On kyllä todella harvinaista saada nähdä suomalaisen teatterin lavalla, puhumattakaan vielä suuren teatterin päälavalla, pääosassa huivipäisiä tyttöjä. Esitys on myös suomenkielinen, ei vieraileva ulkomaalainen tuotanto. Kaiken lisäksi tytöt ovat pukeutuneet somasti ja värikkäästi, eivät mustiin kaapuihin. He ovat ehkä uhreja, mutta myös rohkeita toimijoita ja sankareita. He ovat suomalaisia ruskeita tyttöjä, joiden tarinoita ei yleensä kerrota. Tämä esitys on paitsi tärkeä, myös mukaansa tempaava.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin sai kantaesityksen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä jo 21.9.2023. Yritin jo viime syksynä saada esitykseen lippua, mutta esityksestä tuli heti niin suosittu, ettei se ollut mahdollista. Onneksi näytelmä sai tänä syksynä lisänäytöksiä, ja pääsin katsomaan esityksen tämän viikon tiistaina. Olen myös todella ilahtunut siitä, että juuri tämä näytelmä on ollut niin iso hitti.

Sain pressilipun päivänäytökseen kello 12, ja arvasin näytöksen olevan täynnä yläkoulun ja lukion luokkia. Ilahduin siitä, että yleisö oli niin monimuotoista, koska ruskeat ja mustat teinit saivat näytelmästä samastumispintaa ja näkivät näyttämöllä itsensä kaltaisia esiintyjiä, ja valkoiset suomalaiset taas saivat kurkistuksen maahanmuuttajataustaisten nuorten kohtaamiin ongelmiin ja elämään kahden kulttuurin rajalla. Olin hyvilläni myös siitä, että yleisössä oli paljon poikia, vaikka esitys kertoo tytöistä, koska aiemmin miespuolisia ihmisiä ei ole usein näkynyt kuin häviävän pienenä vähemmistönä tyttöjen ja naisten elämästä kertovissa esityksissä. Kuitenkin yhdessä tätä elämää eletään, kaikki sukupuolet, ja naiset ja muunsukupuoliset ovat aina käyneet katsomassa paljon myös pojista ja miehistä kertovia esityksiä.

Viime aikoina lehdissä on kirjoitettu nuorison entistä levottomammasta käytöksestä teatterin yleisössä, joten olin henkisesti valmistautunut siihen. Onneksi tiistain yleisöä oli selvästi ohjeistettu hyvin etukäteen, koska salissa ei kuulunut epäasiallista huutelua eikä nuoria hypellyt penkkien yli. Teiniyleisö oli kuitenkin iltanäytösten aikuisempaa yleisöä levottomampaa, koska muutama nuori poistui salista kesken esityksen molemmilla puoliajoilla, jokunen selasi hetken aikaa kännykkää sekä monet välillä kuiskuttelivat ja saivat nauruhepuleita, tosin kovaan nauraminen esityksen hauskoille kohdille on enimmäkseen vain piristävää. Oikeastaan kiusallista oli vain se, että taputusten loppuvaiheessa suuri osa teinejä nousi jo ylös ja alkoi rynniä ulos salista, vaikka näyttelijät vielä kumarsivat lavalla. Kaiken lisäksi yleisö oli jo valaistu, joten näyttelijät näkivät tämän yleisön tahdittoman kiireellä poistumisen salista. Kuitenkin teinit ovat esityksen pääasiallista kohderyhmää, joten on hienoa, että heitä oli sali täynnä. Joukossa oli toki myös vähemmistönä meitä aikuisia yksin ja ryhmissä.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin pohjautuu suurelta osin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen teokseen (WSOY, 2022). En ole vielä lukenut bestselleriä, mutta jonotan sitä kirjastosta. Ujuni Ahmed on minua kuusi vuotta nuorempi ja Elina Hirvonen taas kuusi vuotta vanhempi, mutta tarina perustuu ennen kaikkea Ahmedin elämään. Siksi osa esityksen 90-luvun muistoista on meille yhteisiä, vaikka olenkin jo ollut lukiossa, kun Ahmed on vielä ollut ala-asteella. Esitys alkaa vetävästi Spice Girlsien tanssinumerolla.

