Olin innostuneen odotuksen vallassa, kun saavuin eilen illalla Kansallisteatterin uudelle puolelle ja kipusin toiseen kerrokseen Pienen näyttämön katsomoon. Olin ehtinyt jo lokakuun alussa lukea Helsingin Sanomien viiden tähden hehkutuksen esityksestä, ja tiesin myös, että kaikki näytökset ovat loppuunmyytyjä toukokuulle asti. Sain silti hyvän istumapaikan toisen rivin keskeltä, eikä sattumalta edessäni istunut ketään, vaikka kyseessä oli loppuunmyyty näytös. Kauempana takanani istuivat presidentti Tarja Halonen puolisonsa Pentti Arajärven kanssa. Vetävää ja tyylikästä tunnelmaa loi jo kermamaiseen esirippuun neonvihreällä ja kulmikkaalla kaunokirjoituksella heijastettu esityksen nimi: Angels in America.

Angels in America oli yksi Yhdysvaltojen katsotuimpia ja palkituimpia tv-elokuvia/sarjoja vuonna 2003, keräten useita alansa palkintoja sekä ylistystä kriitikoilta. Piti ihan tarkistaa Wikipediasta, että Suomessa tv-sarjan esitti Nelonen kuudessa tunnin mittaisessa jaksossa loppuvuodesta 2004. Silloin olen siis itse nähnyt sen, vähän päälle parikymppisenä jo vähän yli 20 vuotta sitten. Muistan sarjasta enää joitakin välähdyksenomaisia kohtauksia, mutta se on jäänyt mieleeni hienona ja synkkänä elämyksenä. Kuitenkin näytelmän edetessä muistin, että aivan, niinhän sarjassakin tapahtui.

Yhdysvaltalainen Tony Kushner (s. 1956) kirjoitti alkuperäisen näytelmän kahdeksan tunnin pituiseksi, ja se esitettiin kahdessa osassa. Ensimmäinen osa esitettiin sopivasti vapaamielisessä San Franciscossa toukokuussa 1991, ja toinen puolikas taas seuraavana vuonna. Kushnerin alkuperäisteoksen pohjalta nelituntisen sovituksen on tehnyt Kansallisteatterin esityksen ohjaaja Linda Wallgren. Sanoisin lyhennyksen olevan onnistunut, koska esitys ei tunnu töksähtelevältä enkä muista, mitä sarjassa käsiteltyä olisi jäänyt pois.

Kushner kirjoitti aikanaan hyvinkin rohkean ja uudenlaisen esityksen jo aika tuoreeltaan 80-luvun Aids-epidemian jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1985 New Yorkiin. Esitys puhuttelee silti yhä tänä päivänä, koska koronan jälkeen ei ole mitenkään vaikea eläytyä AIDS-epidemian aiheuttamaan pelkoon ja epätietoisuuteen. Maailmanlopun tunnelma sopii hyvin myös nykyaikaan tässä sotien, inflaation ja ilmastonmuutoksen kurimuksessa. Myös esityksen teemat yhteiskunnallisesta polarisoitumisesta, marginalisoitujen ihmisten ahdingosta ja ihmisten kokemasta ahdistuksesta ovat yhä ajankohtaisia. Edelleen myös uskonnolliset herätysliikkeet ympäri maailmaa, myös Suomessa, estävät ihmisiä löytämästä todellista identiteettiään ja elämään kaapissa tai onnettomassa ”heteroavioliitossa” kaappihomon puolisona.

Vaikka esitys käsittelee aikoinaan kuolemantuomiota merkinnyttä tautia ja homovihaa, sen aiheita ovat myös toivo, rakkaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Esitys ei ole mitenkään läpisynkkä, vaan monessa kohtauksessa todella hauska niin dialogiltaan kuin tapahtumiltaan.

Näytelmä tuo esiin, että omana itsenään avoimesti eläminen on ainoa oikea ratkaisu mielenterveyden kannalta, mutta epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa normista poikkeamisesta joutuu maksamaan. Kaapissa elämisestä hyötyy naimattomana pysynyt 59-vuotias juristi ja syyttäjä Roy Cohn, jonka hahmo perustuu todelliseen henkilöön. Timo Tuominen tekee hyytävän mainion roolisuorituksen Cohnina, jonka miessuhteet olivat julkinen salaisuus. Cohn ei pidä itseään homona, koska on sisäistänyt homofobisen ajatuksen siitä, että homot ovat heikkoja, ja Cohn taas on menestynyt ja varakas mies. Jos hän ei myöskään olisi elänyt kaapissa, hän ei olisi tuohon aikaan voinut toimia julkisessa virassa.

