Kaikki jutun kuvat ovat mun ottamiani.

Marraskuun kiirettä ja pimeyttä on rentouttavaa paeta hetkeksi pienelle matkalle. Reissun ei aina tarvitse suuntautua kauas ja uuteen paikkaan, vaan jo pienikin irtiotto arjesta lataa akkuja kummasti. Helppo, nopea ja edullinen matkakohde on Tallinna. Kahden tunnin laivamatkan aikana siirtyy jo ulkomaille, missä odottaa vähän erilainen kulttuuri kuin kotona. Lumipeitteen kuorruttama, merellinen Tallinna vanhoine rakennuksineen on myös kaunis kuin postikortti.

Ensi vuoden marraskuuta ajatellen kannattaa pitää mielessä Pimeiden öiden elokuvafestivaali, Tallinn Black Nights Film Festival eli tuttavallisemmin lyhennettynä Pöff. Pöff kuuluu maailman A-luokan elokuvafestivaalin harvaan joukkoon (yksikään suomalainen elokuvafestivaali ei ole saanut A-luokitusta). Tänä vuonna Pöff järjestettiin 26. kerran.

Nimestään huolimatta elokuvafestivaali ei rajoitu vain Tallinnaan, vaan se järjestettiin tänä vuonna myös Tartossa, Kohtla-Järvessä, Narvassa ja Jõhvissa. Muhun on aina tehnyt vaikutuksen tapahtuman pituus, eli elokuvafestivaali kestää 17 päivää, tänä vuonna 11.–27. marraskuuta. Festivaali kattaa aina kolme viikonloppua, mikä tekee siihen osallistumisen helpoksi ainakin Suomen pääkaupunkiseudulta käsin.

Leffalippujen hinnatkin ovat kohtuulliset eli kahdeksan euroa kappale ja alennusryhmille (mm. lapset, opiskelijat, eläkeläiset, opettajat) seitsemän euroa kappale. Kuka vain voi ostaa lipun elokuviin, ja samalla pääsee usein kuulemaan elokuvien tekijöiden haastatteluja ennen tai jälkeen näytöksen. Festivaaliin kuuluu paljon myös ohjeisohjelmaa kuten klubeja. Saman päivän elokuvalipulla saa myös alennuksia monista Tallinnan keskustan ravintoloista ja kahviloista, ja Reval-ketjun kahviloista kahvin eurolla.

Pöffin tunnus on Viron kansalliseläin eli susi. Suden kuvia näkyykin festivaalin aikana ympäri Tallinnan keskustaa. Festivaalin keskuksia olivat tänä vuonna perinteisesti Solaris-kauppakeskuksen ylimmän kerroksen Apollo Kino Solaris ja Rotermannissa sijaitseva Coca-Cola Plaza -elokuvateatteri sekä sen lähellä Nordic Hotel Forum, mistä löytyy infopiste ja elokuvantekijöiden kohtaamispaikka eli hotellin aulabaari. Kyseisessä hotellissa majoittuvat myös festivaalin kutsuvieraat.

Olin ensimmäisen kerran akkreditoituneena bloggaajana Pöffissä vuonna 2016, ja sen jälkeen olen ollut siellä myös vuosina 2017, 2018, 2019 ja 2021. Olen vieraillut Pöffissä aina perjantaista maanantaihin, kuten tälläkin kertaa. Pöffiä ei järjestetty koronan takia vuonna 2020. Viime vuonna tapahtumassa oli pandemian takia vielä rajoituksia, kuten maskipakko sekä koronapassin ja henkilötodistuksen näyttäminen elokuvateattereiden ovella, mutta tänä vuonna ei ollut enää mitään rajoituksia.

Tänä vuonna olin Pöffissä ensimmäistä kertaa ilman kaveriseuraa, koska seuralaiseni Paavo sairastui viime viikon alussa koronaan enkä ehtinyt saada enää ketään hänen tilalleen reissuun. Uskoimme viimeiseen asti, että Paavo paranisi ajoissa tullakseen mukaan reissuun, vaikka edes myöhemmin viikonloppuna, mutta näin ei valitettavasti käynyt.

Tämä oli myös ensimmäinen vuosi, kun Pöff ei kustantanut mulle majoitusta jossakin korkealaatuisista yhteistyöhotellissaan. Pöff on valitettavasti ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, varmaankin pandemian ja naapurimaa Venäjän hyökkäyssodan seurausten takia. Viime vuonna tilanne vaikutti olevan toinen, kun Pöff avasi jopa oman puistonsa Tallinnassa. Puistoon istutettiin nimikkopuu jokaiselle festivaalivieraalle eli ohjaajille ja näyttelijöille.