Lainaan esityksen juoniselosteen Kansallisteatterin verkkosivuilta: ”Näyttämöteos kertoo oman yhteisönsä ankarien sääntöjen ja kantaväestön ennakkoluulojen alla elävästä nuoresta, joka livahtaa salaa leffan päivänäytökseen ja Tyttöjen talon turvaan. Myöhemmin tästä somalialaisesta tytöstä kasvaa arvostettu yhteiskunnallinen vaikuttaja. Tapahtumapaikkana on Helsinki, josta poiketaan niin Lontooseen kuin Mogadishuun. Tarinan päärooli on jaettu kahdelle loistavalle näyttelijälle: Safiya Mikander esittää päähenkilöä nuorena ja Emilia Neuvonen aikuisena. Syyskaudella 2024 osassa näytäntöjä (8.10, 21.10., 22.10., 28.10. ja 31.10.) Safiya Mikanderin sijaan roolissa nähdään Antonia Atarah. – – Somaliasta kolmevuotiaana Suomeen muuttaneen Ujuni Ahmedin henkilökohtaisista kokemuksista kumpuava tarina on tunnistettava ja samastuttava kenelle tahansa, joka on joutunut kokemaan ulkopuolelle jättämistä, ennakkoluuloja, häpeää ja turvattomuutta.”

Ymmärsin näytelmää katsoessani, kuinka vähän olen tiennyt 90-luvulla koulujeni harvojen ruskeiden lasten ja nuorten kamppailuista ja arjesta. Kävin kouluni myös Helsingin keskustassa, ja suurin osa maahanmuuttajaperheistä on asunut Itä-Helsingissä. Esitys näytti, kuinka paljon vapaampaa oma nuoruuteni on ollut verrattuna samaan aikaan maahanmuuttajaperheiden tyttöjen nuoruuteen. Minulle ja muille valkoisille tytöille arkiset ja viattomat asiat, kuten koulun pihan telineillä kieppuminen, farkkujen käyttäminen ja yökyläily ystävien luona, oli heiltä taas kielletty, koska heidän vanhemmistaan moinen oli siveetöntä. Uskoakseni samat asiat taas oli sallittu muslimiperheiden pojilla.

On varmasti ollut raskasta ja itsetuntoa nakertavaa seurata sivusta sitä, kuinka samanikäiset valkoiset tytöt ja omat veljet saavat joka päivä ”etuoikeuksia”, jotka itselle ovat utopiaa. Esitys tuo hyvin esiin sen järjettömyyden, että koko perheen ja yhteisön ”kunnia” lepää tyttöjen ”siveellisyyden” varassa, eivätkä tytöt hyödy asiasta mitenkään, päinvastoin. Kuten näytelmässä todetaan, tytöt ovat aina ongelma ja syyllisiä, ja heitä pitää vahtia ja rangaista. Onneksi päähenkilö on poikkeuksellisen määrätietoinen ja itsenäinen tyttö, ja hän alkaa kapinoida epäreiluja tapoja vastaan ja myöhemmin taistella julkisesti politiikassa myös muiden tyttöjen ja naisten puolesta. Hänelle ei riitä ennalta määrätty rooli vain nöyränä ja tottelevaisena vaimona ja kotiäitinä. Hän luopuu jopa huivista ja alkaa käyttää housuja. Mietin tässä vaiheessa, millaisia tuntemuksia esitys herättää yleisön monissa huivipäisissä (ja erittäin tyylikkäissä!) teinitytöissä: ovatko he huivistaan ylpeitä vai ahdistuneita? Onko huivin käyttö oma valinta vai pakko? Miten vain, ketään ei pidä kiusata tai tuomita erilaisen pukeutumisen takia.

Viime vuosina olen lukenut enemmän Suomen somaleiden elämästä, kuten tänä kesänä Lola Lorenzon ja Barbara Lybeckin rajun kirjan Lola. Kirjassa käsiteltiin osin samoja asioita kuin nyt näytelmässä, eli jatkuvaa suomalais-somalialaisiin nuoriin kohdistuvaa väkivaltaa oman yhteisön aikuisten osalta, valkoisten lasten ja nuorten haluttomuutta tutustua ja ystävystyä ruskeiden nuorten kanssa, pakkomatkoja sotaisaan kotimaahan, minne lapset ja nuoret jätetään heitteille ilman vanhempiaan jopa vuosiksi, sekä paljon työteliäämpää ja henkisesti ahtaampaa nuoruutta Suomessa kuin valkoisilla suomalaisilla. Positiivisena puolena on taas vahva yhteisöllisyys, mikä tarjoaa seuraa ja tukea. Monet valkoiset nuorethan taas voivat jäädä porukan ulkopuolelle ja kärsiä yksinäisyydestä, mutta maahanmuuttajanuoret ottava näköjään kaikki yhteisönsä nuoret mukaan porukoihinsa. Näytelmä tosin ei käsittele ollenkaan sateenkaarinuoria, joilla on ollut vielä paljon vaikeampaa ja näkymättömämpää somaliyhteisössä kuin cis-sukupuolisilla heterotytöillä, mikä tulee esiin taas Lola-kirjasta.