Sattumalta näin lokakuun alussa pressinäytöksessä Donald Trumpin elämästä nuorena aikuisena kertovan mahtavan elokuvan The Apprentice, mistä opin, että Roy Cohn oli hänen moraaliton ja härski oppi-isänsä. Elokuva käsitteli osittain samoja teemoja kuin näytelmä, eli Cohnin kaappihomoutta ja sitä, kuinka hän 50-luvulla edesauttoi, että kahden pienen lapsen äiti Ethel Rosenberg joutui miehensä kanssa sähkötuoliin vakoilusta. Kaikkivoipaisuuden harhassa elävä Cohn joutuu lopulta alistumaan AIDS:n edessä ja saa itsekin kuolla hirveällä tavalla ja muiden hylkäämänä.

Arvostan sitä, että Kansallisteatteri on roolittanut homohahmojen rooliin avoimesti homoja näyttelijöitä, jotka ovat lisäksi upeita näyttelijöitä. Tämä on vasta viime vuosina yleistynyt ilmiö, mikä on hyvä, koska homonäyttelijät ovat viime vuosina avautuneet julkisuudessa siitä, että heterot saavat yleensä kaikki isot roolit, myös homohahmojen. Homonäyttelijän kohdalla ei myöskään tarvitse miettiä sitä, esittääkö hän hahmon stereotyyppisesti, liioitellusti tai liian varovaisesti.

Otto Rokka esittää kilttiä mormonia Josephia, joka on republikaanien asianajaja ja Cohnin uusin suojatti. Joseph elää kaapissa häpeän takia. Hänen masentunutta ja harhoja näkevää nuorta kotivaimoaan Harperia esittää Aksa Korttila. Aleksi Holkko on vähän päälle kolmekymppinen Prior Walter, joka saa tietää sairastavansa AIDSia. Prior on seurustellut onnellisesti 4,5 vuotta juutalaisen Louisin kanssa, jota näyttelee Markku Haussila. Queer-yhteisö on ollut toisilleen solidaarinen AIDS-epidemian aikana, mutta Louis rikkoo tämän ihanteen. Hän ei kestä poikaystävänsä sairastumista, vaan jättää tämän — ja ryntää saman tien intensiiviseen romanssiin kaapista ulos tulevan Josephin kanssa.

Louisin hahmo on sekä sympaattinen ja hurmaava että monin tavoin itsekeskeinen ja itsekäs. Näytelmässä homomiehet ovat inhimillisen ristiriitaisia ja moniulotteisia ihmisiä, joissa on niin rakastettavia ja yleviä kuin alhaisia piirteitä. Heitä ei esitetä stereotyyppeinä, kiiltokuvina tai pahiksina.

Priorin ja Lousin ystävä taas on Belize, roolissa Leo Ikhilor, joka saa homouden lisäksi kärsiä myös rasismista ihonvärinsä takia. Esitys käsittelee ennakkoluuloja ja syrjintää monelta kantilta. Cohn taas on avoimen rasistinen, vaikka sairasvuoteellaan myös tukeutuu sairaanhoitajana työskentelevään Belizeen.

Esitys sekoittaa realismia fantasiaan, mikä tekee siitä niin mieleen jäävän ja ainutlaatuisen. Inke Koskinen esittää useita hahmoja, kuten Priorille näyttäytyvää loisteliasta enkeliä. Toisin kuin enkelit on yleensä kuvattu, näytelmässä enkelit ovat hyvin seksuaalisia olentoja, mutta heidän seksuaalisuutensa ylittää ihmisten rajallisuuden. Kristiina Haltulla taas on jopa viisi roolia, joista isoin on käsi suun edessä veikeästi hihittävä Ethel Rosenbergin haamu, joka haluaa saada kostonsa seuraamalla sairastunutta Cohnia. Halttu myös aloittaa koko näytelmän esittämällä hautajaisissa rabbia, ja hän on hahmossaan täysin tunnistamaton. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat ihastuttavia.

