Kerrankin tartun johonkin teokseen aivan tuoreeltaan! Nuoren toimittajan Fanni Kolisevan esikoisteoksen aihe oli niin houkutteleva ja ainutlaatuinen, että minun oli heti saatava kirja käsiini ja luettava. Korean syndrooma – Matka K-draaman ja K-popin kääntöpuolelle (Gummerus 2024) kertoo suomalaisen journalismin opiskelijan Fanni Kolisevan (tuolloin Kangasvieri) vaihto-oppilasvuodesta yliopistossa Soulissa 2017–2018. Samalla hän teki töitä avustavana ulkomaantoimittajana. Fanni on myöhemmin palannut Souliin pidemmille reissuille keräämään materiaalia kirjaansa ja tapaamaan ystäviään. Fanni työskentelee tällä hetkellä musiikkimedia YleX:llä tuottajana.

Teos on yhdistelmä tietokirjaa Etelä-Koreasta ja Fannin omia kokemuksia maassa. Kirja on myös nuoren naisen kasvutarina. Omasta mielestäni kiinnostavimpia osuuksia olivat Fannin omat kokemukset ja filosofiset oivallukset. Kenties siksi, että pidän myös itse matkustelusta ja olin keväällä 2023 kahden viikon lomalla Etelä-Koreassa. Lisäksi omaelämäkerralliset osat kirjasta olivat elämänmakuisia ja uniikkeja ja niissä oli usein psykologista syvyyttä. Fannia voi sanoa todelliseksi Korea-faniksi, koska hän ihastui kulttuuriin jo koululaisena 2000-luvun alussa K-popin myötä, opiskeli kieltä ja sai korealaisen nettiystävän jo vuosia ennen vaihto-oppilaaksi menemistään.

Tietokirjaosuudessa oli itselleni paljon tuttua, ennen kaikkea sotahistoria ja K-pop, mutta opin kyllä myös monia uusia asioita, kuten eteläkorealaisesta deittailusta, itsemurhista, opiskelusta ja kauneusleikkauksista. Tietokirjaosuudella on varmaan haluttu lisätä teoksen journalistista painoarvoa ja universaalia kiinnostavuutta yksilötarinan rinnalle. Vaikka eteläkorealainen kulttuuri on nyt hyvin muodikasta myös Suomessa, siinä on myös monia puolia, jotka eivät ole niin auenneet satunnaisia lyhyitä lehtijuttuja lukemalla, elokuvia ja sarjoja katsomalla sekä maassa turistina vierailemalla.

Sain kirjan äärellä hämmästellä ja järkyttyäkin siitä, kuinka paljon korealaiset muokkaavat valokuviaan; miten iso juttu lukion päättökokeet ovat; miten yliopistossa professorit kannustavat oppilaita nukkumaan mahdollisimman vähän; miten paljon työelämässä on sääntöjä, jos työskentelee tunnetussa, isossa firmassa (edes hiuksia ei saa värjätä tai tatuointia ottaa ilman esihenkilön lupaa!); kuinka treffailu etenee hyvin nopeasti seurusteluksi; miten korealaiset asuvat kolmekymppisiksi vanhempiensa kanssa; ettei olkapäitä sovi esitellä kadulla kävellessä; miten korealainen rakkausdraama yleensä etenee; ja kuinka amerikkalaisia sotilaita varten on luotu amerikkalaista pikkukaupunkia muistuttava tukikohta. Samaan aikaan kun korealainen kulttuuri on hyvin ryhmähenkistä, Fanni tuo esiin sen, että maassa elää tietysti myös paljon korealaisia, jotka ovat päättäneet elää erilaista, itsensä näköistä elämää, eivätkä esimerkiksi ole ottaneet kauneusleikkauksia, pukeudu samalla tavalla kuin muut, opiskele yliopistossa tai tee pitkiä työpäiviä.

Jos suunnittelee vaihto-oppilaaksi tai muuten asumaan lähtemistä Etelä-Koreaan, Korean syndrooma on oikea kultakaivos tiedonjyvineen. Fanni esimerkiksi on kasvissyöjä, joka kuitenkin Soulissa alkaa lopulta syödä lihaa, koska Koreassa on niin vaikea pidempään olla kasvissyöjä. Huomasin kirjaa lukiessani, etten ollut Soulissa käydessäni edes tajunnut matkaseurani kanssa tutustua Itaewonin kaupunginosaan, joka on Soulin länsimaalaisin osa ja myös juhlimisen keskus, ja missä tapahtui yli 150 nuoren hengen vaatinut onnettomuus Halloweenina 2022 (näimme tosin kuolleille tehdyn väliaikaisen muistomerkin valokuvineen ja nimineen, joten kaipa kuitenkin piipahdimme alueella).

