Lola Lorenzo on esiintyvä taiteilija, meikkaaja ja maailman ensimmäinen julkisuudessa esiintyvä transtaustainen somali. Kiinnostuin hänen elämäkerrastaan, koska hän on minulle tuttu hahmo helsinkiläisen queer-alakulttuurin ballroom-skenestä, Ylelle tekemistään Instagram-videoista ja Kelet-dokumentista vuodelta 2020. Toimittaja Barbara (Baba) Lybeck tuotti Kelet-dokumentin, joten Lorenzo pyysi häntä kirjoittamaan elämäkertansa. Kirjasta selviää sekin, että Lola tutustui parikymppisenä malli Keletiin ja tämän ystävään, kun transtytöt olivat vasta 12-vuotiaita!

Opin kirjasta todella paljon uutta suomensomalialaisten ja somalialaisten elämästä. Somalialaiset ovat iso maahanmuuttajaryhmä Suomessa, mutta moni suomalainen tietää silti heidän elämästään hyvin vähän, ja se vähäkin on varmaan usein ennakkoluulojen värittämää kuvitelmaa. Kirjasta piirtyi kuva yhteisöllisestä ja läheisestä Itä-Helsingin suomensomalien yhteisöstä hienoine ruokineen. Yhteisö on toisaalta myös ankara lasten kasvatuksen suhteen sekä ulossulkeva ja väkivaltainen queer-ihmisille.

Lola kasvoi isossa lapsiperheessä, ja oli hyvin läheinen kauniin ja lämpimän äitinsä sekä osan sisaruksistaan kanssa mutta ei pitänyt etäisestä isästään, joka ottikin myöhemmin toisen vaimon Somaliassa. Olin etukäteen arvellut, että Lolan elämässä on varmasti ollut paljon rankkoja kokemuksia, mutta en voinut arvata, kuinka rankkoja. Pahinta oli se, että Lolan ollessa vain 7-vuotias, hänen isänsä vei hänet ja yhden hänen veljistään sotaa käyvään Somaliaan ja laittoi heidät siellä yllättäen vuodeksi sisäoppilaitokseen opiskelemaan Koraania. Askeettinen sisäoppilaitos oli todellisuudessa kuin lasten vankila, jossa miespuoliset vartijat raiskasivat ja kaltoinkohtelivat Lolaa joka päivä. On vaikea edes ajatella, kuinka Lola on selvinnyt moisista kauheuksista. Myöhemmin isä laittoi Lolan ja tämän veljen vielä toiseen kauhujen sisäoppilaitokseen Somaliassa.

Lolan elämään on mahtunut muutenkin paljon erilaisia vaiheita ja poikkeuksellisia kokemuksia. Hän erimerkiksi palasi Somaliaan 18-vuotiaana ja eli siellä lähes vuoden ajan mummonsa pihalle tekemässään makeassa talossa ja kasvatti kanoja. Oli kiehtovaa lukea, kuinka erilaista elämänmeno on Somaliassa kuin Suomessa ja kuinka Lola tutustui myös alkeelliseen paimentolaiselämään isänsä kotiseuduilla. Hän on todella saanut tutustua erilaisiin tapoihin elää.

Olin tosin huvittunut siitä, kuinka järkyttynyt Lola oli nähdessään Somaliassa eläinten teurastusta, vaikka hän itse kuitenkin syö lihaa. Niin vieraantuneita länsimaiset nykyihmiset ovat siitä, että heidän syömänsä, paloiksi pilkottu liha on peräisin elävistä, söpöistä eläimistä.

Ruuanlaitosta pitävä Lola kokeili Helsingissä myös kokkikoulussa opiskelua, mutta koulu alkoikin aina jo aamuviideltä, jotta oppilaat tottuisivat siihen, että leipurit tekevät työtään aamuyön tunteina. Aamuöiset heräämiset eivät sopineet nuorelle Lolalle.

Parikymppisenä hän alkoi pukeutua naisten vaatteisiin, ja meni heti läpi naisena, koska häntä on siunattu kauniilla kasvoilla, hyvillä meikkaustaidoilla ja tiimalasivartalolla. Aiemmin häntä kiusattiin koulussa ja kotona näistä samoista ominaisuuksista, mutta nyt hän pääsikin yökerhoissa menemään jonojen ohi ja sai koko illan olla keskellä suomalaisia miesihailijoita. Olin yllättynyt myös siitä, että Lola sai koulussa salaisia poikaystäviä jo yläasteella, vaikka 90-luku oli niin homofobista ja rasistista aikaa. Suhteet olivat toki osittain raastavia sekoilua nuorten haparoivien ihmissuhdetaitojen ja sisäistetyn homofobian takia. Kuitenkin hienoa oli se, että Lola oli jo niin nuorena kosketuksissa todellisiin tunteisiinsa ja haluihinsa ja sai myös toteuttaa itseään.