Taloudellisesta kurimuksesta huolimatta Pöffissä oli tänä vuonna ohjelmistossa enemmän elokuvia kuin koskaan aiemmin: 232 pitkää elokuvaa ja 230 lyhytelokuvaa, yhteensä 75 maasta. Mukana oli jälleen myös useita suomalaisia uutuuselokuvia, kuten Sydänpeto, Tytöt tytöt tytöt ja Karaokeparatiisi. Ohjelmistossa oli paljon elokuvia, jotka saivat ensi-iltansa vasta Pöffissä. Kaikissa elokuvissa oli englanninkielinen tekstitys, ellei niiden puhekieli ollut englanti.

Majoituin edullisessa ja ihan kodikkaassa Rotermanni-hostellissa kasinon yläpuolella. Valitsin hostellin sen hinnan ja sijainnin perusteella, koska hostelli sijaitsi ihan ytimessä Coca-Cola Plazaa vastapäätä. Yhtä aikaa historiallisen rouhea ja huippumoderni Rotermanni on myös suosikkialuettani Tallinnassa. Neljännessä kerroksessa sijaitsevasta hostellista oli hienot näkymät Rotermanniin.

Muuten en suosittelisi hostellia, ainakaan yksin matkustavalle naiselle, koska viikonloppuna muut majoittuvat olivat enimmäkseen kovaäänisiä miesporukoita, jotka mellastivat pahviseinäisen hostellin käytävällä ja yhteiskeittiössä läpi yön. Hostelliin oli myös aikamoinen kapuaminen, kun talossa ei ollut hissiä. Olen kuitenkin matkustanut tänä syksynä niin paljon, ja yöpynyt myös laadukkaissa hotelleissa, että nyt ei ollut varaa moiseen ylellisyyteen.

Pöffin kotisivut englanniksi

Muuta kivaa nyt Tallinnassa

Tietysti Tallinnan satumainen joulutori raatihuoneen aukiolla! Saavuin Tallinnaan perjantaina 25. marraskuuta, kun juhlittiin joulutorin avajaisia. Tänä vuonna avajaisia juhlittiin ensimmäistä kertaa perjantaista sunnuntaihin raatihuoneen seinään heijastetulla upealla valoshowlla nimeltä Tempus fugit (lat. Aika liitää). Joulutori on auki 8. tammikuuta asti Raekoja Platsilla. Sen läheltä löytyy myös perinteisesti luistelukenttä, josta voi vuokrata luistimet.

Taidemuseo Kumussa on 11.11.2022–7.5.2023 esillä japanilaisen ryhmän teamLab:in näyttely Kelluvia kukkia ikuisuuden meressä. Kuten arvata saattaa, näyttely oli upea! Tätä näyttelyä ei kannata missata, jos vierailee nyt Tallinnassa. Eikä tarvitse pelätä pitkää jonotusta, koska esillä on vain kolme teosta, joten näyttelyyn pääsee heti kävelemään sisälle.

Pieni tulivideo on aika vaatimaton, mutta mukana on myös kaksi valtavaa teosta. Ne ovat hallin kokoinen, meditatiivinen aaltoteos, joka on nähty tavallisesti pienempänä muissa näyttelyissä, sekä ihana kukkateos, joka vaikuttaa loputtomalta virralta erilaisten jättikukkien kukoistusta ja kuihtumista. Vuonna 2001 perustettu taideryhmittymä teamLab on maailman tunnetuimpia digitaalisen taiteen tekijöitä.

Olen nähnyt useamman kerran Kumun perusnäyttelyt, joten skippasin ne. Menin katsomaan viidennessä kerroksessa olevan toisen vaihtuvan näyttelyn nimeltä Muistin arkeologit. Kyseessä on ensimmäinen perusteellinen katsaus Vitols Contemporary -taidekokoelmaan, joka keskittyy Itä- ja Keski-Euroopan nykytaiteeseen. Taiteenkeräilijöiden Irina Vītolan ja Māris Vītolsin mukaan kokoelma on syntynyt heidän kiinnostuksestaan Itä- ja Keski-Euroopan alueen yhteiskunnallisiin muutoksiin Berliinin muurin murtumisen jälkeen 1989. Näyttely oli ihan mielenkiintoinen, mutta ei mikään pakollinen kohde.

Pääset muuten Kumun eri kerroksiin sisälle näyttämällä lukulaitteeseen museolippua, joten älä hävitä lippua museovierailusi aikana. Kumussa oleva Reval Cafe on myös hyvin varustettu kahvila, jossa pistäydyin tälläkin kertaa.

