Olen matkalla viime tipassa Kansallisteatterin lämpiön poikki saliin, kun ohitseni loikkii jänis kuvausryhmän kanssa. Porkkanaa järsivä jänis tervehtii minua iloisesti. Hänen perässään kävelee erikoisen näköinen mies, jolla on kasvoillaan suojalasit, jonka nenästä roikkuu pitkä pätkä veristä vessapaperia ja jolla on jaloissaan balettitossut, joiden nyörit yltävät polviin asti.

Saapuessani saliin huomaan lavalla olevan valkokankaan, jonne heijastetaan jäniksen kohtaamat ihmiset. Jänis saapuukin pian saliin ja hyppää permannon yhden aitioista kaiteelle haastattelemaan ihmisiä. Sieltä jänis loikkii permannolle ja ottaa yhteiskuvan yhden katsojan kanssa. Tämä Duracell-pupun ja velmuilevan pikkulapsen yhdistelmä hauskuuttaa yleisöä minkä kerkeää. Otus nousee sitten portaat lavalle aloittaakseen tarinan siitä, mitä hänelle ja hänen ihmisystävälleen Vataselle tapahtui vuosi sitten.

Vein siis eilen illalla äitini hänen helmikuussa olleiden syntymäpäiviensä kunniaksi teatteriin. Menimme katsomaan Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle Jäniksen vuoden. Kumpikaan meistä ei ole lukenut Arto Paasilinnan menestysromaania Jäniksen vuosi (1975, kirja on muuten kirjoitettu kiinalaisen kalenterin jäniksen vuotena). Näytelmä silti kiinnosti, koska se sai jo viime lokakuussa niin ylistävän arvion Helsingin Sanomissa, sekä siinä esiintyvät päärooleissa taitavat ja karismaattiset näyttelijät eli Tommi Korpela Vatasen roolissa ja Marja Salo jäniksenä. Olen nähnyt molemmat monia kertoja teatterin lavalla ja elokuvissa.

Esitys onkin niin hulvaton, että Tommi Korpelalta meinasi eilen monesti pettää pokka lavalla. Lapsenkasvoinen ja pienikokoinen Marja Salo taas on 44-vuotias, mutta hän hyppelehtii ja kieppuu niin notkeasti ja vaivattomasti kuin olisi vasta parikymppinen voimistelija. Hän on myös uskomattoman ilmeikäs näyttelijä, jonka kasvot muuntautuvat hetkessä iloisista järkyttyneen itkuisiksi tai veikeistä maanisiksi. Esityksessä onkin hyvä roolitus jo siksikin, että pitkänhuiskean Korpelan ja lyhyen Salon suuri kokoero saa Salon tuntumaan enemmän jäniksen poikaselta.

Aluksi ajattelin esitystä puskafarssina ja kesäteatterimaisena hölmöilynä kansan syviä riviä ajatellen, mutta pian teos voitti minut puolelleen. Lopulta olin lumoutunut sen nokkeluudesta, hauskuudesta ja syvällisyydestä. Myös äitini piti esityksestä paljon.

Musta komedia käsittelee aseista riisuvan huumorin mutta myös haikeiden kyynelten kautta hermoromahdusta, yhteiskunnan oravanpyörästä pakenemista ja vapautta. Pääosassa on toimittaja Kaarlo Antero Vatanen, joka kesken työreissun Nilsiässä päättää kadota muulta maailmalta, ennen kaikkea vaimoltaan, työkavereiltaan ja pomoltaan. Ennen päätöstä hän on työkavereidensa kanssa autolla törmännyt jäniksenpoikaseen, jonka toinen jalka on ottanut osumaa autosta. Vatanen poimii loukkaantuneen jäniksen taskuunsa ja lähtee sen kanssa seikkailemaan.

Tarina on tuotu nykypäivään, mistä kertovat esimerkiksi tai oikeastaan ainoastaan kännykät. Lisäksi Vatanen puhelee myös 2000-luvun presidenteistä. Muuten kuva suomalaisuudesta vaikuttaa yhä aika seitsemänkymmentälukulaiselta. Tarina onkin jonkinlainen sekoitus 50 vuoden takaista Suomea ja nykypäivää. Tarinan aihehan on yhä ajankohtainen, jopa huomattavasti ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, koska yhä useampi suomalainen uupuu töissä ja elämän muissa paineissa. Myös elämän hidastaminen on ollut pitkään muotia.

Ensimmäisellä puoliajalla seikkaillaan Nilsiässä, mutta toisella puoliajalla Lapin erämaassa. Ensimmäinen puoliaika on oikea naurupommi, mutta väliajan jälkeen tunnelma ja kerrontatyyli muuttuvat synkemmiksi ja koskettavammiksi. Harmi sinänsä, että osa yleisöstä päätti poistua jo kesken ensimmäisen näytöksen tai väliajalla, koska voi olla, että näytelmän erilainen toinen puoliaika olisi sitten sopinut heille paremmin.

