Koska olen Japani-fani, tilasin innolla arvostelukappaleen Liisa Karvisen tuoreesta tietokirjasta Japani hymyn takana (Atena 2024). Karvinen on erittäin pätevä kirjoittamaan Japanista, sillä hän on valmistunut Helsingin yliopistosta pääaineenaan Japanin tutkimus. Hän on myös asunut Japanissa opiskelijana ja diplomaattina sekä raportoinut Japanista käsin uutisia Ylen ulkomaantoimittajana. Kirjan lopussa on vielä kunnioitusta herättävä lähdeluettelo.

Kuvailisin teosta ehkä esseekirjan ja tietokirjan yhdistelmäksi. Kirja eroaa matkakirjoista, koska se ei hehkuta Japanin upeita nähtävyyksiä ja elämyksiä, vaan ennen kaikkea pureutuu moniin yhteiskunnan epäkohtiin ja japanilaisten ihmisten arkielämään. Vaikka Karvinen kuvaa kirjassa eläväisesti kohtaamisiaan monien japanilaisten kanssa, teos ei kerro paljonkaan hänen omasta suhteestaan Japaniin eikä elämästään ja kokemuksistaan siellä, mitä jäin kaipaamaan, vaikka toki kyseessä olisi ollut sitten eri teos. Erityisesti aluksi koin kirjan hieman raskaaksi, koska se on niin tuju tietoannos Japanin historiasta ja kulttuurista. Välillä piti ihan kerrata ja sulatella kaikkea uutta, mitä olin oppinut. Kuitenkin kirja on myös kirjoitettu sujuvasti ja selkeästi, ja nautin sen lukemisesta. Huomaa, että Liisa Karvinen on kirjoittamisen rautainen ammattilainen, niin sulavasti opuksessa vuorottelevat elävyyttä tuovat kohtaukset ja taustaa antava tieto-osuus.

Vaikka tiedän ennestään paljon Japanista, opin kirjaa lukiessani runsaasti uutta. Karvinen lähtee liikkeelle jostakin hyvin tunnetusta Japanin kulttuurin erityispiirteestä, kuten lahjojen antamisesta, samuraista, ryhmiin kuulumisesta tai ikigaista, ja syventää aihetta.

Jokainen kirjoittaja tekee toki kirjasta oman näköisensä omista lähtökohdistaan käsin, mutta jäin kaipaamaan vielä kriittisempi ja analyyttisempi suhde joihinkin japanilaisen kulttuurin epätasa-arvoisiin asioihin, kuten japanilaisten naisten näkymättömään asemaan erityisesti työelämässä ja politiikassa (tätä Karvinen onneksi käsitteleekin suoraan sitten ihan kirja viimeisillä sivuilla). Takerruin erityisesti siihen, kun Karvinen kirjoittaa, kuinka japanilaisilla on ollut kyky ottaa mallia muista ja muokata asiat omaan käyttöön ottamalla rusinat pullasta. Esimerkkinä tästä oli se, kuinka japanilaiset 1800-luvulla kopioivat brittiläisen postilaitoksen, mutta muokkasivat sitä niin, etteivät japanilaiset naiset päässeet pienten aluepostikonttoreiden johtajiksi. Jep, rusinat pullasta… Kirja myös sivuuttaa täysin japanilaiset sateenkaari-ihmiset, vaikka kirjassa puhutaan paljon identiteeteistä, perheistä ja parisuhteista. Eläinten oikeudet myös loistavat poissaolollaan, tai ainakaan Karvinen ei kommentoi niitä. Ensiksi kirjassa silkkitehtaan pitäjä kertoo, kuinka silkkiperhosen toukkia ruokitaan kuin pikkulapsia, ja sitten ne tapetaan ennen kuin niistä kuoriutuu perhosia. En ollut aiemmin edes ajatellut, kuinka brutaalia silkin valmistus on.

