Palasin myöhään eilen illalla kotiin neljän päivän Tallinnan reissulta. Olen osallistunut bloggaajana tai toimittajana Tallinnan pimeiden öiden elokuvajuhlille (PÖFF / PÕFF) vuodesta 2017 lähtien, poislukien vuosi 2020, jolloin Pöffiä ei järjestetty koronapandemian takia.
Mukanani on ollut usein hyvä ystäväni Paavo, joka oli jälleen messissä. Pöff alkoi jo 7. marraskuuta, ja kestää vielä tämän viikon ajan. Kuka vain voi ostaa lippuja näytöksiin.
Tällä kertaa en tosin saanut Pöffiltä hotellimajoitusta, ilmaisia leffalippuja enkä laivalippuja, mutta sain 25 eurolla pressipassin. Pressipassilla sain itselleni pressikassin sekä elokuvalippuja ja Paavo sain seuralaisenani elokuvaliput seitsemällä eurolla (lippujen normaali hinta on 11 euroa). Saimme kuitenkin vanhempieni alennuslipuilla tarjouksesta edulliset laivamatkat Viking Linen XPRS:llä ja Eckerö Linen Finlandialla sekä kohtuuhintaisen ja hyvän Airbnb-majoituksen vanhastakaupungista rauhalliselta kadulta.
Ehdimme elokuvien lisäksi tehdä muutakin. Vietin lauantaina kolme rentouttavaa tuntia uudessa Ring-kylpylässä Väike-Õismäen asuinalueella. Söin myös salaatin kylpylän sisällä allaskahvilassa. Matkasin Ringiin ja pois 20 minuutissa Boltilla. Kiersin myös kylpylä-kuntosalikompleksin takana olevan pyöreän järven.
Kävin itsekseni myös katsomassa kolmikerroksisen Gendered Lens -näyttelyn Valokuvamuseossa Raatihuoneentorin vieressä sekä Kumun vaihtuvat näyttelyt, joista mut sinne veti erityisesti edesmenneen Anna-Stina Treumundin näyttely How to a Recognise a Lesbian?. Näin Kumussa myös näyttelyt Mari Kurismaa: Twilight Geometry ja saksalaisen ja virolaisen taiteen yhteyksiä esittelevän Spigel im Spiegel. Suosittelen näitä näyttelyitä.
Kävimme Paavon kanssa Viru-keskuksessa kiinalaisessa Han’s Street Foodissa, Shishin joulukoristeiden pop up -myymälässä ja Kaubamajassa, sekä Balti Jaam Turgin kauppahallissa Sai!-voileipäbaarissa, Ristikheina Kohvik -kahvilassa, kauppahallin toisen kerroksen vintagevaatekaupoissa ja kirpputoreilla sekä lähellä vegaanisessa Rohe-kahvilassa. Muuten tuli syötyä tutuissa paikoissa, kuten Sushiro Kesklinnassa Lindexin neljännessä kerroksessa vanhassakaupungissa sekä Solariksen Vapianossa ja Hesburgerissa.
Alunperin tarkoitus oli nähdä Pöffissä viisi elokuvaa, joihin olimme hankkineet liput etukäteen, mutt loppusaldo jäi silti kolmeen elokuvaan… Syynä tähän oli se, että perjantaina laivamme saapui satamaan kello 16.45, mutta meillä kesti sitten saada Bolt-kyyti, joka lisäksi juuttui ruuhka-ajan liikenteeseen. Tajusimme, että meille tulisi liian kiire ehtiä ensiksi Airbnb-asunnollemme vanhassakaupungissa, sitten hakea pressipassini keskustan Nordic Forum -hotellista, syödä illallinen tai ostaa evästä sekä sitten ehtiä vielä puoli seiskalta alkavaan palestiinalaiseen The Voice of Hind Rajab -elokuvaan vanhankaupungin Kino Sõprusissa.
Sunnuntai-iltana taas menimme vahingossa väärään elokuvateatteriin, ja missasimme kanadalaisen trillerin Honey Bunch. Sekaannuksen syynä olivat kiire ja se, että Coca-Cola Plazan nimi on nyt muutettu myös Apolloksi, kuten Solaris-kauppakeskuksen elokuvateatterinkin.
Tässä kuitenkin arvioni niistä elokuvista, jotka onnistuimme näkemään Pöffissä.
