Olin viime lokakuussa Helsingin Kirjamessuilla kuuntelemassa, kuinka kirjailija, opettaja ja kirjallisuustoimittaja Silvia Hosseini kertoi lavalla uudesta teoksestaan Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021). Kiinnostuin silloin tamperelaisen ikätoverini Hosseinin (s. 1982) sanavalmiista ja hauskasta hahmosta ja hänen esseistään. Vihdoin tammikuussa tilasin kirjasta arvostelukappaleen, jota ehdin alkaa lukea vasta toukokuun viimeisenä päivänä lentokoneessa matkalla Ateenasta Helsinkiin kun palasin kotiin kahden kuukauden ulkomaanreissultani. Uudestaan ehdin tarttua kirjaan juhannuslomalla kesämökillä Kerimäellä, missä luin sen loppuun. Juhannuksen jälkeen tulivat Helsinki Pridet ja muita rientoja, ja nyt vihdoin saatte lukea arvioni esseekokoelmasta.
Ihastuin teoksessa jo sen runsautta uhkuvaan ja kauniiseen kansikuvaan, johon on taltioitu maalaus renessanssimaisesta kukka-asetelmasta. Samanlainen esteettinen nautinto ja runsaudensarvi on myös itse kirja. Pidin teoksesta paljon, sen oivalluksista, soljuvasta kielestä, persoonallisuudesta, hersyvästä huumorista, elämänilosta ja kiehtovista aiheista. Hosseini viittaa ja käsittelee esseissään useita muita kirjoja, käy keskusteluja niiden kanssa ja yhdistää kirjallisuuden kuvauksiin omia kokemuksiaan.
Esseiden minä muistuttaa paljon itseäni matkailuhimossaan, pohdiskeluissaan, itsensä elättämiselle kirjoittamiselle ja nautintojen arvostamisella. Toisaalta esseiden minä ei muistuta minua, koska Hosseini on minua räväkämpi (mikä on piristävää!) ja hänen juurensa ovat Iranissa sekä meillä on välillä eriävät käsitykset feminismistä ja queer-asioista. Voin jopa sanoa provosoituneeni valtavirtaan kuuluvan Hosseinin ymmärtämättömästä kritiikistä liittyen sateenkaariväen oikeuksien ajamiseen. Palaan näihin kohtiin alla.
Jo alkuluku ”Kevyt, painava” on kuin omasta kynästäni, koska olen teinistä lähtien puhunut siitä, kuinka hyvässä elämässä yhdistyvät keveys ja syvällisyys. Hosseini kertoo tosin aiheista käyttäen vertauskuvana yli kuukauden kestänyttä uuden asuntonsa remontoimista omin käsin. Esseissä yhdistyykin ihastuttavalla tavalla Hosseinin oma elämä universaaleihin huomioihin maailmasta.
Kirjan ensimmäinen osuus, Tie, kertoo kolmessa luvussaan matkustamisen ilosta, soolomatkustamisesta ajattelemisen ja kirjoittamisen vuoksi, Hosseinin kirjoitusresidenssistä Sisiliasta sekä miesten kirjoittamista kuuluisista matkatarinoista, ennen kaikkea Jack Kerouacin kulttiasemaan kohonneesta Matkalla-romaanista (1957) nähtynä tämän päivän naisen silmin. Pidin erityisesti siitä, kun Hosseini tutustuu Italian sitrushedelmähistorian kiehtoviin vaiheisiin, ja kun hän käsittelee Sisiliaan sijoittuvaa Andrea Camillerin dekkaria Terrakottakoira.
Matkustamisen ilo ei ole yksin kokemuksissa vaan siinä, että niiden myötä myös tuntee siirtyvänsä, siirtyneensä, olevansa muualla.
s. 20
Koska itsekin rakastan matkustamista ja olen utelias kokemaan uusia paikkoja ja kulttuureja, nautin paljon Hosseinin pohdinnoista liittyen matkustamiseen iloon ja tärkeyteen. Minullakin taitaa virrata suonissa vähän paimentolaisverta kuten hänellä. Hosseini kertoo myös esimerkiksi siitä, kuinka jostain paikasta luodut mielikuvat eivät aina kohtaa todellisuutta ja kuinka toisen unelmakohde voi olla toisen painajainen, kuten Hosseini sai pettyä San Franciscoon.
Nykyaikana matkustamisesta on toki tullut vähän kielletty hedelmä ilmastonmuutoksen takia, ja Hosseini pohtii myös matkustamisen eettisyyttä ja matkustamisen kritisoijia. Hän nostaa esiin sen oleellisen pointin, että vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta kuuluu ennen kaikkea teollisuudelle, yrityksille ja niitä ohjailevalle lainsäädännölle. Matkustamista tuntuvat nykyään paheksuvan eniten ne, jotka eivät muutenkaan pidä matkustamisesta. En tosin ymmärrä, miksi Hosseini kritisoi sitä, että ihmiset jakavat somessa reissupäivityksiään, koska jaetaanhan somessa monet muutkin omaan elämään kuuluvat erityiset tapahtumat, kuten juhlat ja vaikka uusissa ravintoloissa käynti.
