Édith Piaf avaa valtavat kaksoisovet, ja niiden takaa vyöryy lavalle suuri määrä punaisia ruusuja. Tähän huumaavaan kuvaan loppuu ensimmäinen näytös Kansallisoopperan Päänäyttämöllä nähdyssä baletissa Édith Piaf – La vie en rose.

Sain viime lauantaina kokea aivan uuden suomalaisen baletin. Pääsin myös istumaan mukavasti permannon yhdeksännen rivin keskelle. Siinä missä lahjakkaan Piafin oma elämä oli aika kaoottista ja repaleista, baletti on ehyt kokonaisuus. Olen käynyt elämäni aikani runsaasti katsomassa balettia, joten oli kiva kokea uusi teos.

Édith Gassionin eli Piafin (1915–1963) värikäs ja hurja elämä ryysyistä rikkauksiin ja ennenaikaiseen kuolemaan taas on ennestään jo aika tuttu minulle, kuten varmaan monelle katsojalle, onhan kyseessä ikoninen ranskalainen laulaja. Tosin näin hänestä kertovan elämäkertaelokuvan Pariisin varpunen – Édith Piaf (La Môme) jo keväällä 2007, kun se oli teatterilevityksessä Suomessa, eli jo 18 vuotta sitten!

Baletin aihe kiehtoi minua, vaikka vähän ihmettelen sitä, että kun päätetään tehdä uusi suomalainen teos, tehdään se ranskalaisesta tähdestä eikä jostain suomalaisesta kuuluisuudesta tai kotimaisesta kirjasta. No, ehkä suomalaisista tekijöistä on ollut virkistävää saada sukeltaa ranskalaiseen kulttuuriin. Herää myös kysymys, miksi tehdä ”mykkä” balettiteos laulajasta? Piafin hahmo on myös aika kaluttu, vaikka totta toki, ettei hänestä ole tainnut aiemmin kukaan tehdä balettia.

Piafin dramaattinen, vaiherikas ja suuria tunteita täynnä ollut elämä sopii toki erinomaisesti baletin aiheeksi. Piafista kertovaa balettia on varmaan helppo myydä myös muille oopperataloille maailmalla. Teoksessa on hienoa ja baletin maailmassa modernia se, että se kertoo sitkeän ja omilla ansioillaan menestyneen, silti rosoisen naisen tarinan.

Neljä eri tanssijaa esittää Piafia niin lapsena, teininä, aikuisena kuin nivelreuman, syövän, alkoholismin ja huumeriippuvuuden runtelemana nelikymppisenä. Kiehtova idea on se, että eri-ikäiset Piafit esiintyvät lavalla välillä yhdessä.

Kaksinäytöksisen teoksen ensimmäinen näytös kuvaa Piafin elämää lapsena ja nuorena ennen kuin hän on kuuluisa, ja toinen näytös taas hänen elämäänsä laulajan uran myötä. Esitys ei pääty onneksi masentavasti Piafin kuolemaan maksasyöpään vain 47-vuotiaana. Viimeisessä kohtauksessa hän pari vuotta ennen kuolemaansa esittää huonokuntoisena mutta ylväänä Pariisissa kulttuurimaailman kuuluisuuksien edessä La vie en rose -laulunsa.

Koreografin on tehnyt Reija Wäre, ja pidin paljon hänen työstään, joka yhdistää balettia ja muiden tanssilajien liikekieltä. Esitys on täynnä hauskoja oivalluksia ja veikeitä yksityiskohtia. Teos alkaa niin, että ”vanha” Piaf tanssii yksin esiripun edessä ja spottivalossa näkyy hänen varjonsa. Ensiksi mietin, miksi tuntuu siltä, kuin varjo tanssisi sekunnin hitaammin kuin tanssija, kunnes varjo karkaa kokonaan omaan tanssiinsa, ja ymmärrän kyseessä olevan toisen tanssijan verhon takana tai videokuvan.

Arvostin myös sitä, että esitys oli helposti seurattava. Teos on maltillisen pituinen eli kaksi tuntia ja 10 minuuttia, mistä osansa haukkaa puolen tunnin pituinen väliaika. Tämän ansiosta kohtauksia ei myöskään ole niin paljon, että käsiohjelman juoniselostus ehtisi haihtua päästä. Väliajalla mietin, että kerrankin muistin yhdellä lukemalla ensimmäisen näytöksen koko juonen ja pystyin helposti seuraamaan tapahtumia.

Tosin kun luin juoniselosteen uudestaan väliajalla, huomasin, että minulta oli mennyt täysin ohi se kohtaus, jossa lapsi-Édith on sokeutunut ja Pyhän Thérèsen läsnäolo parantaa hänet. No, muuten seurasin ensimmäisellä puoliajalla onnistuneesti Édithin epätyypillistä lapsuutta isoäidin omistamassa bordellissa pikkukaupungissa, esiintymisiä teininä eri kaupunkien kaduilla sirkustaiteilijaisän kanssa, ystävystymistä ja esiintymisiä samanikäisen Momonen kanssa Pariisissa, perheen perustamista vain 17-vuotiaana, työskentelyä tehtaassa, ja oman lapsen kuolemaa kaksivuotiaana. Paljon tapahtumia vain yhdessä tunnissa!

Säveltäjä Jukka Nykänen on käyttänyt niin Piafin omia lauluja kuin muita 1900-luvun ranskalaisia chansoneita ja myös elokuvamusiikkivaikutteita. Käytössä on siis musiikki ilman laulua, paitsi viimeisessä kohtauksessa kuullaan myös Piafin laulua. Musiikki onkin kauttaaltaan kaunista ja tukee esityksen tyyliä hyvin.

Erika Turunen on tehnyt ihanan puvustuksen. Vaikka pidän toki nutturoista ja tytyistä, niin oli raikasta, että nyt oli teatterimaisempi puvustus. Kerrankin naispuolisilla tanssijoilla ei siis ole nutturoita, vaan lyhyehköt ja kiharretut peruukit.

Piafin hahmon erottaa siitä, että hän on ainoa tanssija, joka esiintyy kokomustissa. Piafin tavaramerkki oli oikeastikin pukeutuminen aina vaatimattomaan, mustaan leninkiin. Lavastus on onneksi huomioinut Piafin puvun mustuuden, niin että musta asu erottuu hyvin valkoisessa tilassa. Erityisesti teini-ikäisen Edithin leninki läpikuultavine puhvihihoineen ja musta kiharakampaus ovat suloisia.

Pidin paljon bordellikohtauksen naistanssijoiden vaaleanpunaisista ja röyhelöisistä alusasuista. Toki kuvaus antoi kaunistellun kuvan 1920-luvun prostituoitujen varmasti rankasta elämästä, mutta toisaalta lapsen näkökulmasta naiset olivat vain ihania ja kilttejä. Myös toisen puoliajan amerikkalaisten VIP-juhlien naisten kimaltavat valkoiset iltapuvut olivat upeita.

Jani Uljaan suunnittelema lavastus on myös vaikuttava, kuten jo alussa mainitsemani ruusukohtaus. Pariisin talot ja kaupunkilaisten asut ovat pastellivärisiä ja nukkekotimaisen somia. Lama-aika saa kuitenkin teini-ikäisen Édithin alakuloiseksi, ja silloin lavastuksesta ja asuista katoavat värit, ja näyttää kuin katsoisi mustavalkoista elokuvaa. Valaistussuunnittelija Joonas Tikkanen käytti kohtauksessa erityisiä valonheittimiä, jotka häivyttävät ihmisen näkemää värispektriä.

Lisäksi viehättäviä ovat katosta roikkuvat isot punaiset lampunvarjostimet, joissa tanssijat välillä myös roikkuvat. Tehdastyöskentely on kuvattu nokkelasti liukuhihnalla, jossa liikkuvat pöytiensä ääressä työskentelevät tehdastyöläiset. Piafin 1940-luvun kuuluisuutta kuvaavat hyvin koko takaseinän peittävät heijastukset lehtileikkeistä, ja tv-ruudut, jotka taas kuvaavat hänen rakkaansa, nyrkkeilijä Marcel Cerdanin kuolemaa lento-onnettomuudessa vuonna 1949.

Viime lauantaina musiikin johdossa oli Kansallisbaletti-debyyttinsä tässä baletissa tekevä ranskalaissuomalainen Aliisa Neige Barriére. Sen lisäksi, että teos on musiikkia, pukuja, valaistusta ja lavastusta myöten suomalaisen työryhmän käsialaa, sen pääosissa tanssivat poikkeuksellisesti pitkälti suomalaiset tanssijat. Nelikymppisen Édith Piafin roolissa tanssi viime lauantaina Tiina Myllymäki. Häntä nuorempaa aikuista Piafia esitti Heidi Salminen, teini-ikäistä Hye Ji Kang ja lapsena Seela Kunnari. Momonen roolissa oli Yuka Masumoto. Hienoja tanssijoita kaikki.

Näin esityksen pressilipulla lauantaina 15.3.2025.

Édith Piaf – La vie en rose Kansallisoopperan verkkosivuilla
Kesto: 2 tuntia 10 min, sis. väliajan (30 min)
Näytökset Päänäyttämöllä 28.2.2025 – 27.5.2025
Ikäsuositus: yli 10-vuotiaille
Hyvä tietää: Esityksessä on kohtauksia, joissa on vilkkuvaa valoa.

Koreografia: Reija Wäre
Musiikin sovitus ja sävellys: Jukka Nykänen
Orkestrointi: Marko Hilpo
Musiikinjohto: Aliisa Neige Barrière
Lavastus: Jani Uljas
Puvut: Erika Turunen
Valaistus: Joonas Tikkanen
Konsepti: Reija Wäre, Melissa A. Thompson