Vaikutuin taas siitä, kuinka valtavan monia, nuoria ja vanhoja, japanilaisia Karvinen on haastatellut kirjaan. Japanin kieltä osaava Karvinen on rohkeasti avannut suunsa, kun on sattumalta kohdannut japanilaisia ravintoloissa, kylpylöissä, nähtävyyksillä ja juhlissa, ja jutellut heidän kanssaan kirjansa teemoista. Monet japanilaiset ottavat myös matalalla kynnyksellä kontaktia Karviseen, ja muutenkin länsimaalaisiin ihmisiin, erityisesti jos on Karvisen tapaan Japanissa liikkeellä ymmärtääkseni yksin. Lisäksi hän on onnistunut sopimaan haastatteluja monien japanilaisten kanssa, myös korkea-arvoisten ihmisten. Juuri nämä haastattelut antavat sellaisia kurkistuksia elossa olevien japanilaisten ajatteluun, mitä on muuten hankala saada esimerkiksi turistina. Lisäksi Karvinen on pystynyt lukemaan japanilaisia lehtiä ja saamaan niistäkin havainnollistavia tarinanpätkiä kirjaansa.

Kiitos DisneyPlussan verisen Shoogun-draamasarjan ensimmäisen tuotantokauden, opin kevättalvella 2024 paljon uutta Japanin 1600-luvun alun historiasta, ja siitä kuinka portugalilaiset vaikuttivat Japanin kulttuuriin 1500-luvun lopulla. Opiskellessani japanin kieltä olen huomannut, kuinka paljon siellä on uusia englanninkielen lainasanoja, mutta Japani hymyn takana -kirjasta opin, kuinka monet vanhat lainasanat japanin kielestä tulevat taas portugalin kielestä.

Kirja alkaa kuvailemalla japanilaista huumoria ja komediaa. Luku on mukavan kevyt alku kirjalle, sekä antoi ainakin minulle paljon uutta tietoa. Perinteinen japanilainen komedia vaikuttaa olevan teatraalista ja valmiisiin rooleihin sidottua, eikä oikein herätä itsessäni hilpeyttä, mutta kylläkin uteliaisuutta. Kansallinen huumori tuntuukin usein olevan asia, minkä ymmärtävät vain kyseiseen kulttuuriin kasvaneet.

Kirjassa tuodaan esiin myös se kiinnostava piirre, että japanilaiset kertovat toiselle oman elämänsä surullisetkin uutiset, kuten läheisen kuoleman, hymyillen ja naureskellen, mikä tuntuu länsimaalaisesta ihmisestä sydämettömältä ja karmivan oudolta. Käytöksen takana on kuitenkin japanilaisen huomaavainen halu säästää toista ihmistä kohtaamasta kertojan synkkiä tunteita. Japanilaiset ovatkin mestareita ottamaan huomioon toiset ihmiset. Vaikka huomaavaisuus tuntuu välillä jopa liioittelevalta ja turhalta, niin useat tavat myös koskettavat ystävällisyydellään ja tekevät elämästä helpompaa.

Muista kulttuureista onkin kiinnostavaa lukea ja ulkomailla matkustella siksikin, että se saa kyseenalaistamaan monia asioita, joita on pitänyt universaaleina ja itsestään selvinä. Esimerkiksi meillä Suomessa syksy on uusien alkujen aikaa, koska kouluvuotemme alkaa loppukesästä. Moni suomalainen mieltääkin uuden vuoden alkavan oikeastaan syksyllä. Yllätykseni olikin suuri, kun vuonna 2018 menin Japaniin yliopistovaihtoon, ja kouluvuosi alkoikin siellä huhtikuussa. Karvinen kirjoittaa, että Japanissa huhtikuu on ihmisille uusien harrastusten, opiskelupaikkojen ja muiden muutosten aikaa.

Erityisesti yllätyin, kun luin kirjasta Okinawan saaren historiasta. En ole käynyt Okinawassa, mutta olen kuullut siitä paljon. En ollut tiennyt, että Okinawa on ollut itsenäinen kuningaskunta omalla kielellään, ja että sen kulttuuri eroaa japanilaisesta. Japani liitti Okinawan väkisin osaksi maataan 1800-luvulla. Okinawalaisten alkuperäisasukkaiden kohtalo ja taistelu omasta identiteetistään toivat mieleeni saamelaiset ja Amerikan alkuperäisasukkaat. Erityisen kammottavaa oli lukea, kuinka toisen maailmansodan aikana japanilaiset sotilaat käskivät okinawalaisia tappamaan perheensä ja itsensä, kun Yhdysvallat olivat valloittamassa saaren.