Moralisoinnista ja lentohäpeän lietsomisesta hyötyvät ainoastaan oikeistopopulistit.
s. 24
Miesten tarinoita -luvussa Hosseinilla on joitakin erikoisia ajatuksia feminismistä ja hän sanoo, ettei halua olla feministi, vaan käyttää feministisiä työkaluja. En täysin ymmärrä tätä nuivaa asennetta naisten oikeuksien ajamista kohtaan. Jotkin huomiot olivat toki osuvia, kuten ettei kaikki ole automaattisesti hyvää, jos sen vain sanoo olevan feminismistä ilman oikeasti tarkkaa analyysia, ja että vanhoja kirjoja on luettava niiden syntykontekstissa. Mutta en ymmärrä sitä, että Hosseini nostaa esiin muutamia historiallisia naisten kirjoittamia klassikkoromaaneja esiin esimerkkeinä siitä, ettei naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ole muka useammin unohdettu kaanonista kuin miesten. Ainahan on olemassa muutamia harvinaisia poikkeuksia, vaikka suuret naisjoukot olisi unohdettu. Vai voiko Hosseini väittää, että ilmestymishetkenään juhlittuja miesten ja naisten kirjoja on suhteessa yhtä paljon säilynyt meidän päiviimme asti?
Totuus-osiossa Hosseini kirjoittaa pääoman merkityksestä rakkauteen Jane Austenin romaanien kautta, luokkaidentiteetistään ja iranilaisesta taustastaan. Kaikki aiheet olivat kiehtovia. Ajankohtainen ja kiinnostava teema on se kun Hosseini pohtii luokkaidentiteettiään, työväentaustasta luovaan akateemiseen maailmaan siirtymistä. Hän kuvaa hyvin sitä, kuinka kokee vieraaksi fine dining -ravintolat, mutta ei myöskään pidä ravintolakulttuurin S-ketjuuntumisesta tai kuinka kokee vieraaksi promootion kaltaiset akateemiset rituaalit. Oli myös mielenkiintoista lukea iranilaisen kulttuurin erityispiirteistä, ja tämä luku oli vaihtelun vuoksi kerrottu kirjemuodossa. Kuka minä olen? -luku on taas hauskasti listamuodossa.
Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma -luvussa tuntuu kuitenkin, että Hosseini katsoo maailmaa vahvasti heterolasien läpi eikä kenties tunne paljonkaan queer-ihmisiä. Hän sättii vasemmiston edustajia siitä, että he ovat liian kiinnostuneita vähemmistöjen representaatioista eivätkä heikossa asemassa olevien ihmisten sosiaalisten olojen parantamisesta. Hosseini ei ymmärrä sitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kärsivät valtaväestöä paljon useammin juuri työttömyydestä, päihteiden väärinkäytöstä, köyhyydestä ja kodittomuudesta sortavien yhteiskuntarakenteiden ja syrjinnän vuoksi. Kun autetaan vähemmistöjen jäseniä saamaan parempaa kohtelua yhteiskunnassa, autetaan ihmisiä pois materiaalisesta kurjuudesta ja mielenterveysongelmista. Ja ylipäätään, eikö niin ison ja yhä usein väärinymmärretyn vähemmistön kuin sateenkaariväen yhteiskunnallisen aseman parantaminen ole itsessään tärkeä yhteiskunnallinen teko?
Kuolema-osiossa Hosseini kertoo oman perheensä suuresta tragediasta kun hänen pikkuveljensä kuoli sairauteen vain 14-vuotiaana. Hän kertoo hyvin, millaiset raskaat jäljet sellainen iso menetys jättää elämään ja kuinka elämä silti jatkuu. Hosseini kertoo runollisesti myös lintujen kuolemasta, kuinka lintuja on valitettavasti yhä vähemmän ilmastonmuutoksen vuoksi.
Viimeinen luku on hersyvin, tuskallisin ja intiimein, koska Hosseini kertoo ”perseensä räjähtämisestä” eli sairastamastaan perianaaliabsessista. Tapahtumat sisältävät paljon arjen huumoria, ja huumorin avulla voi paremmin selvitä noloista ja kivuliaista kokemuksista. On mahtavaa, kun Hosseini ottaa sairautensa haltuunsa ja kertoo tästä sinänsä aivan luonnollisesta sairastamisesta, mistä kuitenkin usein vaietaan. Vaikeneminen kuitenkin harvoin johtaa mihinkään hyvään. Ja on myös vaikeaa vaieta asiasta, joka vaikuttaa omaan arkeen niin paljon kuin raju sairastaminen. Toivon, että Hosseinin tauti on jo menneisyyttä tai ainakin pian sitä!
Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.
Sateenkaarenmaalari 