Vaikkei ehkä heti ensiksi ajattelisi, niinkin yksityinen asia kuin seksi on täynnä politiikkaa ja valtasuhteita. Mikäpä olisikaan tätä provosoivampi ja kiehtovampi aihe tutkimukselle!
Tietokirja Halun politiikka: 2020-luvun feminismi (Gummerus 2022, alkuteos The Right to Sex, 2021) käsittelee nykyajan seksiin liittyviä kysymyksiä ja ennakkoluuloja. Teemoina ovat me too -liike, porno, millaisiin ihmisiin yhteiskunta ohjaa meitä kiinnostumaan ja keihin ei, incel-miehet, opettajien ja opiskelijoiden väliset seksisuhteet ja kapitalismin suhde seksiin kuten prostituutio ja poliisien tekemät lukuisat raiskaukset.
Intialainen filosofi Amia Srinivasan (s. 1984) toimii politiikan tutkimuksen professorina Oxfordissa. Hän on tutkinut muun muassa feminismin historiaa ja metafilosofiaa. Halun politiikka on hänen esikoisteoksensa, joka nousi ilmestyttyään Ison-Britannian myyntilistojen kärkeen.
Kirja on todella kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja oivaltava. Olen laputtanut kirjan sivut täyteen kohtia, joita haluaisin käsitellä tässä bloggauksessa, mutta en toki oikeasti voi käydä jokaista merkitsemääni kohtaa tässä läpi, kun ideani ei ole kirjoittaa esseetä.
Jos jostain valittaisin, niin siitä, että kirja on enimmäkseen hyvin binäärinen, eikä siinä taideta edes mainita muunsukupuolisia. Srinivasan käsittelee onneksi myös seksuaalivähemmistöjä, erityisesti luvussa ”Oikeus seksiin”, vaikkakin kirjan pääpaino on vahvasti heterosuhteissa.
Lukemiseni eteni aika hitaasti, koska teos sisältää niin paljon painavaa asiaa, ja vieläpä filosofista ja poliittista sellaista. Halun politiikka nojaa vankkaan tieteelliseen tutkimukseen: pienellä printatut viitteet vievät teoksen lopusta 51 sivua ja lähteet taas 33 sivua. Kun alkusivut, lähdeluettelon, viitteet ja lähteet ottaa pois, kirjassa on 246 sivua luettavaa. Ei ehkä tunnu paljolta, mutta minulla meni silti kirjan parissa pari viikkoa.
Käyn nyt bloggaukseni loppuosassa läpi Halun politiikan keskeisiä väitteitä tai ainakin itselleni mieleen jääneitä huomioita. Tämä kirja sai minut ymmärtämään syyt monien hämmentävien nykyilmiöiden takana.
Ensimmäisessä luvussa ”Miesten vastainen salaliitto” Srinivasan käsittelee sekä miesten pelkoa naisten aiheettomista raiskaussyytöksistä että feministien väitettä, ettei aiheettomia raiskaussyytöksiä tehdä. Totuus on, että aiheettomia raiskaussyytöksiä tehdään paljonkin, mutta ehkä yllättäen tekijöinä ovat naisten sijasta yleensä toiset miehet, eli rasistiset poliisit ja syyttäjät. He vierittävät valkoisten miesten tekemistä raiskauksista heppoisin perustein syyn usein mustien tai ruskeiden miesten, maahanmuuttajamiesten tai raiskaajaa alempaan yhteiskunnalliseen luokkaan kuuluvien miesten harteille.
Se, että nainen syyttäisi miestä raiskauksesta, jota ei ole tapahtunut, on Srinivasan mukaan yhtä harvinainen tapaus kuin lento-onnettomuuteen joutuminen, mutta silti kumpikin niistä on saanut suhteettoman suuren osuuden kollektiivisessa mielikuvituksessa. Nainen joutuu sellaiseen piinaan ja ryöpytykseen raiskaussyytöksestä, ettei kukaan halua kokea sitä huvikseen.
