”Voisinko minä olla poika?” kysyin äidiltäni ollessani kuuden ikäinen. – – ”Et, kulta, et sinä voi, sinä olet tyttö”, äitini vastasi.

Valokeilan vankina, s. 30

Elliot Page on ilman haamukirjoittajaa kirjoittanut elämäkertansa Pageboy (2023), jonka Pasi Rakas Jääskeläinen on suomentanut nimellä Valokeilan vankina (Bazar 2023). Aiemmin nimellä Ellen Page tunnettu 37-vuotias kanadalainen näyttelijä tuli vuonna 2014 julkisesti ulos kaapista lesbona ja vuonna 2020 transmiehenä.

Oivalsin kirjaa lukiessani, kuinka vähän sitä lopulta tietää julkisuuden henkilöiden kokemuksista ja yksityiselämästä. Page on oikea malliesimerkki tästä harhaluulosta, koska niin katsojat kuin myös oikeastaan hänen lähipiirinsäkin olivat tietämättömiä siitä, kuinka paljon hän kärsi naiselliseksi laittautumisesta elokuvia, valokuvaussessioita ja ensi-iltoja varten. Yleisö näki kauniisti meikatun ja upeassa leningissä olevan nuoren ”naisen”, mutta sisimmässään hän oli ahdistunut ja masentunut nuori mies. Tuntuu myös uskomattomalta, että kansainvälisesti ihailtu tähti on ollut nuorempana niin kiusattu koulussa ja kotona sekä myöhemmin Hollywoodissa. Page kirjoittaa queer-ihmisille tutusta elämänmittaisesta häpeästä, koska häntä on vuosikymmeniä kiusattu erilaisuutensa takia ja neuvottu piilottamaan oleellisia puolia itsestään.

Kirja voikin tarjota paljon vertaistukea niille, jotka ovat myös kokeneet kaltoinkohtelua ja mitätöintiä, sekä avata niiden silmät, jotka eivät ole huomanneet sateenkaari-ihmisten kohtaamaa syrjintää ja ongelmia. Harva varmaan myös ainakaan Suomessa tietää, että vaikka 20-vuotias Page ponkaisi suuren yleisön tietoisuuteen Juno-elokuvan (2007) myötä, hän oli aloittanut näyttelemisen elokuvissa ja sarjoissa jo 11-vuotiaana! Kuitenkin edes ilmiselvä lahjakkuus ja valovoimaisuus eivät suojelleet häntä muiden pilkalta ja nimittelyltä, koska hän ei mahtunut ”tyttömäisen heterotytön” muottiin. Hänen kokemuksensa on jopa tavallista rankempi, koska hän on joutunut tulemaan kaapista ulos oikeastaan koko maailmalle.

Olen lukenut osan valittavan siitä, ettei Elliot Page ole ammattikirjoittaja, minkä takia tarinassa on liikaa turhanoloisia sivupolkuja ja heikkoa kieltä. Minusta teos oli kuitenkin mukaansatempaava, ja jopa yllätyin Pagen tarkkanäköisyydestä tunteidensa ja ihmissuhteidensa kuvaajana. Se minkä kirja häviää hiotussa kirjoitustyylissä, se voittaa aitoudessa ja poikkeuksellisessa avoimuudessa. Teoksen kirjoitustyyli on puhekielimäinen ja rönsyilevä. Myönnän, että mietin myös välillä, pitääkö noin usein hokea vittua tai kertoa jatkuvasti arkisista vessakäynneistä ja suolen toiminnasta… Kirjassa on myös lukuisia suoria lainauksia keskusteluista, joita Page ei voi mitenkään muistaa sanatarkasti, ja olisi ollut rehellisempää kertoa keskusteluista epäsuorasti. No, Page on selvästi halunnut tehdä tunnustuskirjan eikä kaunokirjallista mestariteosta.

Mietin kääntäjän valintaa käyttää pitkin kirjaa homoista englanninkielistä sanaa gay, erityisesti kun hän viittaa Elliotin elämään aiemmin Elleninä. Gay-sanan käyttöä näkyy kyllä muutenkin paljon esimerkiksi suomenkielisissä lehdissä. Gay-sana on toki siitä hyvä, että se kattaa sekä naiset että miehet, erityisesti Pagen tapauksessa. Kuitenkin vieraskielisen sanan käyttö tuntuu myös häpeilevältä ja etäännyttävältä, ihan kuin ei uskallettaisi puhua suomeksi suoraan lesboista ja sateenkaari-ihmisistä.