Admission (Taiwan 2025)
Taiwanilainen Admission-draama sai maailmanensi-iltansa viime lauantaina Pöffissä. Paikalla olivat myös ohjaaja Quentin Hsu ja neljä aikuista pääroolien näyttelijää, joista yksi oli hänen vaimonsa. Tekijähaastattelu avasikin filmiä lisää.
Ohjaajan mukaan tositapauksiin perustuva elokuva kertoo tyylikkäästä ja vauraan oloisesta pariskunnasta, joka yrittää saada kuusivuotiasta lastaan hyvään kouluun Taiwanissa. Jopa häntä ja hänen vaimoaan on pyydetty adoptoimaan ystäviensä lapsi, jotta tällä olisi mahdollisuus päästä parempaan kouluun, koska koulut arvioivat myös vanhempien ammatit, avioliiton ja taustat.
Elokuvassa vanhemmat ja poika joutuvat kukin vuorotellen kolmihenkisen raadin haastateltavaksi. Kuitenkin heidän järkytyksekseen ja hämmästyksekseen heidän hakemuksensa hylätään. Apuun hotellille ryntäävät vanhempien palkkaamat kaksi agenttia, joiden työtä on auttaa vanhempia ja lapsia pääsemään haluamaansa kouluun.
Aihe oli kiinnostava, koska länsimaisesta näkökulmasta koko aihe on kovin vieras ja hassu, koska täällä ei ole niin iso juttu saada lasta jo ala-asteella tarpeeksi hienoon kouluun eivätkä koulut haastattele myös vanhempia, ja utele heidän avioliittonsa tilasta ja urastaan. Yksityisyyden käsite on Aasiassa aika erilainen kuin länsimaissa, koska koulun haastattelija voi jopa täräyttää, että tietää vanhempien hakeneen aiemmin avioeroa.
Mielenkiintoinen kuvaustekninen ratkaisu on, että pikkupoikaa kuvataan koko ajan vain takaapäin, ja vasta viimeisessä kohtauksessa häntä kuvataan edestäpäin. Tapa tuntuu alleviivaan sitä, että lapsi on pelkkä kasvoton pelinappula vanhempien ja koulun statuspelissä. Elokuva alkaa jo sillä, että perhe on puutarhassa hotellin buffetissa ja äiti läksyttää hiljaa olevaa poikaa siitä, ettei tämä valinnut buffetista terveellisimpiä vaihtoehtoja.
Elokuvan kuvaustapa kuitenkin vesittää kiinnostavaa aihetta. Elokuva on napakasti puolitoista tuntia pitkä, mutta tuntui pidemmältä, koska se kuvaa vain yhtä päivää enimmäkseen hotellilla. Elokuva etenee verkkaisesti ja siinä on jatkuvasti pitkiä hiljaisia hetkiä. Jatkuvasti myös vihjaillaan, että vanhemmilla tai lapsella on jokin epäilyttävä salaisuus, mikä on pilannut kouluhaastattelun, mutta näihin kysymyksiin ei oikein vastata. Emme Paavon kanssa kumpikaan tajunneet lapsen loppusanojen merkitystä ennen kuin elokuvan jälkeen ohjaaja selitti ne, kun yleisössä joku kysyi samaa. Uskoakseni elokuva saattaa aueta paremmin taiwanilaiselle tai kiinalaiselle katsojalle.
Admission Poffin verkkosivuilla
Honey, Don’t (USA, Britannia 2025)
Neo-noir -tyyliin tehty rikoskomedia on toinen osa ohjaaja Ethan Coenin ja hänen vaimonsa Tricia Cooken yhdessä käsikirjoittamia lesbisiä b-luokan elokuvia. Mainittakoon, että Cooke identifioituu lesboksi, ja hänellä ja Coenilla on molemmilla myös avioliiton ulkopuoliset elämänkumppanit.
Näin vuosi sitten trilogian ensimmäisen elokuvan Drive-Away Dolls (2024). Molemmissa elokuvissa pääosassa on ihana Margaret Qualley. Kummassakin elokuvassa hänen roolinsa on myös esittää paljon irtosuhteita harrastavaa, itsevarmaa lesboa. Mainittakoon sekin, että Qualley on julkisuudessa tapaillut vain miehiä, ja hän on naimisissa muusikko Jack Antonoffin kanssa. Nykyään kun queer-rooleihin yleensä valitaan queer-näyttelijöitä.