Suurin osa yleisöstä nauroi kovaan ääneen ensimmäisellä puoliajalla, mutta joillekin esitys saattoi olla liian kovaääninen (näyttelijät kiljuvat aika paljon) tai kokeellinen, sekä heitä saattoi pelottaa näyttelijöiden tapa ottaa kontaktia yleisöön. Ketään yleisössä ei kuitenkaan laitettu tekemään tai sanomaan mitään vaativaa, tosin pelkäsin silti itsekin joutuvani juttelemaan näyttelijöiden kanssa, erityisesti kun istuimme jo neljännellä rivillä permannolla. Oli kuitenkin kiehtovaa, kuinka yleisö oli osa esitystä.

Sari Puumalainen esittää eri sivurooleja, joita yhdistää se, että hän esittää rempseää, flirttailevaa ja suorasukaista maalaisnaista. Pidin siitä, että avoimesti seksuaalinen naishahmo ei kerrankin ole nuori typykkä vaan verevä keski-ikäinen nainen. Toisaalta Puumalainen esittää myös Vatasen kyynelsilmäistä ja herkkää vaimoa, joka on saanut kärsiä aviomiehensä itsekkäästä katoamisesta, mutta joka päättää jatkaa elämäänsä.

Juha Variksella on todella herkulliset sivuroolit esimerkiksi metsämansikkana, poliisina, ahneena korppina ja Kekkosesta tieteellistä tutkimusta tekevänä kumaraselkäisenä mummona. Mummon hulvaton hahmo taisi olla jopa suosikkini esityksessä. Heikki Pitkänen huvittaa ja lumoaa myös esimerkiksi Vatasen työkaverina, hömelönä poliisina ja teologian ylioppilaana. Esityksen monet tunnetilat vaativat paljon näyttelijöiltä. Huomattavaa on muuten se, ettei yksikään näyttelijöistä käytä mikrofonia, ja silti heidän äänensä kantaa selkeästi ja kuuluvasti katsomoon.

Laudoista koottu lavastus vie ajatukset sopivasti heinälatoon. Kiehtovasti toteutetussa lavastuksessa seinässä on eri korkeuksilla ovia, joista näyttelijät tupsahtavat esille. Lavalla on jopa sauna, jonka kiukaasta sihahtelee paljon savua. Toinen puoliaika alkaa taas vaikuttavasti salia tärisyttävillä, uhkaavilla kumahduksilla, ja koko takaseinän korkeuden täyttävällä livevideokuvalla itkevän jäniksen eli Salon kasvoista.

Esitys sisältää monia hupaisia kerronnallisia keksintöjä, kuten järvessä uimisen esittäminen pomppupalloilla pomppimisena ja tikan nakutuksen toteuttaminen pienellä porakoneella. Lopuksi Vatanen eli Tommi Korpela poistuu lavalta katsomoon, sieltä lämpiöön ja ulko-ovista ulos lumisateiseen myöhäisiltaan. Kadulla hän törmää yhteen faniinsa, jota kättelee. Korpela onnistuu nopeasti juoksemaan ulkoa takaisin saliin lopputaputuksiin.

Kristian Smeds on tunnettu Kansallisteatterin ja monien muidenkin teattereiden ohjaaja, mutta olen silti tainnut nähdä häneltä aiemmin vain esityksen Just Filming (Kansallisteatteri, syksy 2016). Syynä on ollut se, että hän on ohjannut enimmäkseen mieskeskeisiä esityksiä (esimerkiksi Tuntematon sotilas, Palsa, Karamazovin veljekset, Karpolla on asiaa). Pidin alun perin Jäniksen vuottakin jatkona hänen äijätarinoilleen, mitä se kyllä osittain onkin, mutta olen silti todella iloinen, että näin tämän raikkaan ja hauskan tulkinnan, missä on myös mahtavia ja epätyypillisiä naisrooleja. Smeds on ohjannut Jäniksen vuoden aiemmin Tallinnan Von Krahl -teatteriin jo vuonna 2005.

Suosittelen muuten väliajalla puputtamaan esityksen teemaan sopien porkkanaleivoksen, sillä se oli herkullinen!

Näimme esityksen pressilipuilla keskiviikon 12.3.2025 näytöksessä.

Ensi-ilta Suurella näyttämöllä 16.10.2024.

Kesto: kolme tuntia, sisältää väliajan

Arto Paasilinnan romaanin dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Jäniksen vuosi Kansallisteatterin verkkosivuilla

Ohjaus: Kristian Smeds
Lavastussuunnittelu: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Seppänen
Äänisuunnittelu: Hanna Rajakangas
Naamioinnin suunnittelu: Minttu Minkkinen
Ohjaajan assistentti:Marta Aliide Jakovski
Äänisuunnittelijan assistentti: Sarah Kivi