Olen aiemmin lukenut muutaman Valokeilan vankina pohjalta tehdyn lehtijutun, ja niissä on keskitytty ennen kaikkea Pagen paljastamiin romanttisiin suhteisiin tunnettujen naisnäyttelijöiden kanssa, kuten Olivia Thirlbyn ja Kate Maran, ja Hollywoodin elokuva-alan homovihamielisyyteen. Käsittelemättä ovat jääneet Pagen rankat lapsuus- ja nuoruusmuistot siitä, kuinka hänen äitipuolensa kohteli häntä kylmästi ja ilkeästi. Äitipuoli sai myös Pagen isän ja sisarpuolet kiusaamaan Pagea porukalla. Edes se, että Page oli kehuttu lapsinäyttelijä, ei saanut perhettä (eikä myöskään koulutovereita!) arvostamaan häntä. On tuhoavaa, kun koti ei olekaan lapselle rakkauden ja turvan paikka, vaan paikka, jossa tämä saa aina olla varpaillaan ja kokea torjutuksi tulemista. Erityisesti kun hän oli kiusattu myös koulussa.

Page ei osannut puolustaa itseään kotona eikä kertonut ikävistä kotioloista edes omalle äidilleen, jonka luona vietti aina puolet kuukaudesta. Tuollainen vuosikausia aikuisten puolelta kestänyt lapsen nöyryyttäminen on äärimmäisen rankka kokemus ja vaikuttanut Pageen paljon. Silti hän vaikuttaa kiltiltä ja empaattiselta ihmiseltä. On myös hurjaa lukea, kuinka sokea hänen isänsä on omalle käytökselleen eikä pyydä kotioloja anteeksi edes Elliotin ollessa aikuinen. En siis ihmetellyt tai järkyttynyt, kun Page kirjoittaa, ettei ole viimeiseen viiteen vuoteen ollut enää yhteyksissä isäänsä eikä äitipuoleensa. Kirja on silmiä avaavaa luettavaa myös niille, jotka eivät ymmärrä, kuinka kaltoinkohdeltu lapsi voi aikuisena katkaista välit omaan vanhempaansa tai vanhempiinsa.

Page ei tiedä syytä äitipuolensa julmaan käytökseen, mutta vaikuttaa siltä, että tämä ei sietänyt sitä, että Page oli selvästi valtavirrasta poikkeava, translapsi. Tai sitten hän ei vain kestänyt miehensä menneisyyttä toisen naisen kanssa, vaikka hänellä itsellään oli jopa kaksi lasta edellisestä liitosta.

Kirja on vahva puheenvuoro sateenkaari-ihmisten kokemusten puolesta. Teos tuo myös paljaana esiin Hollywoodin seksismin ja homovihamielisyyden. Tuntuu uskomattomalta, että vielä 2000-luvulla näyttelijöitä on neuvottu visusti esittämään heteroa julkisuudessa, ihan kuin eläisimme vielä 1950-lukua. Aivan kuin elokuvien katsojissa ei olisi myös sateenkaari-ihmisiä ja heidän liittolaisiaan! Moni sateenkaarinuori eli jo ulkona kaapista 2000-luvulla, mutta Elliot uskoi vakaasti, ettei hänellä ole siihen mahdollisuutta, paitsi hyvien ystäviensä seurassa. Hänen nuoruuteensa mahtuvat myös tyypilliset kokeilut poikien kanssa, jotta voisikin olla ”normaali”.

Väkisin kaappiin työntäminen Hollywoodin työntekijöiden puolelta tuntuu älyttömältä siksikin, että Pagen suosiohan vain kasvoi, kun hän lopulta tuli julkisuudessakin kaapista ulos ensiksi lesbona ja sitten transmiehenä. Toki valitettavasti osa tuntemattomista ihmisistä alkoi lähettää hänelle vihaviestejä, mutta samalla hän sai myös uusia ihailijoita. Hollywoodin edustajat eivät välittäneet yhtään siitä, miten paljon hallaa he tekivät Pagen ja myös muiden queer-näyttelijöiden mielenterveydelle ja parisuhteille pakottaessaan heidät elämään kaapissa ja pukeutumaan tavalla, joka ei tuntunut heistä omalta.

