”Sinä olet aina etsinyt vaaraa. Jotta tuntisit itsesi merkitykselliseksi. Seksityö on vaarallisempia töitä, mitä tiedän. Kaikkeen muuhun on turvalliset säännöt, itsensä myymiseen ei.”

Terapeutti oli ensimmäistä kertaa oikeassa.

”Ehkä siksi haluat tunneliin.”

Jos sataa, älä tule, s. 184

Jos haluat lukea jotain ainutlaatuista, rehellistä ja persoonallista, niin tässä on oiva opus. Tarina on myös yllättävän rankka.

Luin jouluna loppuun Emma Kantasen (s. 1989) kirjan Jos sataa, älä tule (Gummerus 2022). Peligraafikko Kantanen on vanha biletuttuni ja lähes naapurini Punavuoressa. Olen aiemmin lukenut hänen Kiinaan sijoittuvan autofiktiivisen romaaninsa Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019), mistä pidin paljon.

Esikoisromaani kertoo nuoresta suomalaisnaisesta, joka muuttaa Pekingiin aloittaakseen työt kiinalaisessa pelifirmassa. Vapaa-ajalla hän tutustuu lala-yhteisöön, pekingiläisen lesboalakulttuuriin.

Uutuus on myös autofiktiota, ja sijoittuu esikoisromaania aiempaan vaiheeseen Kantasen elämässä. Nyt seikkaillaan Australian miljoonakaupunki Melbournessa. Parikymppinen päähenkilö on lahjakas valokuvauksen opiskelija, joka soluttautuu jälleen alakulttuuriin, tällä kertaa viemäriverkostossa liikkuvaan underground-yhteisöön Lost boysiin. Kirjan salaperäinen nimi viittaa siihen, että tunneleissa voi vierailla vain silloin kun ei sada, koska sadevesi täyttää tunnelit hengenvaarallisen nopeasti.

Yhtä aikaa arkinen ja jännittävä tarina imaisee mukaansa. Analyyttista, selkeää ja kaunista kieltä on miellyttävää lukea. Kirja tarjoaa kurkistusikkunoita monenlaisiin vieraisiin maailmoihin: Australiaan, seksityön tekemiseen ja salaa liikkumiseen vaarallisissa paikoissa, kuten viemäriverkostoissa, maamerkkien sisällä ja korkeiden rakennusten katoilla. Kirja tarjoaa paljon seikkailuja ja jännittäviä tilanteita, enemmän kuin mitä ulkomaille opiskelemaan lähtevät yleensä uskaltavat kokevat.

Päähenkilö on aluksi Melbournessa pitkään ilman läheisiä ihmissuhteita, koska hän boheemina ja hieman sulkeutuneena tapauksena jää ulkopuoliseksi tavanomaisten ja vain keskenään sosiaalisten ranskalaisten kämppistensä seurassa. Opiskelijakommuunin ilmapiirin kuvaukset ovat hyytäviä. Tuntuukin voimaannuttavalta lukea, kuinka päähenkilö sitten kuitenkin löytää vieraasta maasta oman laumansa.

Molemmissa kirjoissa minua on hätkähdyttänyt kuvaukset siitä, kuinka päähenkilö joutuu seksikumppaneidensa väkivallan kohteeksi. Hän on hämmentävän rajaton, ja hänen käytöstään on ulkopuolisen välillä vaikea ymmärtää. Päähenkilö on harvinaisen rohkea ja älykäs, mutta silti välillä passiivinen ja alistuva. Kirjailija osaa hyvin kuvata tätä inhimillistä ristiriitaa.

Uutuus tarjoaa myös selityksiä ristiriitaiselle käytökselle, koska päähenkilö pakenee ulkomaille ylisuojelevia ja rajojensa ylitse käveleviä vanhempiaan. Kertoja on tottunut siihen, että muilla on valtaa hänen päätöksiinsä ja elämäänsä. Kuitenkin hän myös lopulta aina kapinoi tätä alisteista asetelmaa vastaan. Yllätyin siitä, ettei päähenkilö pidä Australiassa ollessaan mitään yhteyttä vanhempiinsa, vaikka voisi kuvitella, että noin huolehtivat vanhemmat yrittäisivät ottaa yhteyttä jatkuvasti. Etäisyys tekee tosin varmasti hyvää heidän suhteelleen.

Minulla oli lukiessa myös vaikea ymmärtää sitä, miksi päähenkilö tekee elämästään usein niin hankalaa ja raskasta, vaikka hän voisi saavuttaa itsenäisen elämän helpommillakin tavoilla. Hän on matkustanut maailman toiselle puolelle, mutta ei vaikuta olevan kovin kiinnostunut tutustumaan Melbournen nähtävyyksiin eikä nauttimaan olostaan. Tosin voi olla, että nähtävyyksien ihastelu on vain rajattu tarinan ulkopuolelle. Lisäksi hän suomalaisena käy EU:n ulkopuolella älyttömän kallista valokuvauskoulua, mihin hänellä ei ole varaa muuten kuin tekemällä inhoamaansa seksityötä. Hän tarvitsee joka ikinen viikko 648 dollaria (hieman yli 600 euroa) opiskelumaksuihinsa, ja sen päälle tietysti rahat vuokraan ja ruokaan.

Seksityöhän voi olla tekijälleen kutsumuksesta valittu miellyttävä ja turvallinen työ, jota lisäksi tarvitsee tehdä vain silloin tällöin. Kirjan päähenkilölle seksityö on lähes päivittäistä pakkopullaa, erityisesti kun hänen asiakkaansa ovat poikkeuksetta epämiellyttäviä miehiä, ja hän on lisäksi lesbo. Kertoja on myös toki neuvokas siinä, että hän keksii keinon toteuttaa kalliin haaveensa.

Kertoja on aloittanut seksityöt ensiksi jo Suomessa pakon edessä, kun on menettänyt vuokra-asuntonsa ja hänen vanhempansa ovat takavarikoineet hänen pankkikorttinsa. Myöhemmin hän ylikilttinä antaa Suomessa yhden vakioasiakkaansa takavarikoida vielä passinsa. Tästä lähtökohdasta ymmärtää, että hän lähtee kotimaasta välittömästi, kun on saanut napattua passinsa takaisin. Mutta uudessa maassa hänen rajaton käytöksensä jatkuu, kuten hän muuttaa asumaan yhden asiakkaansa luokse. Lopulta hän saa enemmän itseluottamusta ja turvaa, erityisesti kun löytää Lost Boysien karismaattisesta nelikymppisestä naisjäsenestä itselleen aika epämääräisen mutta huolehtivan heilan.

Virkistävää on se, että päähenkilö rikkoo oletuksia siltä, miltä seksityöntekijä ulkoisesti näyttää, koska hän on androgyyni eikä ymmärtääkseni edes pukeudu asiakkaita varten seksikkäisiin hepeniin. Vaikka en aina ymmärtänyt päähenkilön toimia, se ei tehnyt kirjasta yhtään vähemmän kiinnostavaa. Teos nimenomaan tarjosi kurkistuksen erilaiseen tapaan ajatella ja toimia, sekä tietysti kasvukertomuksen. Kertoja jättää seksityön taakseen ja saa tunnustusta myös taitavana valokuvaajana. Lopulta on aika palata takaisin kotiin, monia muistoja rikkaampana.

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.