Ilokseni sain tänä vuonna jo seitsemännen kerran kutsun osallistua kulttuuribloggaajana ja elokuvakriitikkona Tallinnan pimeiden öiden elokuvafestivaaleille (Pimedate Ööde filmifestival, PÖFF).

Tänä vuonna 28. kerran järjestetty PÖFF on A-luokan elokuvafestivaali, jossa jaetaan palkintoja ja järjestetään gaaloja. Kuka vain voi ostaa 11 eurolla lipun noin 550 pitkään ja lyhyeen elokuvaan lähes tuhannessa näytöksessä 17 päivän aikana. Kaikissa näytöksissä pärjää englannin kielellä tekstityksen ansiosta, ja ohjelmistossa on myös suomalaisia uutuuselokuvia.

Tapahtumaan saapuu noin sata toimittajaa ympäri maailman. Paikalla on myös lähes kaksi tuhatta kansainvälistä elokuva-alan ammattilaista, joita kävijöiden on mahdollista tavata joidenkin näytöksien yhteydessä olevissa keskustelutilaisuuksissa. Vapaaehtoistyöntekijöitäkin on noin 500 henkeä tarkistamassa elokuvalippuja salien ovilla ja hoitamassa muita tehtäviä.

Elokuvafestivaalimatka on aina kiva yhdistää samalla muihin elämyksiin Tallinnassa. Mukaani lähti nyt ystäväni Niina Hangosta, ja olimme reissussa perjantaista maanantaihin. Matka olikin samalla niin sanottua ystävyyden laatuaikaa.

PÖFF majoitti meidät yhteistyökumppanihotellissaan eli aivan keskustassa ja sataman lähellä sijaitsevassa Nordic Hotel Forumissa, missä olen ollut myös muutaman kerran aiemmin. Hotellin aamiaisbuffet oli parantunut entisestään, ja tarjolla oli kaikkea kivaa pientä spesiaalia, kuten smoothieita, vegaanista leivitettyä leikkelette, lohta, chia-vanukasta, erilaisia lettuja ja leivonnaisia.

PÖFF on tänä vuonna 8.-24. marraskuuta, eli tapahtuma jatkuu vielä. Festivaali kattaa kätevästi aina kolme viikonloppua marraskuussa. Juhlistan Tallinnassa myös aina syntymäpäivääni, vaikka nyt syntymäpäiväni osuikin sinänsä eiliselle tiistaille, kun olin jo palannut kotiin. Sain etukäteen vanhemmiltani synttärilahjaksi laivamatkat suosimillani MegaStarilla ja MyStarilla.

Kävimme myös minulle tutuissa kaupoissa eli iki-ihanassa joulukaupassa Shishi:ssä Noblessnerissä, hotellin viereen tulleessa isossa Kilomax-kirpputorissa, supersöpössä Miniso-puodissa Solaris-kauppakeskuksessa, Viru-keskuksessa, jonne oli tullut Shishin pop up -myymälä, ja Rotermannin alueen vaatekaupoissa.

Syömistä ja juomistakin tuli harjoitettua, ja paikkamme olivat: meksikolainen Taqueria Rotermannissa, Ärkel-kattoravintola vanhassa kaupungissa, Cafe Centrale Kesklinna Kohvik vanhassa kaupungissa, Reval Cafe Kino Soprusin vieressä, Gallery Cafe Rotermannissa, venäläinen Lido ja Vapiano kauppakeskus Solariksessa sekä Telliskivessä intialainen Lendav Taldrik ja Fika Cafe. Kävimme myös kävelyllä ympäri vanhaa kaupunkia.

Vaikka olen käynyt Tallinnassa lähes sata kertaa, kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa vanhassa kaupungissa sijaitsevassa kauniissa Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Syynä vierailuumme olivat siellä olevan Nigulisten museon pieni yksisarvisnäyttely sekä kirkkoon viime vuonna tullut lasihissi, jolla matkasimme kirkontorniin ihailemaan upeita maisemia. Kirkkoon on maksullinen sisäänpääsy. Sattumalta kuulimme siellä myös hienon urkukonsertin.

Kävin vielä lähtöpäivänä yksin Fotografiskassa, jossa vierailen noin pari kertaa vuodessa. Siellä olikin nyt esillä kiinnostavat näyttelyt eli Nude, joka sisälsi naispuolisten nykyvalokuvaajien ottamia alastonkuvia, sekä Barack Obaman vaalikuvasta tunnetun amerikkalaisen aktivistin ja töissään julistetaidetta ja valokuvia yhdistävän Shepard Faireyn näyttely Photo Synthesis.

Näin nyt Tallinnan elokuvajuhlilla tavallista vähemmän elokuvia, koska niin monet etukäteen miettimämme elokuvat olivatkin loppuunmyytyjä. Olin myös jo nähnyt Helsingissä osan ohjelmistossa olevista kiinnostavista elokuvista. Pystyin lunastamaan ilmaiset pressilippuni elokuviin vasta paikan päällä PÖFF:in infopisteellä hotellin aulassa, kun olin saanut fyysisen pressipassini.