Kirja sisältää monia lähes absurdeja tilanteita, kun Page joutuu varaamaan naisystäviensä kanssa eri hotellihuoneet, jottei heidän suhteensa paljastuisi, tai kirjaimellisesti piilottelemaan hotellihuoneessa kaapissa, kun hänen naisystävänsä on tilannut huonepalvelusta ruokaa. Kirjassa ei paljasteta yhden hänen kuuluisan naisystävänsä nimeä, mutta hän seurusteli jopa kaksi vuotta salaa tunnetun näyttelijättären kanssa, joka oli niin syvällä kaapissa, ettei Page saanut kertoa suhteesta edes omille ystävilleen eikä käyttää naisen oikeaa nimeä puhelimessa, joten hänen numeronsa kohdalle Page kirjoitti miehen nimen. On surullista lukea, kuinka paljon tämä homofobian sisäistänyt naisystävä lopulta satutti Pagea (ja oikeastaan myös itseään), kun hän iskikin näyttelijämiehen, kenties kulissipoikaystävän, ja oli tämän kanssa avoimesti yhdessä. Kyseinen tähti on näköjään yhä kaapissa, koska Page ei kirjoita hänestä oikealla nimellä. Vaikka nämä tarinat tuntuvat uskomattomilta nykyaikana, niin silti tällaiset tarinat ovat tuttuja monille queer-ihmisille.

Juno-elokuvan aikoihin 20-vuotias Page seurusteli Paula-nimisen nuoren naisen kanssa, ja hekin olivat kaapissa koko kahden vuoden pituisen suhteensa ajan. Paula ei uskaltanut tulla kaapista ulos vanhemmilleen, Elliot taas julkisuudessa, vaikka hänen perheensä ja ystävänsä tiesivät suhteesta.

Hassua sinänsä, että kaikesta salailusta huolimatta moni queer-katsoja kyllä arvasi Elliotin suuntautumisen naisiin jo paljon ennen kuin hän tuli kaapista ulos julkisuudessa. Nimittäin muistan myös monien omien ystävieni ja tuttujeni katsoneen Elliotin tähdittämiä elokuvia juuri siksi, että uskoivat hänen Juno-elokuvassa näkyneen kävelytyylinsä ja olemuksensa perusteella olevan lesbo, ja arvelin niin myös itsekin. Emme tosin osanneet arvata, että hän olikin oikeasti hetero transmies.

Kirja on varmaan silmiä avaavaa lukemista kaikille niille, jotka ajattelevat, että Kanadassa, Kaliforniassa ja muuallakin länsimaissa olisi nykyään täysin helppoa elää sateenkaari-ihmisenä. Kun Elliot on lapsi 90-luvulla ja myöhemmin teini-ikäinen 2000-luvun alussa, hänen äitinsä yrittää kaikin tavoin tehdä hänestä tyttömäisempää ja saada viettämään enemmän aikaa muiden tyttöjen eikä poikien kanssa. Hänen ollessaan teini-ikäinen, hänen mummonsa, vanhempansa ja ystävänsä kaikki kieltävät, ettei hän voi mitenkään olla lesbo, ja jos olisikin, se olisi hirveää. Hänen lähipiirinsä kokee homoseksuaalisuuden vieraana ja hävettävänä asiana.

Kun Page lopulta tulee tv-lähetyksessä kaapista ulos, hän kokee sen jälkeen euforiaa ja vapautuneisuutta. Mutta jo pian eräissä hänen ystävänsä juhlissa kuuluisa, humalainen miesnäyttelijä piinaa häntä kaikkien kuulleen ja kieltää Pagen voivan olla lesbo. Myöhemmin mies sentään pyytää anteeksi käytöstään.

On ärsyttävää lukea, kuinka kaikki muut muka tietävät Elliotia itseään paremmin, kuka hän on, eivätkä usko häntä, sekä kuinka kukaan ei tunnu voivan uskoa, että hänen lähipiirissään voisi olla sateenkaarinuori. Erityisen rasittava on Elliotin lukioaikainen salainen ihastus ja jalkapallokaveri, jolle Elliot teininä uskoutuu siitä, että on ehkä lesbo. ”Ystävä” vain kieltää Elliotin identiteetin nauraen väheksyvästi, mutta kuitenkin ristiriitaisesti alkaa heti muiden kanssa koulussa kiusata Elliotia tämän lesboudesta…

Heterotytön roolin vetäminen omassa elämässään aiheutti Elliotille paljon vahinkoa, kuten syömishäiriön, itseinhoa ja itsetunnon heikkenemistä. Elliot kertoo myös kohtaamastaan seksuaalisesta ahdistelusta nuorena. Yksinäisenä alaikäisenä näyttelijänä Los Angelesissa hän oli helppo kohde monille alalla työskenteleville saalistajille, jopa yhdelle naispuoliselle hyväksikäyttäjälle. On surullista lukea, kuinka jo valmiiksi aika rikkinäinen nuori joutuu vielä kohtaamaan seksuaalista hyväksikäyttöä ja raiskauksia. Kuitenkin yleensä juuri kaltoinkohtelua osakseen saaneet nuoret ovat helpoimpia kohteita saalistajille, koska he ovat valitettavasti tottuneet rajojensa ylityksiin ja toisaalta kaipaavat kipeästi muiden hyväksyntää.