Kevyempi ja myös Japaniin matkaajille läheinen aihe on taas esimerkiksi kahvikulttuurin saapuminen Japaniin kunnolla 1900-luvun alussa ja erityisesti 2000-luvulla. Perinteiset japanilaiset, mutta länsimaista mallia ottaneet kissaten-kahvilat taas huokuvat menneen maailman lumoa ja ovat usein yli satavuotiaita. Karvinen kertoo, ettei teekään toki ole japanilainen keksintö, vaan se on rantautunut Japaniin Kiinasta, ja löi läpi 1100-luvulla Kiinassa opiskelleiden japanilaisten munkkien ansiosta. Japanilaiset toki kehittivät sitten omaperäisen teeseremoniansa. Minulle oli uutta tietoa, että perinteisen japanilaisen tempura-ruuan juuret taas ovat Portugalissa, kun japanilaiset ottivat 1500-luvulla mallia portugalilaisten lähetyssaarnaajien kokkailuista. Kirjassa tulee hyvin esille se, kuinka monet jonkin maan perinteiset herkut ja tavat ovat muokattua lainatavaraa muualta. Eihän Suomessakaan kasvateta riisiä, mutta perinneruokiamme ovat riisipiirakat ja riisipuuro…

Huvituin lukiessani siitä, kuinka pieni tekijä japanilainen järjestäytynyt rikollisuus yakuza on nykypäivänä, koska siihen kuuluu vain noin 25 900 jäsentä, vaikka japanilaisia on lähes 126 miljoonaa. Näin häviävän pienen vähemmistön takia onseneihin ei yleensä pääse, jos on tatuointeja!

Yhteenvetona toteaisin, että Japani hymyn takana syvensi paljon tietämystäni Japanin historiasta ja kulttuurista niin menneinä aikoina kuin tänä päivänä. Kirjassa mainittiin ohimennen 300-luvulta avaimenreiän muotoiset kofun-hautakummutkin, joista en ollut koskaan kuullut mitään. Historia tuntuu olevan voimakkaasti läsnä Japanissa, koska Karvisen esimerkeissä vilisevät monet japanilaiset yritykset, jotka ovat olleet toiminnassa jo satoja vuosia tai 1900-luvun alusta asti. Moni yrittäjä valmistaa laadukkaat tuotteensa yhä samoin kuin hänen isoisoisoisoisoisänsä teki sen. Karvinen tosin tekee myös sen tarkan huomion, että 1900-luvun lopulla länsimaihin virtasi monia japanilaisia keksintöjä, joista tuli suuri hittejä täällä, kuten karaoke, Pokemon, anime, manga ja kuppinuudelit, mutta missä viipyvät 2000-luvun japanilaiset globaalit hittikeksinnöt?

Kirjasta tuli myös vahvasti jälleen se tunne, että Japani on oikea aarreaitta siitä kiinnostuneelle ja sinne matkaavalle länsimaalaiselle ihmiselle, mutta olisi kyllä raskasta syntyä niin työorientoituneeseen, naisvihamieliseen ja individualismia vieroksuvaan kulttuuriin. Toki japanilaisessa kulttuurissa on myös omat hyvät puolensa japanilaisille, kuten se, että kanssaihmiset pyrkivät niin paljon huomioimaan toisiaan ihan pienissäkin asioissa, ja kaikki kokevat olevansa samassa veneessä, mikä tekee puurtamisestakin kevyempää. Tuleehan kirjan nimikin jo valoisasta japanilaisesta sananlaskusta ”onni tulee taloon, jossa on naurua”. Hymy houkuttelee hymyä.

Sain kirjasta arvostelukappaleen kustantamolta.

Japani hymyn takana Atenan verkkosivuilla

Kirjan ilmestyminen: 16.8.2024
Sivumäärä: 252