Kansallisteatterin Sokea piste käsittelee hulvattomaan tyyliin korona-ajan kummallisia poliittisia päätöksiä

Kuvassa Pirjo Määttä, Aksa Korttila ja Kristiina Halttu. Kuva Mitro Härkönen.

Pääsin viime viikon perjantai-iltana jälleen uuden Vallilan Kansallisteatterin rouhean loisteliaaseen miljööseen. Tehdasmaista hallia pehmittävät viherkasvit ja keltaiset sohvat sekä säihkettä tuovat kristallikruunut. Kiiruhdin läpi rankkasateen, ja ehdin istumaan saliin juuri ja juuri paria minuuttia ennen kuin näytös alkoi. Onneksi avecini Paavo ehti paikalle hieman mua aiemmin, ja piti meille paikkoja eturivissä.

Oli jännää jälleen istua pitkästä aikaa täydessä katsomossa nyt kun ei enää ole turvavälirajoituksia. Katsomossa pyydettiin tosin yhä käyttämään maskeja, mikä oli hyvä.

Sokea piste — Tuhon ja toivon karnevaali on esitys korona-ajan poliittisista päätöksistä Suomessa. Esitys on hyvin ajankohtainen ja aikaansa sidottu, mutta toisaalta siinä on ikuisia aiheita politiikan kiemuroista, lyhytnäköisyydestä, heikompien puolustamisesta ja kriisissä toimimisesta.

Keskeiseksi aiheeksi nousee syksy 2020, jolloin koronapandemian ja lasten ja nuorten kasvavan pahoinvoinnin keskellä Helsinki päätti leikata kouluilta ja päiväkodeilta, vaikka kaupungin budjetti oli reilusti ylijäämäinen. Näytelmässä pohditaan syitä tähän. Kenties kaikki päättäjät olivat humalassa ja huumeiden vaikutuksen alaisia?

Kuvassa Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Joonas Heikkinen ja Kristiina Halttu. Kuva Mitro Härkönen.

Sokea piste on toteutettu hyvin samalla tyylillä kuin Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan Eduskunta-trilogia (2011—2015) Ryhmäteatterissa, ja varmaan myös kuin sitä aiempi Valtuusto-trilogia (2008—2010) Ylioppilasteatterissa. Näyttelijöillä on käsissään paperinivaskat, joista he voivat tarkistaa, miten kaupunginhallituksen kokousten puheenvuorot, lehtijutut, päättäjien haastattelut ja kaupunginvaltuutettujen lähettämät sähköpostit ovat menneet sanasta sanaan.

Tyylilajina on dokumenttiteatteri, jossa näytelmien repliikit on otettu suoraan virallisista asiakirjoista ja haastatteluista. Sinänsä kuivan kuuloisesta materiaalista on tehty hulvattomasti toteutettua ja viiltävän kriittistä teatteria, joka avaa päättäjien päätöksiä selkokielelle. On hienoa, että Kuparinen ja Hanska jaksavat tonkia ja syventyä päättäjien toimintaan, jota tavallinen ihminen ei useinkaan jaksa eikä ehdi seurata niin tarkasti. Lisäksi he osaavat tuoda löydöksensä nähtäväksi selkeässä ja mielenkiintoisessa muodossa.

Esityksessä vitsa heiluu jokaisen puolueen suuntaan, paitsi vasemmistoliiton, joka näyttää ainoalta puolueelta, joka on yhä pitänyt lasten, nuorten ja heikompien puolia. Yllättävää on se, kuinka vihreät näyttävät syöneen periaatteensa ja kannattavan muun muassa leikkauksia koulutuksesta ja päivähoidosta.

Kuvassa Matti Onnismaa ja Noora Dadu. Kuva Mitro Härkönen.

Kuparinen on tuonut esitykseen nyt enemmän myös omaa elämäänsä. Välillä esityksessä ollaan Helsingin Kumpulassa Kuparisen ja hänen viisivuotiaan tyttärensä kotona elämässä eristysajan arkea. Tytär on herkkä filosofi, jonka kauniit pohdinnat tuovat esitykseen runollista pehmeyttä ja nuorimman sukupolven näkökulman.

Tekijät ovat jälleen myös itse lavalla hahmoina. Noora Dadu muuntautuu jälleen ilmiömäisesti Kupariseksi. Hänen mustiin trikoihinsa ja paitaansa on piirretty luuranko, mikä hyvin yhdistää hänet luuranko-nukkeen, joka esittää hänen tytärtään. Jari Hanska on välillä nähty myös itse lavalla, mutta nyt häntä esittää samanoloinen Tero Koponen. Muu näyttelijäkaarti, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen, muuntuu vauhdissa erilaisiksi mainioiksi hahmoiksi.

Lavalle on tuotu lasiseinän taakse Kuparisen kodikas pikkukoti, ja lavan edustalla on minimalistisina lavasteina vain pöytä, tuoleja ja valkokangas. Esityksessä on hyödynnetty hyvin ja kekseliäästi koko teatterin tilaa, jo nykyteatterissa tutuksi tulleen live-videokuvauksen avulla. Välillä näyttelijät siirtyvät esiintymään lämpiön puolelle tai kulissien taakse takahuoneisiin.

Kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu, Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Joonas Heikkinen. Kuva Mitro Härkönen.

Esitys naurattaa ja viihdyttää, mutta laittaa myös miettimään, miksi leikkauksia ja muita ikäviä poliittisia päätöksiä perustellaan niin usein ”pakolla”. Entä kuinka kauaskantoiset seuraukset on sillä, että entisestään huononnetaan pienipalkkaisten elintasoa ja koulutuksen tasoa, vieläpä Pisa-tuloksistaan ylpeässä Suomessa? Millaiset jäljet korona-ajan poliittiset päätökset jättävät yhteiskuntaan?

Näin esityksen pressilipulla perjantaina 15.10.2021.

Sokea piste – Tuhon ja toivon karnevaalin Kansallisteatterin verkkosivuilla

Kantaesitys Vallilan Kansallisteatterissa 6.10.2021
Kesto: 2 h 55 min (sisältää väliajan)


Esiintyjät: Noora Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen
Ohjaus: Susanna Kuparinen
Käsikirjoitus: Susanna Kuparinen ja Jari Hanska
Taustoitus: Satu Linnapuomi
Musiikki: Kerkko Koskinen
Lavastus ja esitysdramaturgia: Akse Pettersson
Pukusuunnittelu: Saara Ryymin
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Virtanen
Livevideosuunnittelu: Ida Järvinen
Äänisuunnittelu: Mika Venhovaara
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti: Monia Penttinen

Jätä kommentti