Perjantai-iltana emme menneet sitten yhteenkään elokuvaan, vaan ulos syömään ja hotellin kattokerroksen kylpylään. Tässä alla on arvioni elokuvista, jotka näin festivaalilla lauantaina ja sunnuntaina. Ensimmäisen elokuvan näimme ihanassa vanhassa elokuvateatterissa Kino Sõprusissa vanhassakaupungissa, ja kolme muuta kävin katsomassa yksin Apollo Kino Solariksessa.

Lust in Rain (Japani, Taiwan 2024)

Menimme katsomaan Lust in Rain:in, kun lähes kaikki muut lauantain alkuillan elokuvat olivat loppuunmyytyjä. Ajattelin, että 1940-luvun Japaniin sijoittuva kolmiodraama voisi olla kiehtova. No, eipä se oikein ollut. Lähden harvoin elokuvista pois kesken kaiken, mutta nyt poistuimme salista puolen tunnin jälkeen. Jos kyseessä olisi ollut 1,5 tunnin elokuva, olisin varmaan lusinut sen läpi, mutta kun elokuva oli lähes 2,5 tuntia pitkä, ja olin valmiiksi väsynyt, niin en jaksanut.

Shinzô Katayaman ohjaaman ja Yoshiharu Tsugen käsikirjoittaman elokuvan ongelma on ummehtunut, seksistinen mieskatse. Elokuva alkaa heti kohtauksella, jossa tuntematon nainen ja mies värjöttelevät rankkasateessa bussikatoksen alla maaseudulla. Lähestyvä ukkonen saa miehen neuvomaan naista riisumaan pois vaatteensa, joissa on metallinapit ja -hakaset. Lopuksi tilanne eskaloituu alastoman naisen raiskaukseen mutaisella pellolla. Nainen ei kuitenkaan pahastu tästä, koska kohtauksen jälkeen nainen ja mies peseytyvät yhdessä vesiputouksessa. Intohimoa sateessa, kuten nimi lupaa…

Selviää, että kyseessä onkin päähenkilömiehen, mangapiirtäjän fantasia. Piirtäjä kiikuttaa eroottisen sarjakuvansa ravintolassa työskentelevälle salaiselle ihastukselleen, joka ilahtuu, kun puolituttu mies lykkää hänen käteensä piirustuksen naisesta haarat levällään. Ja sitä rataa. Elokuvan naishahmot ovat hämmentävän epärealistisia ja aina valmiina kikattamaan miesten jutuille ja heittämään vaatteensa pois. Päähenkilömies taas on naisia stalkkaava hiippari.

Elokuva on myös aikamoinen sekametelisoppa, koska sen genrejä ovat imdb:n mukaan toiminta, komedia, draama, kauhu ja trilleri. Lisäisin joukkoon vielä erotiikan ja romantiikan. Ehkä eniten kuvaisin elokuvan genreä sanalla puskafarssi. Toki en katsonut elokuvaa edes puoleen väliin saakka, joten voihan olla, että tarina parani loppua kohden. Elokuva perustuu mangaan, ja tarina on varmaan toimivampi ja vähemmän provosoiva sarjakuvana.

Heretic (USA 2024)

Pidin tästä kauhuelokuvasta. Se ei päässyt parhaimpien kauhuelokuvieni listalle, sillä jäin odottamaan vielä jotain enemmän, mutta se oli oikein viihdyttävä, karmiva, syvällinen ja yllättävä. Ytimessä on kysymys siitä, mitä uskonnot loppujen lopuksi ovat ja miksi osa ihmisistä on uskossa. Elokuvan ovat yhdessä käsikirjoittaneet ja ohjanneet Scott Beck ja Bryan Woods, jotka tunnetaan myös mainioista Hiljainen paikka -kauhuelokuvista.

Aina leppoisan näköinen hurmuri Hugh Grant saa esittää itsensä oloista, muka vaaratonta miestä, joka onkin nyt huippuvaarallinen. Pääosassa on harvinaisesti kaksi nuorta ja sympaattista mormoninaista, jotka ovat tekemässä lähetystyötä ovelta ovelle. Elokuva yllättää jo avauskohtauksella, jossa Sophie Thatcherin ja Chloe Eastin esittämät mormonit puhuvat keskenään kondomeista. Tytöt pyöräilevät kyläilemään Grantin esittämän miehen luokse, ja päätyvätkin osaksi piinaavaa kissa ja hiiri -leikkiä miehen sokkeloisessa asunnossa.