Teos on keskittynyt ennen kaikkea erilaisiin avainkokemuksiin Elliotin elämässä, joten siinä yllättäen sivuutetaan vain parilla kappaleella hänen nyt jo päättynyt avioliittonsa tanssija Emma Portnerin kanssa ja sitä edeltänyt pitkä parisuhde Samantha-nimisen naisen kanssa, mutta kuvataan taas yksityiskohtaisemmin hänen ”salasuhteitaan”, yksittäisiä treffejään ja hyväksikäyttökokemuksiaan. Tavallaan on hassua, että kirjassa ei käsitellä hänen pitkiä ja onnellisempia parisuhteitaan, jotka ovat varmasti olleet hänelle hyvin merkityksellisiä. Mutta kenties niistä ei sitten olisi saanut niin paljon aineksia kuvaamaan hänen kokemaansa homo- ja transvihamielisyyttä, mitkä tuovat kirjaan yhteiskunnallista ulottuvuutta.

Page kertoo paljon myös itselleen tärkeistä ystävistä ja heidän yhdessä tekemistään matkoista, mikä tuo kirjaan iloa, sekä mukavalla tavalla nostaa myös ystävät tarinan keskiöön parisuhdekeskeisessä kulttuurissamme. Kirja kuvaa myös itseensä uskomisen tärkeyttä ja omien lahjojensa tunnistamista. Edes Pagen vanhemmat eivät uskoneet hänen näyttelijäntyönsä jatkuvan enää kun hän olisi aikuinen, mutta Page päätti itse vakaasti uskoa siihen. Hän on näyttänyt epäilijöille myös siinä, että hänen uransa on jatkunut sen jälkeen, kun hän korjasi sukupuoltaan. Hollywoodin arvomaailma on onneksi hieman kehittynyt viime vuosina, kiitos aktivistien tekemän työn.

Vaikka Page kuvaa kirjassa ennen kaikkea kohtaamiaan rankkoja ongelmia, hänen elämäänsä on mahtunut myös paljon hyvää. Kuten tietysti se, että hän on jo hyvin nuoresta lähtien päässyt työskentelemään unelma-alallaan ja hänelle on tarjottu paljon rooleja. Elokuvaroolit ovat tuoneet Pagelle myös taloudellista turvaa, ja hän on jo nuorena voinut hankkia itselleen oman tilavan asunnon uima-altaalla Los Angelesista. Lisäksi hänellä on aina ollut paljon hyviä ystäviä, joiden kanssa hän on reissannut ja juhlinut. Tosin jopa osa ystävistä sanoi hänelle loukkaavia kommentteja, kun hän tuli kaapista transmiehenä. Page on myös saanut seurustella paljon, myös monien ihailtujen elokuvatähtien kanssa. Hän saa kokea valtavaa iloa, kun vihdoin kunnolla löytää oman sukupuoli-identiteettinsä ja pääsee elämään miehenä.

Jos muuten kiinnostaa tietää, niin kirjan kuvaamien parisuhteiden jälkeen Page seurusteli muunsukupuolisen, kanadalaisen komediannen Mae Martinin kanssa, mutta suhde on jo päättynyt. Kuulin tästä Kaappi irti -podcastista. Martin on esimerkiksi tähdittänyt omaan elämäänsä perustuvaa mahtavaa queer-sarjaa Feel Good (2020–2021).

Elliot Page näyttelee nykyään esimerkiksi vuonna 2019 alkaneessa Umbrella Academy -sarjassa, missä myös hänen roolihahmonsa korjasi sukupuoltaan, kun hän oikeassa elämässä teki saman. Minun on jo pitkään pitänyt alkaa katsoa sarjaa Netflixistä, ja ehkä teenkin sen pian.

Minulla onkin sattumalta menossa oikea translukuputki, koska tätä aiemmin kuuntelin kirjaston äänikirjapalvelusta Mira Eskelisen erinomaisen omaelämäkerrallisen esikoiskirjan Aavistus. Minulla on palvelussa lainassa myös Mona Blingin 23 transmyyttiä. Lisäksi yöpöydällä odottaa arvostelukappaleena Lola Lorenzon ja Barbara Lybeckin kirja Lola.

Sain Valokeilan vankina -kirjasta arvostelukappaleen Bazarilta.

Kirjan ilmestymispäivä: 8.12.2023
sivuja 320

Valokeilan vankina Bazarin Kustannuksen verkkosivuilla