Viime vuosina feministien parissa on käyty keskustelua siitä, ettei teatterissa, elokuvissa eikä romaaneissa yleensä nähdä naishahmoja, jotka voisivat perinteisten mieshahmojen tapaan olla huonosti käyttäytyviä, holtittomia, ahdistuneita ja silti nuorten ja komeiden miesten intohimojen kohteena. Näyttelijä ja entinen Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä on mediassa puhunut keski-ikäisten, naispuolisten näyttelijöiden joutuvan usein vain äitien ja ”kyselijä-ämmien” -rooleihin. Kyselijä-ämmät ovat järkeviä ja värittömiä taustahahmoja, jotka tuskaisena kyselevät sekoilevilta mieshahmoilta, että ”mitä sinä nyt meinaat?” ja ”mitä me nyt oikein teemme?”.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Leea Klemola ja toinen käsikirjoittaja Rosa-Maria Perä ovat selvästi painaneet nämä Knihtilän huomiot mieleensä, koska nyt lavalla nähdään Knihtilä juopon ja räväkän musiikkituottajan roolissa ja Pirjo Lonka nuorempien miesten kanssa säätävänä käsityöläisenä, joka on myös välillä umpihumalassa. Knihtilän hahmo on niin poikkeuksellinen, ja ruumiinkielellään reippaasti tilaa ottava, että aluksi jopa mietin, esittääkö hän miestä. Oli piristävää huomata, että lavalla todellakin nähdään tällainen epäviehättävä, rosoinen ja vahva naishahmo, jonka sekoilun ympärillä kaikki pyörii.

Eero Ritalan tehtävä on jatkuvasti kysellä naisilta, voisiko saada heiltä palautetta työstään ohjaajana ja askartelijana, ja ihmetellä ääneen, että mitä täällä oikein tapahtuu, kun naiset toikkaroivat umpikännissä. Romanttiset kaavatkin on käännetty ylösalaisin, kun Lotta Kaihua hämmästyttävän muuntautumiskykyisesti esittämä liikuttava ja epävarma Markku yrittää saada säpinää jomman kumman vanhemmista naisista kanssa, jotta voisi rakkauden avulla syventää työtään näyttelijänä.

Esityksen tyyli on hyvin tunnistettavaa Klemolaa. Näin juuri muutama viikko sitten Teatteri Kultsassa hänen vuoden 2008 näytelmänsä Kohti kylmempää – Retkikunta jääkauteen (tein siitä arvion Näytös-lehden tulevaan numeroon), ja vuonna 2014 Kansallisteatterissa suurella näyttämöllä kohutun Maaseudun tulevaisuuden. Klemolan tyyliin kuuluvat karut mutta samalla herkät, omalaatuiset ja moniongelmaiset hahmot, absurdi ja räväkkä huumori, hillitön dialogi ja voimakas, epäsovinnainen seksuaalisuus. Keski-Pohjanmaan pikkukylästä kotoisin olevan Klemolan näytelmissä seikkailevat maaseudun ja pikkupaikkakuntien suomalaiset. Minä, askartelijassakin ollaan maaseudulla ja osa hahmoista puhuu ymmärtääkseni Kuopion murretta.

Minä, askartelija -esityksen aihe on todella niinkin persoonallinen ja hassun pienimuotoiselta tuntuva kuin askartelu. Kaksi näyttelijää, musiikkituottaja papukaijansa kanssa ja yksi teatterin vahtimestari ovat saapuneet viikoksi käsityökaupan pitäjän vetämälle askerteluleirille. Tapahtumapaikkana on Ruotsinpyhtää kesällä 2019. Hassua sinänsä, kun olen juuri tänä vuonna käynyt pressimatkoilla siellä päin ja myös Strömforsin ruukissa, jossa Lonkan kuvitteellinen käsityökauppa sijaitsee. Leiri järjestetään metsän keskellä aaltopeltihallissa, jota hallitsee Urho Kekkosen kuvalla koristeltu pienlentokone.

Askartelun arkisuudesta ja amatöörimäisyydestä revitään paljon huumoria, kun sen parissa pakertavat aivan tosissaan kulttuurialan kovat ammattilaiset. Esitys on tehty kieli poskessa ja absurdeja tilanteita pursuten. Eilen illalla moni katsoja repeili jatkuvasti katsomossa.

Askartelu on toki myös metafora syvällisemmille asioille, ja näytelmä pohtii rakkaudenkaipuuta, oman äänen löytämistä, lahjakkuutta, addiktioita ja mikä on hyvää tai huonoa taidetta. Kuten Q-teatterin verkkosivuilla kirjoitetaan: ”Esitys kertoo askartelun voimasta, askartelun ylä- ja alamäistä, ja niistä vaaroista joihin rakkaus askarteluun saattaa meidät suistaa. Kuka meissä oikein askartelee, ja kuinka paljon meillä lopulta on vaikutusvaltaa omiin askarteluihimme?”

Metatasoisessa esityksessä Ritala esittää itseään, ja puhuu usein Q-teatterista tutusta näyttelijästä Tommi Korpelasta, Knihtilän tosielämän aviomiehestä. Ritala on muka ohjaamassa Kuopion kaupunginteatteriin Salieri-näytelmää, mutta joutuu ammatilliseen kriisiin, kun ei saa otetta esityksestä. Jonnakaisa Risto näyttelee ihmisteinin oloista, vapautta kaipaavaa papukaijaa, jonka musiikkituottaja on opettanut matkimaan laulaja Arjo Saijanmaata. Klemolan näytelmissä on ennenkin seikkaillut puhuvia eläimiä, ja nyt lisäksi teatterin vahtimestari (roolissa Miko Kivinen) alkaa esityksen lopulla muistuttaa hiirtä.

Mukanani esitystä katsomassa oli ensi kertaa Q-teatterissa vieraillut Lilith, joka on kotoisin Karjalan tasavallasta. Hänestä esityksen huumori oli ”hyvin suomalaista”, mistä hän kuulemma nautti suuresti. Esitys toi hänelle mieleen suomalaisen Napapiirin sankarit -elokuvan. Eilen katsomo oli lähes täynnä, ja siellä istui myös esimerkiksi Ronja Salmi, joka meidän tavoin söi ensiksi Q-teatterin viereisessä japanilais-vietnamilaisessa Norilla-ravintolassa.

Ilahduin siitä, että väliajalla kahviosta sai vain seitsemällä eurolla viiniä, ja lasin saattoi myös viedä katsomoon. Kesken lopputaputusten Knihtilä pyysi yleisöä hiljenemään ja järjesti synttärijuhlallisuudet juuri 50 vuotta täyttäneelle Lonkalle. Yllättynyt Lonka sai ison ruusukimpun, ja muut näyttelijät ja yleisö lauloivat hänelle hyvää syntymäpäivää -onnittelulaulun. Oli mukavaa päättää esitys näin iloisissa tunnelmissa. Ja tämä taisi muuten olla tämän vuoden viimeinen teatterikäyntini!

Näimme esityksen pressilipuilla keskiviikon 17.11.2021 näytöksessä.

Minä, askartelija Q-teatterin verkkosivuilla
Kantaesitys 23.9.2021
kesto n. 3h 25min, sisältää väliajan

ohjaus: Leea Klemola
teksti: Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä
rooleissa: Lotta Kaihua, Miko Kivinen, Elina Knihtilä, Pirjo Lonka,
Jonnakaisa Risto ja Eero Ritala
lavastus: Annukka Pykäläinen
valosuunnittelu: Max Wikström
pukusuunnittelu: Mirkka Nyrhinen
äänisuunnittelu: Eero Nieminen