Seuraavana päivänä pyörin taas toisessa vakikohteessani eli Telliskivessä, missä näkee paljon ulkotaidetta. Kekseliäs Kolmen puun -ulkogalleria esitteli valokuvia kesän 2021 Kaunas Pridestä Liettuasta. Se oli ensimmäinen Baltiassa pidetty pride-festivaali, joka ei tapahtunut maan pääkaupungissa eikä ollut yhteyksissä poliittisiin järjestöihin tai ulkomaalaiseen rahoitukseen.

Kävin viimeksi Tallinnan Fotografiskassa heinäkuussa, mutta sen jälkeen kaikki neljä näyttelyä olivat vaihtuneet. Nyt näkemäni Andy Warholin näyttely oli ihan kiva, mutta ei mitenkään erityisen säväyttävä. Embrace the difference -näyttely esittelee taas virolaisia ihmisisiä, jotka tarvitsevat erityistä tukea elämässään. Näyttelyllä on hieno periaate lisätä ymmärrystä ja hälventää ennakkoluuloja, vaikkei näyttely tehnyt muhun syvempää vaikutusta.

Ihastuin todella korealaisen Cho Gi-Seokin (s. 1992) leikkisään ja kauniiseen, kukkia ja ihmisiä kuvissa yhdistävään näyttelyyn. Näyttelyssä on hienosti hyödynnetty myös musiikkia ja koristeita, kuten katosta roikkuvia papukaijoja, joutsenia ja kukkia. Näyttely on esillä Fotografiskassa 15. tammikuuta asti.

Pidin myös entisen ranskalaisen mallin, nyt jo kahdeksankymppisen valokuvaajan Sarah Moonin näyttelystä. Hänen kuvansa ovat usein tarkoituksellisen epätarkkoja ja hämyisiä. Tässäkin näyttelyssä taustamusiikilla oli tärkeä osa tunnelman luomisessa. Pidin erityisesti Moonin salaperäisen kauhuelokuvamaisesta, Siniparta-satua käsittelevästä kuvasarjasta The Read Thread. Sarja on kuulunut Fotografiska-valokuvamuseoiden pysyvään näyttelyyn vuodesta 2013 lähtien. Moonin näyttely on esillä Fotografiskassa 16. huhtikuuta asti.

Muuten ehdin kierrellä Rotermannin tutuissa vaatekaupoissa. Ostin talveksi kolme kesäisen värikästä paitaa Springfieldistä, jossa oli hyvät alennukset, kenties Black Fridayn takia. Kävin paljon syömässä tutuissa paikoissa eli Kumun Reval Caféssa, Telliskiven F-Hoonessa, Solariksen Tokumarussa ja Lidossa sekä Rotermannin MySushissa ja Basiliikissa. Testasin Rotermannissa aamiaisilla myös kaksi uutta paikkaa eli erinomaiset Cafe Galleryn ja Cafe Orangenen.

Pöffissä näkemäni kuusi elokuvaa

En onnistunut saamaan lippua korealaisen ohjaajan Chan-wook Parkin (The Handmaiden, Sympathy for Mr. Vengeance, Oldboy) uuteen elokuvaan Decision To Leave, mutta elokuva on onneksi tulossa levitykseen Suomessa helmikuussa.

Sarah Polley: Women Talking (USA 2022)

Runollisen viipyilevä ja kauniita kuvia viljelevä draama äärimmäisen rankasta tositapauksesta. Tarina keskittyy muutamaan päivään, joiden aikana kahdeksan naista keskustelee ja tekee päätöksen, miten yhteisön naisten tulee toimia kauhean totuuden tultua julki. Kyseessä on amerikkalainen mennoniitti-yhdyskunta, joka elää amishien tapaan eristettyä elämää maaseudulla ilman nykyajan mukavuuksia, kuten ajaen yhä hevosvaunuja. Yhteisön naisia ei opeteta edes lukemaan eikä kirjoittamaan. Vuonna 2010 naisille selvisi, että yhdyskunnan miehet ovat vuosien ajan öisin huumanneet ja raiskanneet yhdyskunnan naisia ja jopa tyttölapsia. Naisille on väitetty, että kyseessä on ollut paholainen. Monet naisista ovat raiskausten seurauksena tulleet raskaiksi ja osa heistä on päätynyt itsemurhaan.

Welby Ings: Punch (Uusi-Seelanti 2022)

Draama perustuu uusiseelantilaisen ohjaajan omaan nuoruuden rakkauteen, mutta siirrettynä nykyaikaan. Pääosassa on hänen nuorena aidsiin kuollut rakastettunsa, vaikkakaan elokuva ei käsittele aidsia, vaan keskittyy hitaasti etenevän suhteen alkuun. Punch on visuaalinen, voimakas ja rankka kasvutarina homofobiasta. Nuori nyrkkeilijälupaus tapailee paikallista tyttöä, mutta ihastuukin taiteelliseen takatāpui-nuoreen (takatāpui tarkoittaa sateenkaariyhteisöön kuuluvaa maoria). Vaikka Uuden-Seelannin ajatellaan virallisesti olevan suvaitsevainen maa, elokuva näyttää pikkupaikkakunnilla rehottavan raadollisen homofobian. Nuorella nyrkkeilijällä on myös vaikea suhde alkoholisti-isäänsä, joka toimii hänen valmentajanaan.