Vaikka olen tietoinen monien suomalaisten tietoisesta tai tiedostamattomasta rasistisuudesta mustia ja ruskeita ihmisiä kohtaan, oli silti silmiä avaavaa lukea, kuinka törkeän rasistinen maa Suomi todella oli 90-luvulla. Lola kertoo, kuinka niin päiväkodissa kuin koulussa valkoiset suomalaiset karttoivat ja kiusasivat somalialaisia lapsia joka ikinen päivä. Somalialaiset lapset saivat aina huonoimmat lelut ja leikkipaikat, joita valkoiset lapset eivät halunneet. Opettajat katsoivat tätä kaikkea sivusta tekemättä mitään, paitsi ihan muutamat hyväsydämiset, valkoiset opettajat, joista tuli Lolan ja hänen ystäviensä tukijoita. Lolan mukaan pilkka ja ulossulkeminen ovat onneksi vähentyneet paljon 2000-luvulla. Kaksikymppisenä yökerhoissa liihotellessaan hän sai sekä osakseen valtavasti ihailua valkoisilta heteromiehiltä, mutta myös rasistista haukkumista valkoisilta homomiehiltä. Kuten olemme saaneet lukea viime aikoinakin uutisista, rasistiset viharikokset eivät myöskään ole kadonneet minnekään Suomesta.

Jos monet valkoiset suomalaiset olivat ja ovat rasistisia, niin somalialaiset taas olivat ahdasmielisiä feminiinisiä miehiä, homoja ja transsukupuolisia kohtaan. Nuorta Lolaa kiusasivat niin hänen omat isoveljensä kuin somalialaiset aikuiset. Lola oli pahassa tilanteessa, koska hän koki tulevansa torjutuksi jopa omiensa osalta. Vasta myöhemmin aikuisena hän löysi oman turvallisen ja samanhenkisen yhteisönsä mustista ja ruskeita queer-ihmisistä, ennen kaikkea muista somalialaisista transnaisista ja ballroom-kulttuurista. Oli traagista lukea, kuinka (kolonialismin sivutuotteena tuotu) trans- ja homofobia ovat somalialaisessa kulttuurissa niin voimakkaita, että Lolan perhe katkaisi häneen välit, kun hän tuli ulos kaapista ensiksi homona ja sitten transnaisena. He eivät ole vieläkään tekemisissä keskenään.

Oli kuitenkin voimaannuttavaa lukea, kuinka paljon ihailua Lola on myös saanut osakseen suomalaisilta sekä toisilta somalialaisilta queer-ihmisiltä seuratessaan omaa polkuaan. Hänestä on tullut julkisuuden henkilö, jonka some-tileillä on runsaasti suomalaisia ja somalialaisia seuraajia. En ollut edes tiennyt, että Lola ehti jonkin aikaa parikymppisenä olla maailman kuuluisin somalialainen meikkaaja (vielä miehen roolissa eläessään), joka lenteli työkeikoilla ympäri maailmaa! Somalialainen tiedonkulku ja yhteisöllisyys olivat tässäkin asiassa omaa luokkaansa. Surullista tosin, että meikkaajan työ kävi lopulta liian vaaralliseksi, koska somalialaiset heteromiehet uhkasivat hakata Lolan aina kun tunnistivat hänet. Lola tosin kertoo, että vihaisimpia ovat ne somalimiehet, jotka ovat ihastuneita Lolaan tai hänen ystäviinsä, mutta eivät osaa käsitellä näitä tunteitaan.

Rehellinen kirja oli antoisa ja kiehtova sukellus värikkään ihmisen uskomattomaan elämään. Lybeck on osittain vanginnut kirjaan Lolan persoonallisen puhetavan, joka sekoittaa keskenään suomea, somaliaa ja englantia, vaikka kirjasta on tosin tehty paljon yleiskielisempi kuin Lolan oma puhetapa on.

On hienoa lukea siitä, kuinka vaikeuksien ja masennuskausien kautta ihminen kampeaa itsensä takaisin valoon ja alkaa elää itsensä näköistä ja hyvää elämää. On toki surullista, kuinka paljon oman äänen kuunteleminen vaatii luopumista vanhoista rakkaista ihmissuhteista, mutta samalla se myös tuo elämään paljon uutta hyvää ja terveempiä ihmissuhteita.

Lola on vasta vähän päälle kolmekymmentävuotias, joten mitä kaikkea hänellä onkaan vielä edessään!

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

Lola Into Kustannuksen verkkosivuilla

Sivumäärä: 280
Kirjan julkaisuaika: 9 / 2023