Mainos / Liput saatu Kansallisteatterilta.

Kävin tämän viikon perjantaina ystäväni Anne S:n kanssa Lasipalatsin Haikun sushibuffetissa, viinillä Kansallisteatterin Cafe Willensaunassa ja katsomassa vähän aiemmin ensi-iltaan tulleen Jotunin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Esitys oli kiinnostava kurkistus klassikkokirjailijamme Maria Jotunin avioliittoelämään ja upeiden teosten syntyyn.

Näytelmä oli omaan makuuni välillä vähän liian synkkä ja jähmeähkö, mutta toisaalta myös piristävän kokeileva, sekä se sisälsi itselleni paljon uutta tietoa Jotunin elämästä. Näkökulma on tosin tarkasti rajattu avioliittoon ja työhön, ja esimerkiksi Jotunin lapsuus, nuoruus, yliopisto-opiskelut ja ystävyyssuhteet ohitetaan.

Heini Tolan ja Anneli Kanton kirjoittama uusi näytelmä keskittyy siis ennen kaikkea Jotunin (1880–1943) ja kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen (1879–1951) avioliittoon. Pari tutustui toisiinsa opiskelijoina yliopistolla. Jotunin eloisuutta ja lahjakkuutta ihaillut Tarkiainen liehitteli sitkeästi 10 vuotta vastahakoista Jotunia, jonka mielestä mies oli älykäs ja aikaansaava mutta tylsä ja jotenkin epäilyttävä. Jotuni tunsi Tarkiaiseen kuitenkin jotain vetoa, koska tuli kolmikymppisenä vahingossa raskaaksi tälle. Ajan tavan mukaan naimisiin oli pakko mennä, vaikka kirjailijana menestynyt ja itsenäinen Jotuni oli halunnut pysyä naimattomana ja lapsettomana. Näistä lähtökohdista voi jo arvata, ettei avioliitto tulisi olemaan helpoimmasta päästä, ja lisäksi Jotuni synnytti vuoden sisällä toisenkin pojan. Yhtä aikaa kahden vauvan kanssa oli aikamoista härdelliä.

Vaikka Tarkiainen oli onnessaan ja ylpeä lapsista, hän ei ollut ymmärtänyt lapsiperhe-elämän realiteetteja, eikä kestänyt lasten ääniä eikä osannut puhua lapsille. Hän sulkeutui työhuoneeseensa ja piti perheelle kirjallisuustieteellisiä monologeja ruokapöydässä, ja arjen pyöritys jäi Jotunin harteille. Jotuni taas yllätyksekseen viihtyi lastensa seurassa ja rakasti heitä syvästi, mutta meinasi luhistua kotitöiden ja lastenhoidon taakan alle.

Kaiken lisäksi paljastui, että Tarkiainen olikin ankara isä ja väkivaltainen puoliso. Vanhempi poika Jukka kärsi isän despoottimaisesta käytöksestä ja sanoi usein vastaan isälleen, mistä isä rankaisi häntä, jopa lyömällä. Nuorempi veli Tuttu taas oli alistuvampi ja säyseämpi, joten hän pääsi kotona helpommalla. Tarina onkin avioliittohelvetin lisäksi kuvaus kaltoinkohdelluista lapsista. Isälleen katkerasta Jukasta tulikin aikuisena ennenaikaisesti kuollut alkoholisti.

Näytelmä ei kuitenkaan maalaa Jotunista kuvaa vain uhrina ja enkelinä, vaan hän oli myös ärhäkkä ja temperamenttinen sekä vainoharhaisen mustasukkainen miehestään, jota ei alun perin ollut edes halunnut naida. Tarkiainen ehdottaa avioeroa, mutta Jotuni ei suostu siihen, koska hän ei halua kenenkään muun saavan aviomiestään… Töölössä asunut perhe pitää myös kulisseja yllä sunnuntaikävelyillään Töölönlahdella, koska menestyneen tutkijan ja kirjailijan lapsiperhe vaikuttaa niin ihanteelliselta.

Jotuni epäilee jatkuvasti miehensä vehtaavan palvelustytön kanssa, eikä ota huomioon sitä, miten epäoikeudenmukaisessa asemassa palvelustyttö on, kun hänen epäillään olevan suhteessa paljon itseään vanhempaan ukkomieheen sekä hänen halutaan olevan alati perheen käytettävissä ilman omaa elämää.