Esitys kritisoi sekä muslimikulttuuria että valkoisten suomalaisten tapoja, sekä näyttää niiden hyvät ja iloiset puolet. Näytelmän yhteiskunnallisinta antia on se, kuinka siinä tuodaan vuosikymmenien osalta esiin se, ettei suomalainen yhteiskunta puutu somalilasten kohtaamaan väkivaltaan yhteisönsä sisällä. Lapsia ei voi velvoittaa pelastamaan itseään, vaan aikuisten on autettava henkistä ja fyysistä väkivaltaa kohtaavia lapsia ja nuoria.

Esitystä on näköjään koko ajan päivitetty sen mukaan, miten lakialoite tyttöjen sukuelinten silpomisen kieltämisestä etenee eduskunnassa. Voisi kuvitella, että tällainen lakialoite menisi sukkana läpi, koska kuka nyt voi puolustaa tyttöjen älytöntä silpomista, mutta ei, lakialoite ei ole mennyt läpi Suomen eduskunnassa. Suomi ei jälleen kerran ota kantaa ja pesee kätensä siitä, että tyttölapsia lähetetään Suomesta Afrikkaan ympärileikattaviksi. Häpeällistä. Esitys kritisoi myös tiedostavia valkoisia feministinaisia ja -miehiä, jotka toki ajavat naisten oikeuksia, kuten suostumuslakia, mutta sivuuttavat ruskeiden ja mustien naisten sukupuolensa ja ihonvärinsä vuoksi kohtaaman riiston.

Vaikka somalit ovat suuri vähemmistöryhmä Suomessa, harva suomalainen oikeastaan tuntee heitä tai Somalian historiaa. Esityksessä käydäänkin lyhyesti läpi Somalian rikasta kulttuuria ja historiaa, ja opin tästä myös uutta. Päähenkilö pitää aikuisena sen kouluesitelmän Somaliasta, mitä hän ei koskaan tehnyt koulussa. Hän esittää myös sen osuvan huomion, etteivät kouluaikana valkoiset opettajat koskaan kyselleet häneltä eivätkä muilta maahanmuuttajataustaisilta nuorilta mitään heidän elämästään, tunteistaan, ajatuksistaan tai kulttuuristaan. Heidän elämänsä vain vaiettiin kuoliaaksi. Opettajat eivät edes puuttuneet siihen, että musliminuoria vain katosi koulusta, jopa vuosiksi.

Vielä sananen esityksen visuaalisuudesta, joka oli nautittavaa. Pidin paljon pinkki-keltaisista ja persikanvärisistä asuista ja lavastuksen karkkivärisistä kukista. Erityisesti viimeinen kohtaus, jossa katosta laskeutuu keinussa alas jumalatar sekä kaksi hopeista, hennatatuoitua kättä muistuttavaa keinua, on häikäisevä. Vaikka esitys käsittelee raskaita aiheita, siinä on mukana paljon keventävää kauneutta ja huumoria, ja teos antaa yleisölle toivoa ja voimaantumista.

Näin esityksen pressilipulla tiistain 22.10.2024 näytöksessä.

Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin Kansallisteatterin verkkosivuilla

Kantaesitys Suurella näyttämöllä 21.9.2023

Kesto: 2h 40 min (sis. väliajan)

Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille.

Kirjailija: Ujuni Ahmed
Ohjaus ja dramatisointi: Satu Linnapuomi
Dramaturgi: Eva Buchwald
Koreografi: Ima Iduozee
Lavastussuunnittelu: Tinja Salmi
Pukusuunnittelu: Sanna Levo
Äänisuunnittelu: Moe Mustafa
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Valosuunnittelun sovitus syksyn 2024 esityskaudelle: Jukka Väisänen
Videosuunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Ohjaajan asisstentti: Isadora Brown
Kirjailija: Elina Hirvonen