Fanni kuvaa osuvasti sitä, miten haikeaa ja nostalgista on vuosien jälkeen palata kaupunkiin, tässä tietysti Souliin, jossa on aiemmin asunut, ja jossa ei enää asu kuin osa vanhoista ystävistä. Niin moni asia on pysynyt samana ja niin moni asia taas muuttunut. Itselläni on hieman vastaava kokemus Tokion kanssa, minne palasin neljä vuotta vaihto-oppilasaikani jälkeen.

Korean syndrooma imaisee mukaansa, ja Fanni on saanut poimittua siihen suomalaista lukijaa hämmästyttäviä seikkoja Koreasta. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kunnianhimoinen. Se on silti hieman epätasainen laadultaan, mistä huomaa tekijän nuoruuden. Tietokirjaosuudet ovat välillä turhan pitkiä ja käyvät puuduttaviksi. Sitten taas omaelämäkerrallisissa osuuksissa kuvataan omaan makuuni hieman liikaa tekijän kompleksista ja välillä alakuloisuuteen taipuvaa luonteenlaatua. Toki Fanni on myös reipas ja rohkea, kun lähtee yksin vuodeksi ulkomaille.

Kaipasin teokseen arjen rinnalle enemmän huumaantumista ja seikkailua, toki vaikeita aiheita karttamatta. Ehkä tekijä pelkäsi, että ihastelemalla korealaista kulttuuria hän antaisi itsestään naiivin kuvan, mutta matkakirjoja kuitenkin luetaan siksi, että saisi kuulla myös kaikesta kauniista, hurmaavasta ja kihelmöivästä. Samaan aikaan on hienoa, että Fanni uskaltaa ja osaa olla niin rehellinen, ja kuvata sen, kuinka hehkutettuun vaihto-oppilaselämään kuuluu myös ajoittaista yksinäisyyttä, hankaluutta ja epävarmuuden tunteita sekä arkista aherrusta. Toki Fanni kuvaa myös ystävyyttä, kepeyttä ja iloa.

Kirjaa lukiessa minua myös vähän hankasi se, että vaikka minua yhdistää Fannin kanssa uteliaisuus, tiedonjano ja Korea-fanitus, olen häntä elämyshakuisempi ja aktiivisempi luonteeltani. Ihmettelin esimerkiksi sitä, että hän ei heti Souliin saavuttuaan rynnännyt testaamaan jännittäviä ja ylellisiä korealaisia kylpylöitä Jjimjilbangeja ja käynyt niissä usein, vaan testasi yhden Jjimjilbangin vasta ihan vaihto-oppilasvuotensa lopussa (hänen kertomuksensa kylpylästä kananmunien syömisineen on kyllä hauska). Tai ettei hän itse vuokrannut ihanaa perinteistä korealaista hanbok-mekkoa, vaan sivusta katsoen ihmetteli, kun muut matkailijat pukeutuivat niihin vanhassakaupungissa. Tai että hänellä kesti niin monta kuukautta vierailla vain muutaman tunnin bussimatkan päässä rantakaupunki Busanissa, mikä on matkailijoiden ykköskohteita Koreassa, ja missä hänen korealainen ystävänsä odotti häntä. No, Fanni toki teki paljon kiinnostavaa muuta, kuten biletti, kokeili korealaisia ruokalajeja ja treffaili.

Kirja ei yllä suomalaisten lempimatkakirjojeni tasolle, kuten kirjallisuuden saralla kokeneempien Mia Kankimäen ja Minna Eväsojan upeiden, ennen kaikkea Japaniin sijoittuvien teosten. Korean syndroomassa on kuitenkin nuoruuden raikkautta ja yhteiskunnallista tiedostavuutta, mistä isot pisteet. Arvostin paljon sitä, että Fanni käsittelee kirjassa myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen hankalaa asemaa Etelä-Koreassa, vaikkei itse kuulu sateenkaariväkeen. Teoksen lopussa on myös todella vaikuttava, 10 sivun pituinen lähdeluettelo.

”Me emme tule siksi, joksi haluamme, pysyttelemällä siellä, mistä olemme lähteneet. Oli se matka sitten tamperelaiselle nakkikiskalle tai soulilaiseen lähiöön.”

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

Korean syndrooma Gummeruksen verkkosivuilla

Sivumäärä: 287
Kirjan ilmestymisaika: 30.5.2024