Kirjassa käydään hyvin läpi myös sitä, että jos ajattelemme vaikka Intian miehiä kulttuurinsa puolesta raiskaajina niin kuin viime vuosina on puhuttu, millaiseen valoon syytös asettaa saman kulttuurin naiset? Ja monelle intialaiselle köyhälle perheenäidille voi olla taloudellinen katastrofi, jos puoliso joutuu vankilaan raiskauksesta, joten nämä kysymykset eivät ole yksinkertaisia.
Srinivasan nostaa esille myös sen puistattavan huomion, kuinka vähän me too -liikkeen paljastamia korkeassa asemassa olevia miehiä kiinnostaa olla parempia ihmisiä. Suurin osa ahdistelusta kiinni jääneistä miehistä ei pyri muuttamaan käytöstään, vaan syyttää naisia uransa pilaamisesta ja kehtaa väittää samaan hengenvetoon, että me too -liike on tuhonnut perinteisen romantiikan. Monet näistä miehistä ovat saaneet mediassa palstatilaa kertoa kokemistaan kauhuista, kuten hetkellisesti menetetyistä työkuvioista. Kukaan heistä ei ole julkisuudessa pohtinut sitä, miten heidän ahdistelunsa on vaikuttanut uhreihin. Nämä miehet eivät tunnu olevan pahoillaan naisten (tai miesten, jos uhreina on ollut toisia miehiä) puolesta eivätkä vaikuta edes ajattelevan uhriensa kokemuksia. He säälivät vain itseään.
Moni feministi julistautuu nykyään pornomyönteiseksi, mutta Srinivasan tuo esiin myös pornon ongelmallisuuden. Toki nykyään tehdään myös maksullista feminististä pornoa, mutta eivät miehet sitä katso, vaan ilmaista valtavirtapornoa. Lähes jokaisen miehistä pitävän naisen ensimmäinen kokemus seksistä on ollut joko itse pornon katsomista tai seksin harrastamista miehen kanssa, joka on katsellut pornoa. Pornossa naisen nautinnolla on usein hyvin vähän sijaa. Porno antaa katselijoille mielikuvan hyvän seksin standardeista ja luo pojille mielikuvia naisista aina seksiin valmiina. Srinivasan tuo tosin esiin myös sen, että monet aikuiset kyllä onneksi ymmärtävät, että porno on teatteria. Hänestä pornon suurin ongelma onkin siinä, miten huonot olosuhteet naisille on tekijöinä pornoteollisuudessa. Ja että pornoelokuvissa katse on lähes aina valkoisen heteromiehen, ja muiden pitää asetella itsensä samaan katsojapositioon.
Erityisen mielenkiintoinen minusta oli luku ”Oikeus seksiin”. Se kenen kanssa seksiä harrastetaan, on mitä suurimmassa määrin poliittinen kysymys. Yhteiskunta ennakkoluuloineen ja valta-asetelmineen ohjailee todella paljon sitä, millaisia ihmisiä (esimerkiksi laihoja, valkoisia, cis-sukupuolisia, heteroita, korkeaan yhteiskunnalliseen luokkaan kuuluvia ja pitkiä miehiä) pidetään haluttavina ja millaisia taas ei (transihmisiä, samaa sukupuolta olevia, lihavia, köyhiä, mustia, aasialaisia, arabeja, ujoja). Näillä seikoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka haluttava ja viehättävä joku ihminen on oikeasti.
Srinivasan toteaa oivaltavasti, että henkilökohtaiset mieltymykset ovat todellisuudessa harvoin vain henkilökohtaisia. Ketään ei tietenkään voi pakottaa olemaan säälistä jonkun kanssa, mutta on hyvä pysähtyä tarkastelemaan sitä, mihin omat kriteerit parinvalinnassa todella pohjautuvat ja vastaavatko ne oikeasti sitä, mistä pitää. Yhteiskunnassamme on paljon ihmisryhmiä, jotka saavat suhteettoman paljon ihailua osakseen, ja sitten taas niitä, jotka on ilman järkevää syytä sysätty syrjään parinvalinnassa. Olin yllättynyt siitä tiedosta, että esimerkiksi jopa monet aasialaiset heteronaiset suosivat valkoisia miehiä. Moni länsimaissa asuvista aasialaisista ottaa etäisyyttä toisiin aasialaisiin, jotta he voisivat olla valkoisten silmissä kiinnostavia ystävinä ja seurustelukumppaneina. Tämä oli musta todella surullinen tieto.
Patriarkaatissa taas naisia ohjataan todella voimakkaasti sysäämään syrjään muita naisia kohtaan tuntemansa hellyys, ja kokemaan ihailun toista naista kohtaan mieluummin kateutena kuin ihastuksena. Tämä taas sai pohtimaan paljon naisten väitettyä jatkuvaa kateutta muita naisia kohtaan, ja sitä, kuinka moni nainen tulkitsee väärin ihailun tunteensa ja muuttaa kauniin tunteen joksikin myrkylliseksi.
Incel-miehistä taas voisi olla mielenkiintoista tietää, että tutkimusten mukaan useampi nainen on ollut edellisen vuoden ilman seksiä kuin mies. Kirjassa todetaan, että incel-miehet eivät ole vihaisia siitä, etteivät saa seksiä, vaan siitä, että kokevat oman seksuaalisen statuksensa matalaksi. He eivät myöskään ole yleensä kiinnostuneita niin sanotusti kaltaisistaan naisista, yksin olevista ”nörttitytöistä”, vaan tavoittelevat suosittujen naisten seuraa. ”Tämä on incel-ilmiön ytimessä piilevä syvä ristiriita: incel-miehet asettuvat vastustamaan seksuaalisia markkinoita, joilla näkevät itsensä häviäjinä, mutta sitovat itsensä tiukasti statushierarkiaan, joka näitä markkinoita muovaa.”
Mitä taas tulee opettajien ja oppilaiden välisiin parisuhteisiin, niin ne tuntuvat jotenkin vääriltä, mutta samaan aikaan niihin on niin tottunut, että sitä vain ajattelee, että jokainen rakastukoon kehen rakastuu. Halun politiikassa tuodaan kuitenkin vastaansanomattomasti esiin tällaisten suhteiden ongelmallisuus. Todella usein tällaiset suhteet yliopistolla vaarantavat nuoren opiskelijan opinnot, valmistumisen ja työllistymisen alalle. Opettajan pitäisi opettaa, ei flirttailla opiskelijoille. Opiskelijat usein sekoittavat halunsa tulla opettajan kaltaiseksi siihen, että olisivat oikeasti ihastuneet opettajaan. Opettajan tehtävä on siirtää eroottinen energia poispäin itsestään, eli opetettavaan asiaan.
Kirjan viimeisessä luvussa ”Seksi, pakkovalta ja kapitalismi” Srinivasan käsittelee esimerkiksi seksityöläisten asemaa. Yleensä kaikki feministien ajamat rajoitukset seksityölle ovat vain huonontaneet seksityöläisten oloja. Seksityöläisillä ei useinkaan ole muuta vaihtoehtoista työtä, joten rajoitukset vain tekevät heidän oloistaan entistä vaarallisempia. Srinivasan vertaa prostituutiota aborttiin: molemmat voidaan kieltää laissa, mutta kiellot eivät poista tekoja, vaan vain tappavat naisia. Jos todella halutaan poistaa prostituutio, erityisesti maahanmuuttajanaisten mahdollisuuksia saada hyvä ammatti täytyy parantaa niin paljon, että heille on oikeasti tarjolla parempia töitä kuin prostituutio.
”Maailmanlaajuisesti suurin osa naisista on köyhiä ja useimmat köyhät ihmiset ovat naisia.”
Halun politiikka, s. 232
Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.
Sateenkaarenmaalari 