Pidin paljon esityksen kunnianhimoisesta visuaalisesta toteutuksesta, niin tyylikkäistä puvuista, kauniista lavastuksesta kuin tehokeinoista, kuten enkelin laskeutumisesta alas katolta. Kuten erän yleisössä lähelläni istunut nainen myös sanoi, harvoin sitä näkee teatterin lavalla satavan oikeaa vettä. AIDS:n merkit esitettiin taas kekseliäästi ja etäännetyn tyylitellystä punaisina rukseina iholla. Lavastus enkelipatsaineen ja pylväineen on ylellinen.

Lavalla on myös koko ajan pianon ääressä taitava muusikko Stina Koistinen, joka välillä kävelee laulamaan lavan eteen tai nousee myös yläilmoihin. Joonas Outakoski taas soittaa lavalla ainakin saksofonia. Elävä musiikki on kiva lisä esityksessä, ja vielä kun se on toteutettu näin monipuolisesti.

Esityksessä on myös piristäviä tanssikoreografioita. Eräät hautajaiset muistuttavat tarkoituksella enemmän homodiscoa, jossa hahmot tanssivat minimaalisissa mustissa asuissa. Olen juuri lukenut näyttelijä ja käsikirjoittaja Noora Dadun tietokirjan Roolitus (2024), minkä takia kiinnitin tavallista enemmän huomiota esityksen hienoon roolitukseen, eli että näytelmässä on annettu homojen roolit homonäyttelijöille ja että Belizen roolissa olevalle Ikhilorilla on käsissään dysmeliä, mitä ei mainita esityksessä.

Kirjan ansiosta tosin mietin sitä, onko näyttelijöistä ollut miellyttävää esiintyä niin paljastavissa asuissa ja jopa alasti (huomattavaa on myös se, että kaikki näyttelijät ovat hoikkia ja salilla treenatun näköisiä) sekä suudella ja kähmiä toisiaan niin paljon. Aiemmin on otettu itsestäänselvyytenä, että näyttelijä tekee lavalla mitä vain, mutta Dadu herätteli huomaamaan sitä, etteivät kaikki näyttelijät välttämättä vartalonsa, uskontonsa, persoonansa tai traumataustansa takia halua esittää lavalla suutelu- tai seksikohtauksia tai näyttää paljasta pintaa. Tai he haluavat tehdä niin jossain näytelmässä, mutta eivät toisessa, eikä heitä pitäisi sen takia jättää ulos esittävien taiteiden maailmasta. Oletan, että tässä esityksessä on ollut turvallinen ja keskustelevainen työskentelyilmapiiri, koska kyseessä on niin valveutunut ja nuori työryhmä. Näytelmä on myös itsessään tiedostava, toki myös osittain ysärin tuote.

Angels in Americasta jäi vaikuttunut olo. Jos jotain olisin kaivannut, niin myös edes yhtä queer-naishahmoa, vaikka lavalla tosin nähtiin naispuolisen enkelin ja Josephin mormoniäidin välinen eroottinen kohtaus. Esitys ei tuntunut yhtään pitkältä, vaan se eteni täyttä höyryä kuin juna. Aivan lopussa aloin vain olla fyysisesti väsynyt, koska puoli seitsemältä alkanut näytelmä kuitenkin loppui vasta vähän ennen puolta yhtätoista illalla. En silti olisi toivonut esityksen olevan lyhyempi.

Näin esityksen pressilipulla maanantaina 13.1.2024.

Kaikki kevään näytökset ovat loppuunmyytyjä, mutta myöhemmin tammikuussa tulevat myyntiin ensi syksyn näytösten liput.

Angels in America Kansallisteatterin verkkosivuilla

Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 9.10.2024.
Kesto n. 4 h (sisältää väliajan)
Suosittelemme esitystä yli 15-vuotiaille.

Ohjaus ja sovitus: Linda Wallgren
Käsikirjoitus: Tony Kushner
Suomennos: Juho Gröndahl
Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tarja Simone
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Videosuunnittelu: Ville Virtanen
Videosuunnittelu: Linda Wallgren
Musiikki: Joonas Outakoski
Musiikki: Stina Koistinen
Äänisuunnittelu: Joonas Outakoski
Koreografi, näyttämöruumiillinen ajattelu: Suvi Kemppainen
Naamioinnin suunnittelu: Saara Huuhtanen