Elokuvakokemustani himmensi vain se, että sali oli loppuunmyyty, ja molemmat ihmiset sivuillani istuivat kännykät kädessä. Nuori nainen onneksi vilkaisi kännykkäänsä vain välillä lyhyen hetken aikaa, mutta toisella sivullani ollut ikäiseni mies katsoi kännykkää enemmän kuin elokuvaa ja samalla mussutti isoa määrää leffaeväitä. Myös hänen naisystävänsä oli paljon kännykällä, joten siinä olikin toisilleen sopiva pari. Pyysin miestä jo alkuvaiheessa elokuvaa laittamaan kännykän pois, minkä hän tekikin, mutta kännykkä palasi jo viiden minuutin päästä hänen kouraansa kuin jokin tuttipullo vauvalla. Siinä hän sitten näköjään näpytteli viestejä koko elokuvan ajan ja välillä jopa kuunteli ääniviestejä puhelin korvalla. Onneksi hän sentään otti valon kokonaan pois kännykästä, niin että ruutu oli ihan tumma, joten ajattelin, että antaa olla, vaikka mulkaisinkin häntä useamman kerran. Ihmiset, jos aiotte maksaa siitä ilosta, että tulette elokuviin, niin olkaa edes se noin kaksi tuntia ilman puhelintanne! Kaverit voivat kyllä odottaa sen aikaa vastauksianne viestiketjuissa, ja elokuvan aikana mieleen tulevat kysymykset voi googlettaa myös elokuvan jälkeen…

Heretic tulee Suomessa teatterilevitykseen perjantaina 22.11. Ikäraja 16 vuotta.

The Girls at the Station / Las Chicas de la Estación
(Espanja 2024)

Espanjalainen draama perustuu tositapaukseen vuodelta 2019. Näytöksessä paikalla ollut ohjaaja Juana Macías kertoo nähneensä tapauksesta uutisen lehdessä.

Tarinassa on pääosassa kolme 14-15-vuotiasta tyttöä, jotka ovat parhaita ystäviä. He asuvat väliaikaisesti laitoksessa, koska heidän vanhempansa eivät pysty huolehtimaan heistä omien ongelmiensa takia. Tytöt käyvät kuitenkin koulua ja haaveilevat pääsevänsä festareille näkemään idolinsa. Festariliput maksavat kuitenkin 80 euroa, eikä tytöillä ole niin paljon rahaa. He pyörivät rautatieaseman edustalla muiden, potentiaalisesti väkivaltaisten nuorien kanssa. Prostituutiorinkiä pyörittävä nuori nainen houkuttelee alaikäiset tytöt tekemään muutaman keikan. Vastentahtoisesti tytöt suostuvat, ja päätyvät juhliin, joissa on vanhoja, varakkaita miehiä. Ihmettelin kuitenkin sitä, että teinit tienasivat aina yhdestä keikasta vain naurettavat 20 euroa!

Elokuvan aihe on kipeä, mutta tarina ei ole silti lohduton. Siinä on osattu todella hyvin kuvata tytöt kokonaisina ihmisinä, jotka ovat myös hauskoja, lahjakkaita ja nokkelia. Mietin elokuvaa katsoessa, että jos tämä olisi Pohjoismainen elokuva, se olisi läpeensä synkkä. Nyt tarinaan tuovat valoa iloiset tanssikohtaukset, tyttöjen hassuttelu keskenään ja lempeät ensirakkaudet. Elokuva myös näyttää, miten ymmärrettävä halu normaaliin nuoruuteen ja rikkinäinen perhetausta voivat saada ihmiset ottamaan vaarallisia riskejä. Elokuva on myös kuvattu hienostuneesti, eikä rajuja kohtauksia näytetä.

The Rule of Jenny Pen (Uusi-Seelanti 2024)

Uusiseelantilaisen ohjaajan James Ashcroftin kauhuelokuva ilahdutti persoonallisuudellaan. Aluksi elokuva ei vetänyt minua mukaansa, vaan tuntui teennäiseltä, mutta tarinan edetessä se muuttui mielenkiintoisemmaksi ja moniulotteisemmaksi. Harvoin myös näkee kauhuelokuvaa, jossa kaikki hahmot ovat vanhuksia.

Olinkin nähnyt pääosassa olevan John Lithgowin, 79, sattumalta aiemmin viime viikolla myös pressinäytöksessä Vatikaaniin sijoittuvassa hienossa elokuvassa Conclave. Tällä kertaa hän esittää noin vanhana vielä tuomarin virassa olevaa miestä, joka saa kesken työpäivän aivoinfarktin. Hän päätyy kuntoutukseen vanhainkotiin.

Sen lisäksi, että hänen on vaikea hyväksyä kohtaloaan pyörätuolissa ja ettei hänen muukaan vartalonsa enää tottele häntä, hän joutuu vanhainkotia käsinukkensa Jenny Penin kanssa terrorisoivan psykopaatin silmätikuksi. Tuomari on ainoa, joka uskaltaa laittaa kampoihin sadistiselle kiusaajalle, joka on kaiken huipuksi yksi vanhainkodin asukkaista. Samalla tuomari ystävystyy huonetoverinsa, maorimiehen kanssa.

Elokuva käsittelee vanhenemista, yhteisöjä, valtaa ja kiusaamisen dynamiikkaa.

Postauksessa olevat valokuvat ovat ottamiani. Osa kuvista, joissa esiinnyn itse, ovat Niinan ottamia.