Maria Schrader: She Said (USA 2022)

New York Times julkaisi vuonna 2017 artikkelin, joka paljasti legendaarisen elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin vuosikausia jatkuneen hyväksikäytön Hollywoodissa. Elokuvan pääosassa ovat toimittajat Jodi Kantor (Zoe Kazan) ja Megan Twohey (Carey Mulligan), jotka ystävystyvät yhteisen työtehtävän aikana. Kumpikin tasapainoilee pikkulapsiarjen ja vaativan työn välillä. Elokuva ei ole sensaatiohakuinen tai vauhdikas, vaan yllättävänkin arkinen, mutta silti vangitseva ja jännittävä. Draama kuvaa todenmukaisesti toimittajan työtä ja pääpaino on uhrien rohkeudessa. Elokuvaa katsoessa ajattelin monta kertaa, että kunpa tästä lähin ilmapiiri olisi sellainen, että raiskausten uhrit voisivat kertoa heti tapahtuneesta ja heitä uskottaisiin. Näin raiskaajat saataisiin pysäytettyä nopeasti, ja he eivät ehtisi tuhota kymmenien naisten elämää. Elokuva on jo teatterilevityksessä Suomessa.

Shugo Fujii: Onpaku (Hong Kong 2022)

Hongkongilainen Sarah (Josie Ho) saapuu Tokioon lomalle, mutta kaikkien hotellien ollessa täynnä hän päätyy vanhanajan japanilaiseen kotimajoitukseen, onpakuun. Pian Sarah on jumissa kahdessa eri maailmassa, tässä meidän omassamme ja talon menneisyydessä, kun talo toimi bordellina ja murhapaikkana. Surrealistinen ja kokeellinen kauhuelokuva ei ollut yhtään makuuni, vaan tuntui epäuskottavalta ja koomiselta. Shugo Fujii on kulttiohjaaja, jonka teatraalisella tyylillä on oma ihailijakuntansa. Mua ärsytti jopa se, ettei aasialainen päähenkilö ollut muka koskaan elämässään aiemmin syönyt sushia, vaikka hänellä oli jopa (kadonnut, mutta silti) japanilainen äiti.

Mariana Solcanska: The Chambermaid (Tšekki 2022)

Eletään 1910-lukua, ja Anne on 15-vuotias köyhä tyttö, joka matkustaa pienestä slovakialaisesta kaupungista Wieniin työskennelläkseen palvelijattarena varakkaassa perheessä. Perheen 15-vuotias tytär Theresa elää etuoikeutettua elämää, mutta kärsii, kun hänen onnettomassa avioliitossa elävä äitinsä jatkuvasti arvostelee häntä ja koulii hänestä naimakelpoista. Theresa kostaa äitinsä käytöksen kiusaamalla puolustuskyvytöntä Annea, mutta myöhemmin tytöt ihastuvat toisiinsa. Salasuhdetta ei estä edes Theresan teini-ikäisenä solmiva onneton avioliitto. Upean näköinen ja pieteetillä toteutettu romanttinen melodraama kuvaa hyvin luokkaeroja, naisen alisteista asemaa sata vuotta sitten sekä nuorten naisten välistä romanssia.

Davy Chuo: Return to Seoul (Ranska 2022)

Tositapauksen innoittama draama kuvaa Ranskaan adoptoitua Freddietä (Ji-Min Park), kun hän saapuu Souliin eri vuosina. Aluksi sattuman oikusta ensimmäistä kertaa elämässään lomalle Etelä-Koreaan saapunut 25-vuotias Freddiä ei ole kiinnostunut juuristaan ja pitää itseään vain ranskalaisena. Kuitenkin hän päätyy uusien korealaisten kavereidensa innoittamana ex tempore kyselemään adoptiotoimistosta biologisia vanhempiaan. Teko vie Freddien todelliseen tunteiden vuoristorataan ja kohtaamaan kipeän menneisyytensä. Elämäniloiselta, itsevarmalta ja spontaanilta bilettäjältä vaikuttava nuori nainen on pohjimmiltaan traumatisoitunut ja katkera tultuaan biologisten vanhempiensa hylkäämäksi. Hän pakenee tuskaansa holtittomaan käytökseen. Elokuva on raastava, koskettava ja hieno.

Sain ilmaiset liput elokuviin.