Reivien keskeyttäminen olisi voinut sujua rauhallisemmin, jos poliisit eivät olisi provosoituneet yhden humalaisen heittämästä kivestä. Dario ei olisi päätynyt veden varaan, jos poliisit eivät olisi ampuneet kyynelkaasua ja käyttäneet kumiluotiaseita niin lähellä jokea.
s. 367 kirjasta Vapaus valita kohtalonsa
Tämä kirja on pitkään houkutellut mua, ja olen vihdoin reissun päällä Etelä-Euroopassa löytänyt aikaa lukea Annastiina Heikkilän romaanin Vapaus valita kohtalonsa (WSOY 2022). Kiitos ennen kaikkea bussi- ja lentokonematkoille, joita kirja piristi. Lahjakas ja kauniskäytöksinen Annastiina on vanha ystäväni jo Kallion lukiosta, ja osallistuin maaliskuun alussa hänen eläväisiin kirjanjulkkareihinsa.
Olen pitänyt paljon Annastiinan aiemmista, Ranskaa käsittelevistä tietokirjoista Miksi Ranska raivoaa? – Macron ja keskiluokan kapina (S&S 2019) ja Bibistä burkiniin – Totuuksia ranskatar-myytin takaa (S&S 2018), jotka olen arvioinut täällä blogissanikin. Fiktio on uusi aluevaltaus Pariisissa ja Helsingissä asuvalle, aikaansaavalle tv-toimittajalle.
Kuten arvata saattaa kun kyseessä on kokenut kirjoittaja, teksti on sujuvaa ja tarkkaa. Teos nappasi mut mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Luvut ovat sopivan napakoita, ja eri tarinalinjat tuovat kertomukseen uusia tasoja.
Yleensä esikoisromaaneissa kirjailijat käsittelevät kasvukertomustaan ja elämänsä kipupisteitä, mutta Annastiina ei kerro romaanissa omaa tarinaansa, vaikka onkin hyödyntänyt kokemuksiaan Pariisissa elämisestä. Tapahtumat sijoittuivat 2010-luvun lopulle, aikaan ennen pandemiaa. Tarinassa vuorottelevat parhaiden ystävysten Lean ja Anissan hän-muotoiset kappaleet. Lea on Pariisissa huippuyliopistossa opiskeleva ranskalais-suomalainen parikymppinen nuori nainen. Anissa taas on algerialaisten maahanmuuttajien lapsi, joka asuu Nantessa, missä Suomesta Ranskaan muuttanut Leakin on käynyt yläkoulun ja lukion.
Tarina lähtee liikkeelle reiveistä satamassa Nantesissa. Poliisi tekee rynnäkön nuorisojoukkoon, ja osa nuorista putoaa virtaavaan veteen. Anissan maahanmuuttajataustainen poikaystävä hukkuu. Anissa ja Lea päättävät saada joukkoja johtaneen poliisin vastuuseen liioitellusta väkivallan käytöstä. Samaan aikaan Lea yrittää sopeutua pariisilaisten eliittinuorten piireihin ja ihastuu aktivistihenkiseen opiskelutoveriinsa Raphaëliin. Samalla hän törmää korruptiotapaukseen politiikan korkealla taholla. Kotipuolessa Lean on vaikea hyväksyä isänsä uutta avioliittoa, ja avioerosta katkeroitunut suomalainen äiti tuottaa hänelle myös huolta.
Kirjassa on myös kursivoituja kappaleita Anissan isänpuoleisen isoäidin Rahman päiväkirjasta 1960-luvun alusta. Hänen miehensä Abdallah on sotinut Ranskan puolella Ranskan ja Algerian välisessä sodassa, minkä takia algerialaiset nyt vainoavat heitä. Rahma, Abdallah ja heidän pieni poikansa joutuvat pakenemaan Ranskaan, missä he joutuvat elämään alkeellisissa oloissa ja unohdettuina pakolaisleirillä. Anissa ja hänen veljensä tutustuvat isoäitinsä päiväkirjaan, ja samalla oman suvun salatut ja rankat vaiheet alkavat selvitä heille.
Ranskassa on vasta viime vuosina alettu puhua Ranskan puolella sotineiden algerialaisten huonosta kohtelusta. Haavat ovat olleet aiemmin liian kipeät. Teos ottaa kantaa tähän hyvin ajankohtaiseen aiheeseen Ranskassa. Annastiina on tehnyt paljon taustatöitä, ja se näkyy. Tarina on uskottava, ja se antaa paljon tietoa vähän puhutusta aiheesta. Opin lukiessani senkin, että myös Suomi osallistui orjakauppaan Ruotsin alusmaana kun Ruotsilla oli siirtomaa-alueita Karibialla! Kolonialismi on aihe, mistä puhutaan historiankirjoissa ja julkisuudessa yhä aivan liian vähän.
Teos on myös ihana nojatuolimatka Pariisiin, sen bistroihin ja Seinen rannalle. Annastiina tuntee Pariisin kuin omat taskunsa, koska hän on asunut siellä ensin au pairina ja sen jälkeen pitkään Ylen kirjeenvaihtajana ja freelancerina. Vaikka kirja käsittelee vakavia ja synkkiä aiheita, siinä on myös miellyttävää kepeyttä ja elämäniloa.
Pidin paljon siitä, että romaanissa tärkein kuvattu ihmissuhde on Lean ja Anissan välinen pitkä ystävyys. Kirjallisuudessa ei vieläkään ole paljon kuvauksia naisten välisistä syvistä ystävyyssuhteista. Anissan ja Lean ystävyys on kuvattu hyvin kauniisti, ja molemmat tukevat ja kannustavat toisiaan. Kaikki ei kuitenkaan ole vain vaaleanpunaista unelmaa, vaan kirjassa on käsitelty myös ystävyyden ongelmakohtia. Jo yläkoulussa toisiinsa tutustuneiden tyttöjen taustat ovat erilaiset ja aikuisena elämä alkaa viedä heitä eri suuntiin, mikä aiheuttaa lopulta väärinymmärryksiä ja ison riidan.
Kumpikin nuorista naisista on kuitenkin ulkopuolinen Ranskassa, jossa on vaikea päästä kunnolla yhteiskunnan tasa-arvoiseksi jäseneksi, jos suku on kotoisin muualta. Tarina kuvaa osuvasti myös rasismia, koska älykäs mutta algerialaistaustainen Anissa työskentelee edesmenneen isänsä pitseriassa kun taas Lea on siirtynyt akateemisiin piireihin. Myös poliisi on rasistinen vainotessaan ei-valkoisia maahanmuuttajia.
Kirjassa on monia hyviä havaintoja ja kommentteja. Juoni on myös jännittävä ja saa pitää otteessaan. Oli mukavaa lukea romaani, jossa pääosassa ovat aktivistit ja heiksi pyrkivät ihmiset. Kirja on poliittinen, mutta samaan aikaan juonivetoinen ja käsittelee myös ihmissuhteita, jotka toki ovat myös poliittinen aihe. Pidän siitä, että romaania lukiessa voi oppia paljon uutta, kuten tässä tapauksessa Ranskasta ja sen lähihistoriasta.
”Algeria hylkäsi meidät”, Anissa sanoi.
”Niin hylkäsi Ranskakin.”
”Totta. Algeriassa isoisä haluttiin tappaa, täällä ainoastaan unohtaa.”
”Isä oli tuota mieltä. Hän ei pystynyt käsittelemään lapsuuttaan ja juuriaan millään tasolla. Minä voin tehdä omat valintani.”
s. 351 kirjasta Vapaus valita kohtalonsa
Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.
Sateenkaarenmaalari 