Elokuva ei säästele lesbo- eikä heteroseksin kuvaamista eikä kekseliäällä väkivallalla mässäilyä. Mustaa huumoria viljelevä elokuva kuvaa kalifornialaisen pikkukaupungin yksityisetsivää Honey O’Donahueta (Qualley). Kaupungissa on tapahtunut outoja kuolemia, jotka linkittyvät mysteeriseen, kulttimaiseen kirkkoon. Qualley on iskenyt silmänsä paikalliseen poliisin (roolissa biseksuaali Aubrey Plaza), ja naisten välille kehkeytyy lyhyt ja kiihkeä seksisuhde.
Pidin elokuvassa siitä, että siinä keskeisissä rooleissa ovat identiteetistään avoimet, erittäin viehättävät, seksuaalisesti aktiiviset ja myös työssään taitavat lesbohahmot. Esimerkiksi Honeyn assistentti on androgyyni lesbohahmo. Elokuva tosin esittää lesbot kliseisesti seksinnälkäisinä ja tunnekylminä hurjastelijoina (toinen stereotypia on esittää lesbot täysin vastakohtaisesti yksinäisinä, viattomina ja seksittöminä), mutta kyseessä onkin kieliposkessa tehty genre-elokuva, jossa myös heterohahmot ovat yltiöseksuaalisia ja koomisia. Pidin elokuvassa myös siitä, että se oli menevä ja loppuratkaisu onnistuu yllättämään.
Kuitenkin elokuva on aika ontto, ja enimmäkseen perusteetonta ja sekavaa meininkiä. Tuntuu, että siihen on vain haluttu ympätä mahdollisimman monta kuumaa naishahmoa sekä mielikuvituksellista tappelukohtausta, mutta juonen ja sisällön kehittely on jäänyt puolitiehen. Osa juonen langoista jää roikkumaan ilmaan, kuten Honeyn isän yllättävä ilmestyminen. Voi olla, että multa meni jotain ohi, mutta edes sarjamurhaajan murhien motiivia ei ymmärtääkseni selitetty.
Elokuva sai ensi-iltansa keväällä Cannesissa. Sosiaalisessa mediassa onkin sen jälkeen ollut paljon hehkutusta Qualleyn ja Plazan välisestä kemiasta, ja se voikin olla jo riittävä syy katsoa tämä raina.
Hamnet (Britannia, USA 2025)
Kun kysyin Paavolta, mikä hänestä oli parasta Tallinnan reissullamme, hän vastasi että Hamnet. Elokuva okin intensiivinen, tunteikas ja hieno kokemus.
Parhaan elokuvan Oscarin Nomadland-elokuvallaan pokannut Chloé Zhao on filmannut irlantilaisen Maggie O’Farrellin bestseller-romaanin vuodelta 2020. Historiallinen draama kertoo William Shakespearen ja hänen luonnonlapsimaisen vaimonsa Agnes Hathawayn rakkaustarinan. He tapasivat, kun Shakespeare oli vasta 18-vuotias latinankielen yksityisopettaja ja Agnes 26-vuotias talontytär. He saivat yhdessä kolme lasta, mutta heidän poikansa Hamnet kuoli 11-vuotiaana. Lapsen kuolema innoitti Shakespearen kirjoittamaan klassikkonäytelmänsä Hamletin.
Elokuvalla kestää vähän päästä käyntiin, mutta sen jälkeen se kuvaakin riipaisevasti rakkautta, menetystä ja luovuutta. Aikakauden puvut ja miljööt on myös kuvattu hyvin.
Päärooleissa on unelmakattaus eli irlantilainen punapää Jessie Buckley, 35 (I’m Thinking of Ending Things, The Lost Daughter, Men, Women Talking, Wicked Little Letters) ja kovassa nosteessa oleva irlantilais-englantilainen Paul Mescal, 29 (Normal People, Aftersun, All of Us Strangers, Gladiator II). Kumpikin tekee upeaa työtä. Lisäksi Shakespearen äitinä Marynä nähdään kovanluokan näyttelijä Emily Watson.
Hamnet on epätyypillinen kuvaus Shakespearesta, koska pääosassa ovat enemmän hänen vaimonsa, lapsensa ja kotielämänsä kuin uransa. Elokuvan lopussa nähdään tosin Hamletin ensi-ilta Lontoossa, ja kohtaus on vaikuttava kuvaus 1500-luvun lopun teatterista. Elokuva kuvaa myös hienosti luontoa ja luontosuhdetta.
Järjestyksessä 29. PÖFF Tallinnassa 7.–23.11.2025.
Sisarfestivaali, kauhu- ja fantasiaelokuviin keskittyvä HÖFF järjestetään Haapsalussa 30.4.–2.5.2026.
Sateenkaarenmaalari 