Näytelmä onkin kuvaus toksisesta parisuhteesta ja läheisyysriippuvaisuudesta. Kumpikaan pariskunnan osapuolista ei myöskään ole luotu vanhemmaksi, ja he olisivat varmasti olleet onnellisempia lapsettomina, mutta vapaaehtoinen lapsettomuus oli tuohon aikaan hyvin vaikeaa yhteiskunnan moraalikoodiston ja ehkäisyn puuttumisen vuoksi. Oli traagista myös nähdä, että tuohon(kin) aikaan aikakautensa kulttuuriälymystön kerma eli jatkuvassa rahapulassa, mikä toi lisästressiä perhe-elämään ja heikensi hyvinvointia. Heidän elämäänsä toi lisävaikeuksia myös kaksi maailmansotaa.

Esityksessä on silti myös ilon hetkiä, kuten lasten leikit ja lahjakkaan Jotunin poikkeuksellinen menestys kirjailijana ja näytelmäkirjailijana. Hän oli myös ihailtavan feministinen ja sanavalmis nainen, joka ei turhaan pokkuroinut miesten edessä. En ollut silti tiennyt tai muistanut, että hän kohtasi uransa loppupuolella myös kovaa kritiikkiä aikaansa edellä olevien teostensa realismin vuoksi, ja joutui julkiseen epäsuosioon. Jotuni otti raskaasti saamansa huonot kritiikit. Hänen pääteoksensa Huojuva talo julkaistiin vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pidin paljon siitä, että lavalla oli muusikko Salla Markkanen, joka soitti ja lauloi esityksen aikana. Kansallisteatterin luottonäyttelijä, ilmeikäs Sari Puumalainen sopi hyvin Jotunin rooliin. Viljo Tarkiaisen roolissa on toinen Kansiksen hyvä vakinäyttelijä, Antti Pääkkönen. Erityisen piristävää oli se, että palvelija Siirin roolissa oli raikas Anna Airola. Hauskaa on myös se, että jo vauvojen rooleissa on aikuiset miehet, eli Jukkana Ilja Peltonen ja Tuttuna Heikki Pitkänen.

Esitystä piristävät välillä modernit tanssikohtaukset, jotka eivät sinänsä vie tarinaa eteenpäin, vaan kuvaavat tunnelmia. Kiva tyylikeino on myös se, että Jotunin käsialalla tehtyjä tekstejä heijastettiin takaseinälle, kun niistä oli puhe, sekä seinälle heijastettiin myös alkuperäisiä kirjojen kansia ja teatterijulisteita. Esitys kertoo monien teosten nimien ja aiheiden takana olleet syntytarinat. Jotuni kirjoitti paljon omasta elämästään ja naisten asemasta omana aikanaan. Hänen teoksiaan pidettiin usein kepeinä komedioina, vaikka ne olivat oikeasti kriittisiä ja synkkiäkin satiireja.

Minimalistisessa lavastuksessa kekseliäs yksityiskohta olivat myös irto-ovet. Puumalaiselle tehty sekainen jättinuttura sopii hyvin Jotunin tyyliin. Pidin myös Markkasen ja Airolan maata hipovista leteistä silkkirusetteineen. Puvustus oli yksinkertainen mutta mietitty ja tyylikäs.

Olen aiemmin yläasteella lukenut Jotunin novellikokoelmia äidinkielen tunteja varten, ja pidin niistä paljon. Olikin hassu sattuma, että huomasin katsomossa myös yläasteen äidinkielen opettajani, tietokirjailija ja kirjallisuuskriitikko Helena Ruuskan! Epäilen myös lukeneeni ainakin romaanin Huojuva talo yliopistossa osana kirjallisuuden opintojani 20 vuotta sitten, mutta en ole enää tästä täysin varma.

Olen myös elokuussa 2017 nähnyt Jotunin upean näytelmän Kultainen vasikka Helsingin kaupunginteatterissa, ja saman vuoden huhtikuussa Jotunin elämästä kertovan musiikkinäytelmän Marian sydän Musiikkiteatteri Kapsäkissä (molemmista löytyy arviot blogistani). Anne taas ei ollut muistaakseen aiemmin tutustunut Jotunin teoksiin eikä elämään, mutta hän piti näytelmää yleissivistävänä, ja päätti esityksen jälkeen lainata Jotunin teoksia kirjastosta.

Näimme esityksen pressilipuilla perjantaina 12.9.2025.

Jotuni Kansallisteatterin verkkosivuilla

Kantaesitys Pienellä näyttämöllä 10.9.2025.
Esitystä suositellaan yli 15-vuotiaille.
Kesto 2 h 30 min (sisältää väliajan)

Teksti: Heini Tola ja Anneli Kanto
Ohjaus: Heini Tola
Lavastussuunnittelu: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Tarja Simone
Musiikki: Salla Markkanen
Koreografinen konsultaatio: Marjo Kuusela
Valosuunnittelu: Kare Markkola
Videosuunnittelu: Paula Lehtonen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi