Lippu saatu Suomen kansallisbaletilta / Mainos

Olen nähnyt balettiklassikon Gisellen aiemmin Kansallisoopperassa ensi-illassa helmikuussa 2018. Halusin nyt nähdä Gisellen uudestaan, kun luin kyseessä olevan Suomen kansallisbaletin taiteellisen johtajan Javier Torresin luoma uudistunut versio. Vaativa koreografia on Torresin ja alkuperäisten tekijöiden Jean Corallin, Jules Perrotin ja Marius Petipan käsialaa. Kauniin klassisen musiikin on säveltänyt ranskalainen Adolphe Charles Adam (1803–1856).

Viimeksi saavuin keväällä Kansallisoopperaan vain kolme minuuttia ennen Eläinten vallankumous –oopperan alkua, koska kolmosen raitiovaunulinjani olikin tunnin ajan poikki liikenneonnettomuuden takia, ja sain juosta saliin. Viime torstaina pidin huolta siitä, että lähdin kotoa niin ajoissa, ettei edes mahdollinen poikkeusliikenne olisi ongelma, ja olinkin oopperalla puoli tuntia ennen näytöksen alkua. Ooppera oli siihen aikaan jo täynnä kävijöitä. Ajoissa saapuminen oli hyvä siksikin, että istuin päänäyttämön permannolla yhdeksännelle rivillä lähes rivin keskellä, joten saatoin ajoissa mennä paikalleni. Hauska sattuma oli se, että näytöksessä oli paikalla myös toinen tätini, serkkuni ja serkun jo 29-vuotias tytär, joten etsin heidät käsiini väliajalla.

Ällistyin saapuessani saliin, koska lavan edessä ei ollut kaunista esirippua eikä lavalla ollut lainkaan lavasteita. Edessä oli vain kokonaan musta näyttämö. Nyt oli tosiaan lähdetty kokeilevalle linjalle! Esityksen alkaessa näyttämöhenkilökunta toi lavalle ison kivenmurikan, sängyn ja muita tykötarpeita. Seuraavaksi näimmekin Gisellen punamekkoisen äidin Stellan (Kruununhaan yläasteelta rinnakkaisluokkalaiseni Anna Sariola) sängyssä rakastajansa Teodoron (Johan Pakkanen) kanssa. Rohkea ja sensuelli uusi alku teokselle, ja lisäksi se ylisti keski-ikäisen naisen eroottisuutta.

Tämän jälkeen esiintyjät poistuivat lavalta, mikä oli onni, koska katosta laskeutuivat betoniseiniä jäljittelevät lavasteet, mutta yksi niistä osuikin lavalla olleeseen isoon kivenmurikkaan. Pian musta väliverho laskeutui, katsomo valaistiin ja ihmiset alkoivat pulista keskenään huvittuneina. Pelkäsin, että esitystä ei voitaisi jatkaa, mutta jo viiden minuutin päästä valot sammutettiin jälleen katsomosta ja esirippu nousi ylös. Loppukiitoksissa näyttämöhenkilökunta saapui ansaitusti ensiksi lavalle ottamaan vastaan taputukset. Eräs kaverini kommentoi Instagramin tarinaani, että sama kommellus tapahtui myös hänen Gisellessään edellisellä viikolla, joten kunnianhimoiset lavasteet taitavat vain olla hieman haastavat.

Giselle on baletin romanttista tyylisuuntaa edustava teos, joka sai ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1841. Alkuperäinen tarina sijoittuu Saksan maaseudulle keskiajalla, ja Giselle on nuori maalaisneito. Torres on tuonut ensimmäisen puoliajan 1950-luvulle, jossa nuori neito Giselle työskentelee tarjoilijana äitinsä omistamassa terassiravintolassa Cafe Stellassa eteläitalialaisessa kaupungissa.

Puvut ja lavastus ovat suloisia ja näyttäviä. Esitykseen on keksitty monia veikeitä yksityiskohtia, kuten pariskunnan huristelu lavalla punaisella vespalla ja lavalla myös huristeleva pieni kuorma-auton tapainen. Erityismaininnan suloisuudesta ansaitsee ensimmäisellä puoliajalla nähty lapsitanssijoiden ryhmätanssi kyläjuhlissa. He saapuvat lavalle vieläpä auton perässä kulkien käsissään kepit, joiden päässä on suuret, pallonmuotoiset ruusukimput. Tämä osio sisältää monia huikeita sooloja, joista näyttävin on Gisellen tanssi, jossa hän hyppii pitkään vain yhdellä jalalla tasapainoillen.

Käsiohjelmassa Torres kertoo tuoneensa baletin 1950-luvulle, koska silloin tapahtui monia kehitysaskeleita tekniikassa ja naisten rooliin koettiin näennäisesti vapautuvan, mutta todellisuudessa naisten odotettiin yhä olevan enimmäkseen hyviä äitejä ja kuuliaisia tyttöjä. Lisäksi aikakauden viehättävä vaatemuoti houkutteli Torresia. Ensimmäisen puoliajan onkin sanottu tuovan visuaalisesti mieleen 1950-luvulle sijoittuvan musikaalin West Side Story’n, mikä huomio pitää paikkansa.

Tarinahan itsessään ei sinänsä ole romanttista nähnytkään, koska miehet pettävät Gisellen (näytöksessäni roolissa kiinalainen Zhiyao Chen), ja hän kuolee nuorena. Giselle heilastelee vaikutusvaltaisen liikemiehen poikaa Albertoa (brasilialainen Jonathan Rodrigues), joka on naamioitunut tavalliseksi kaupunkilaiseksi (alkuperäisessä baletissa Alberto on aatelinen). Tässä versiossa Giselle ei ole hauras ja passiivinen teini-ikäinen, vaan oma-aloitteisesti flirttaileva ja itsevarma nuori nainen.

Kuitenkin hänen äitinsä ravintolan nuori kokki Ilario (roolissa italialainen Luciano Ghidoli; alkuperäisessä baletissa hahmo on Gisellen lapsuudenystävä, maalaispoika Hilarion) on yksipuolisesti ihastunut Giselleen ja on mustasukkainen Albertosta. Hän selvittää Alberton salaisuuden ja paljastaa sen Gisellelle, kuten senkin, että Alberto on jo kihloissa varakkaan perheen elämäniloisen tytön Batilden (suomalainen Anni Martinsén) kanssa.

Paljastus saa Gisellen menettämään järkensä. Aikojen kuluessa Gisellen eri tulkinnoissa on esitetty erilaisia kuolinsyitä, muun muassa että hän tappaa itsensä, tai nykyisin yleisintä versiota, ettei hänen sydämensä kestä petosta. Tässä uudessa versiossa mustasukkainen Alberto ampuu Gisellen. Torresin mukaan tämä ratkaisu tuo esiin naisten nykyäänkin heterosuhteissa välillä kohtaaman väkivallan ja kuoleman. Torres onkin omistanut toisen puoliajan kaikille miesten väkivallan uhreina kuolleille naisille, mikä on hieno ele.

Toinen puoliaika on muuten uskollisempi alkuperäiselle tarinalle, eli siinä nähdään keskiyöllä valkoasuisten wilien, eli miehiä jahtaavien kuolleiden neitojen henkien, ryhmätanssi. Alkuperäisessä, vanhoillisessa tarinassa wilit ovat ennen avioitumista kuolleita naisia, joiden tehtävä maan päällä vaimoina ja äiteinä jäi täyttymättä, ja siksi he etsivät kostoa tappamalla miehiä.

Sureva Alberto kohtaa metsässä Gisellen hengen, joka pelastaa hänet wilien kynsistä. Mies säästyy näin ikuisessa surussa elämiseltä (alkuperäisessä tarinassa Giselle pelastaa Alberton kuolemalta). Tässä lopussa ehkä näkyy juuri parhaiten tarinan vanhahtava arvomaailma, koska tragediaan tuotu valoisa loppu on se, kun kahta naista salaa heilastellut ja valeidentiteetin luonut mies säästyy surulta… Voi toki olla, etten tajunnut kaikkea esityksen lopusta.

Toisen puoliajan tunnelma on joka tapauksessa aavemaisen romanttinen. Ensimmäisellä puoliajalla lattialla ollut suuri kivenlohkare leijailee toisessa näytöksessä ilmassa, mikä korostaa maagista tunnelmaa, ja saa lavan myös näyttämään nykytaideteokselta. Vajosin lähes transsiin seuratessani valkoisiin tyllihameisiin pukeutuneiden ballerinojen seesteistä ja hämmästyttävän yhtäaikaista tanssia riveissä.

Giselle on hurmaava ja rikas elämys! Ehdit vielä nähdä teoksen, koska näytöksiä on helmikuun alkupuolelle saakka. Tämän viikon torstaina on muuten maksuton teosesittely Alminsalin lämpiössä kello 18.

Näin esityksen pressilipulla torstaina 16.10.2025.

Giselle Kansallisoopperan verkkosivuilla

Kesto: 2 t 15 min, sisältää väliajan (30 min)
Milloin: 3.10.2025 – 7.2.2026
Ikäsuositus: yli 10-vuotiaille. Päänäyttämön esitysten alaikäraja on 5 vuotta.

Koreografia (osittain Coralli-Perrot-Petipan mukaan): Javier Torres
Musiikki: Adolphe Adam, Friedrich Burgmüller, Ludwig Minkus
Lavastussuunnittelu: Annukka Pykäläinen
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Valosuunnittelu: Heikki Paasonen
Musiikin sovitus ja musiikin johto: Gavin Sutherland