Näin hyytävän takatalven iskettyä tänään lauantaina, on mukava muistella lähes kesäisen lämmintä ja aurinkoista keskiviikkoa. Silloin suuntasin illalla ystäväni Eijan kanssa Kruununhakaan: ensiksi syömään hyvään kiinalaiseen Dong Bei Hu -ravintolaan ja sitten teatteri Jurkkaan katsomaan mainion esityksen Boris Godunov – mies kuin unelma.

Esityksessä vaikutuksen teki erityisesti kekseliäs ja rikas visuaalisuus, millaista ei edes osaa odottaa niin pieneltä näyttämöltä. Saliin tullessa katsojat kulkevat lavalla olevan silkkisen, punaisen maton päältä. Matto paljastuukin valtavaksi mekoksi, johon esiintyjä sukeltaa ja kohoaa lähes kattoon asti. Esiintyjän kaulalla on sipulirinkula kuin kaulakoru. Myöhemmin sipulit muuntautuvat muuksi, kun mekkokin muuttuu valtavaksi vulvaksi, joka nielee kaikki kolme näyttelijää sisäänsä. Myöhemmin selviää, että hameen sisällä näyttelijä on seissyt liikuteltavan, kultaisen vessanpytyn päällä.

Katsomon takaseinällä on kultaiseksi maalattu kirjapino, jolla istuu venäläistä runoilijaa ja prosaistia Aleksandr Puškinia (1799–1837) esittävä nukke. Luonnollisesti nukke saa myös suun vuoron esityksessä. Näytelmän nimessä oleva Boris Godunov oli Venäjän tsaari vuosina 1598–1605, ja Puškin kirjoitti hänestä näytelmätekstin vuonna 1825. Kalle Holmberg ohjasi 1985 Helsingin kaupunginteatteriin toistaiseksi ainoan Boris Godunov näyttämöversion Suomessa.

Teatteri Jurkan esitys alkaa valkokankaalle heijastuttuna ironisena tekstinä, jossa esitellään näytelmän kehystarina. Siinä seurataan teatterin piirissä taiteilijana, tutkijana ja kouluttajana työskennelleen Villen (Ville Sandqvist) pyrkimystä pitää yllä miesneron mainettaan vielä eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Ville haluaa ohjata Puškinin kuningasnäytelmä Boris Godunovin, mutta yritys menee mönkään eri tavoin.

Teatteri Jurkassa ei esitetä Boris Godunovia, vaan esitys on hyvästijättö kuningasnäytelmille ja toksisille miesneroille. Kokeellinen ja kriittinen esitys leikittelee ja parodioi miesnerojen tyranniaa, henkilöpalvontaa, toksista maskuliinisuutta, sankarimyyttejä ja maailman pyörimistä ”valkoisen munan” ympärillä (lavalla nähdään kirjaimellisesti valkoinen muna). Esityksessä myös lauletaan, musisoidaan ja tanssitaan, ja lopun tanssikoreografian on tehnyt Jorma Uotinen.

Ennen katsomoon astumista kyltti varoittaa katsomasta karhua silmiin. Sanna Hietala liikkuukin lavalla nelinkontin glitterillä koristellussa karhupuvussa ja ääni möreäksi muutettuna. Vasta aivan esityksen lopulla hän riisuu karhunpään ja karhupuvun, mutta silloinkaan yleisö ei näe hänen kasvojaan, koska hän on pukeutunut Pussy Riotin jäseneksi kommandopipo kasvoillaan. Esityksessä nähdäänkin videolta feministisen aktivistiryhmän Pussy Riotin punkrukous Kristus Vapahtajan kirkossa vuonna 2012. Ajankohtainen esitys käsittelee muutenkin venäläistä kulttuuria ja vaikeaa poliittista tilannetta. Videokuvassa nähdään Putinin kaltainen paidaton mies hevosen vieressä niityllä.

Räävitön mutta älykäs ja lempeä teos sisältää vessahuumoria ja Kruununhaan kaduilla hyppimistä aiemmin tallennetun videokuvan välityksellä. Noora Salmi on puvustanut esiintyjät näyttävästi nimiensä mukaisiin anatomisiin asuihin. Isä Prostata eli Eturauhanen (Sandqvist) ja ruhtinas Penis (Iiro Ollila) seikkailevat villisti kultaisen vessanpytyn kyydissä patriarkaatin ja monoteismin suolistossa (videolla tosiaan sukelletaan suolistoon).

Nuutti Koskisen luoma videokollaasi avartaa pienen huoneteatterin uusiin ulottuvuuksiin. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus, jossa karhu konttaa lavalla verhon taakse, ja saman tien verhoon heijastetussa videokuvassa karhu siirtyy astelemaan tuhoutuneen kaupungin raunioille.

Esitys on koko työryhmän yhdessä käsikirjoittama ja ideoima. Näyttelijä ja teatteriohjaaja Ville Sandqvistin äiti, näyttelijä Vappu Jurkka ja isoäiti, näyttelijä ja teatterinjohtaja Emmi Jurkka, perustivat Teatteri Jurkan vuonna 1953. Sandqvist itse ohjasi vuosina 1994–1995 ilmiöksi kohonneeseen Hype-musikaaliin Svenska Teaternissa (näin myös Hypen aikoinaan yläasteen ruotsinkielenryhmäni kanssa).

Nuutti Koskinen on mediataiteilija ja muotoilija, mutta osaa selvästikin myös näytellä. Sanna Hietala on toiminut freelancenäyttelijänä useissa suomalaisissa ammattiteattereissa vuodesta 2001 lähtien ja lisäksi muun muassa kirjoittanut ja ohjannut kehutut näytelmät Kettutytön paluu (2024), Tätiratsastajat (2021) ja Saalistajat (2017).

Näimme esityksen pressilipuilla keskiviikkona 2.4.2025.

Boris Godunov – mies kuin unelma Teatteri Jurkan sivuilla

Kantaesitys 1.2.2025

Viimeinen näytös 7.5.2025

Konsepti ja esitysdramaturgia: Sanna Hietala, Nuutti Koskinen, Heini Maaranen, Iiro Ollila, Aleksandr Puškin, Noora Salmi, Ville Sandqvist
Sävellys ja äänisuunnittelu: Ollila
Videot: Koskinen
Lavastus ja nuket: Maaranen
Puvut: Salmi
Valot: Saku Kaukiainen
Koreografia: Jorma Uotinen
Näyttämöllä: Hietala, Ollila, Sandqvist

Kesto: 2 h (sis. väliajan)