytyä vaikka Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta tai antiikin Kreikan myyteistä — ja korkealentoisuutta keventävillä hassuilla hahmoilla. Hänellä on kyky löytää oivaltavia ja raikkaita ajattelijoita. Hänellä on varastossaan myös runsas määrä osuvia esimerkkitapauksia historian uumenista ja nykyajasta.

Mainiosta suomennoksesta kiitos Helena Kulmalalle! En tiedä, joutuuko sarjakuvien kääntäjä tussaamaan kaiken tekstin käsin, huh.

Sain kirjasta arvostelukappaleen Sammakko Kustannukselta.

Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan Sammakon verkkosivuilla

171 sivua