Kolmekymppisen Aino Frilanderin Los Angeles -esseet (Kosmos 2024) kiinnostivat minua, koska matkustin viime syksynä elämäni ensimmäistä kertaa lomalle Los Angelesiin ja koska kyseessä on Helsingin Sanomien kuvataidetoimittajan esikoiskirja. Helsingin marraskuun pimeydessä ja viimassa oli myös ihanaa paeta kirjan kautta Enkelten kaupungin helteeseen ja palmujen reunustamiin katuihin. Jo Anna-Mari Tenhusen tekemä yksinkertainen mutta tyylikäs kansi hohkaa lämpimiä värejä.

Frilander vietti Los Angelesissa vuoden kesästä 2019 kesään 2020 opiskellen yliopistossa Hesarin toimittajastipendillä. Matkalle mahtui isoja tapahtumia kuten pandemian alkaminen ja Frilanderin rakastuminen nykyiseen puolisoonsa ja lapsensa isään. Teos ei kuitenkaan ole siinä mielessä henkilökohtainen matkakirja, että se kävisi seikkaperäisesti läpi Frilanderin omia kokemuksia vuoden aikana Losissa. Teos sisältää enemmän Los Angelesin innoittamia episodimaisia ja syvällisiä pohdiskeluja eri ilmiöistä. Frilanderin omaan elämään saadaan vain välähdyksen omaisia kurkistuksia, kun hän mainitsee vaikka ohimennen huonoista treffeistään ikonisessa baarissa.

Esseet ovat herkästi ja hauskasti kirjoitettuja sekä niistä saa paljon kiehtovaa tietoa useista asioista liittyen niin taiteeseen kuin tähtien kaupunkiin. Kirjoittaja käy myös keskusteluja monien tekstien kanssa, kuten Susan Sontagin ja Rebecca Solnitin. Kuvataidekriitikkona hän viittaa usein kuvataiteen merkkiteoksiin.

Ensimmäinen essee Eve vs. Joan käsittelee kahta 1900-luvulla Losista kirjoittanut kirjailijaa, iloluontoista nautiskelijaa ja sanavalmista kuuluisuuksien heilaa Eve Babitzia ja neuroottista intellektuellia Joan Didionia, joka on Suomessa tunnetumpi nimi. Babitz oli itselleni, kuten kenties useammille suomalaisille, tuntematon kirjailija, ja hänen värikkäästä persoonastaan ja elämästään oli viihdyttävää lukea.

Pieni kävelyretki -esseessä näemme taas Losin Frilanderin silmien kautta, kuinka erilaisia kaupunginosat ovat keskenään ja kuinka harvinaista autoilijoiden Losissa on kävellä. Kaupunki tarjoaa toisille unelmien puhkeamista toteen, ja toiset taas päätyvät asumaan kadulle. Yhteiskunnallinenkin essee sisälsi monia kiinnostavia havaintoja, mutta se jäi silti vähiten mieleeni.

Viiva maiseman poikki -essee taas on kirjan ehdoton helmi. Se pohtii taiteen ääressä liikuttumisen vaikeutta ja maataidetta taidemuotona. Esseessä on jopa hieman uhkarohkean seikkailun ja roadtripin tunnelmaa, kun Frilander vuokraa yksin auton ja ajaa muutamaksi päiväksi autiomaahan tutustumaan maataiteeseen. Hän ottaa kohteikseen Ugo Rondinonen värikkäät kivipaasit Seven Magic Mountains, Michael Heizerin kallioleikkauksen Double Negative, Robert Smithsonin kivispiraalin Spiral Jetty ja Nancy Holtin aavikkotunnelit Sun Tunnels.

Kirjaa lukiessa olin muuten jatkuvasti googlettamassa siinä mainittuja paikkoja ja ihmisiä, ja niin kävi erityisesti tätä esseetä lukiessani, kun halusin selvittää, miltä kerrotut maataideteokset näyttävät. Oman metatasonsa tekstiin toi se, että Frilander mainitsee, millaisia selfieitä otti teosten kanssa, ja menin sitten hänen julkisen Instagram-profiilinsa tallennettuihin tarinoihin katsomaan nämä esseessä mainitut kuvat.

Kylpemisestä-esseessä Frilander vierailee ensimmäistä kertaa korealaisessa kylpylässä Losissa. Pidin tekstistä, koska olen myös käynyt korealaisissa ja japanilaisissa kylpylöissä, viimeksi toukokuussa Etelä-Korean reissullani, ja viihdyn niissä. Teksti laajenee pohtimaan kylpemisaiheisia maalauksia ja kehollisuutta.

Koskeeko tämä minuakin -essee taas on kannanotto rasismikeskusteluun. Aihe tulee erityisen lähelle Frilanderia, kun hän alkaa seurustella karibialais-amerikkalaisen miehen kanssa ja samaan aikaan alkavat Black Lives Matter -mielenosoitukset. Frilander käsittelee herkkätuntoisesti pelkoaan omasta tiedostamattomasta rasistisuudestaan, mikä koskettaa kaikkia valkoisia ihmisiä, ja yrittää opiskelun avulla olla mahdollisimman hyvä liittolainen. Hän näkee myös läheltä, kuinka paljon uhka rasistisesta väkivallasta stressaa hänen miesystäväänsä silloin kun he ovat Yhdysvalloissa. Esseeseen syntyy kiinnostava ajallinen kaari, kun Frilander on kirjoittanut siihen tekstejä parisuhteen eri vaiheissa niin Kaliforniassa kuin Helsingissä.

Viimeinen essee on Soolovariaatio. Tähän esseeseen minun oli myös henkilökohtaisesti helppo samaistua, koska olen harrastanut paljon tanssia, ja Frilander kertoo tekstissä eläväisesti erilaisista tanssituntikokemuksistaan ja tanssimisen syvällisestä merkityksestä filosofien mukaan.

Essee pohtii myös toisen ihmisen romanttisen ja seksuaalisen koskettamisen puutteen tuskaa. Tässä esseessä minua hieman haittasi Frilanderin suppea näkökulma pandemia-ajan eristäytymiseen, koska hän kuvaa siinä ihonsa yksinäisyyttä ja vieraantuneisuuttaan fyysisyydestä, kun joutui olemaan muutaman kuukauden ajan erossa Yhdysvalloissa asuvasta poikaystävästään. Samaan aikaan itse vietin ilman suhdetta koko pandemia-ajan, ja myös aika pitkän ajan pandemiaa ennen ja myös sen jälkeen. Omasta näkökulmastani Frilanderin ja muiden jonkin aikaa toisistaan erossa olevien pariskuntien tilanne oli jopa etuoikeutettu. Pandemia toi esiin sen, kuinka huonosti monet seurustelevat ihmiset pystyvät myötäelämään sinkkujen ongelmia ja iloja.

Pystyin taas samaistumaan siihen, että vaikka pandemia-aika oli yksinäistä ja tapahtumaköyhää, niin Frilander myös nautti eristyksestä, kun ehti kotona rauhassa kokkailla ja lukea kirjoja sekä tehdä pitkiä kävelyitä ulkona. Monella pandemia-aika toi elämään mukavaa väljyyttä ja aikaa omille jutuille.

Los Angeles -esseet oli kiehtova, rikas ja monipuolinen lukukokemus, ja kirja imi mukaansa. Frilanderilla on taito poimia kuvaavia yksityiskohtia ja yhdistellä arkielämän havaintoja syvällisiin pohdintoihin ja aihetta käsitteleviin taideteoksiin.

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

Los Angeles -esseet Kosmoksen verkkosivuilla

172 sivua