Jos ei ole katsellut Girls-nimistä tv-sarjaa, Lena Dunhamin nimi ei varmaan sano mitään. Mutta kannattaisi kyllä, koska kyseessä on niin aikaansaava nuori nainen. Moni suomalainenkin on ihastunut Girls-sarjaan. Ytimekkäästi nimetty Girls on vuodesta 2012 pyörinyt yhdysvaltalainen HBO:n draama- ja komediasarja, jota meillä näyttää Yle. Lena Dunham on sarjan luoja, päätuottaja ja pääosanäyttelijä.

Tv-sarjan ansiosta Dunham on palkittu parhaan naispääosan Golden Globella ja hän on saanut kahdeksan Emmy-ehdokkuutta käsikirjoittajana, ohjaajana, näyttelijänä ja tuottajana. Dunham on ensimmäinen nainen, joka on saanut Directors Guild of America Award -palkinnon parhaasta ohjauksesta komediasarjassa. Ja hän on vasta 28-vuotias!

Girls kertoo neljästä parikymppisestä naisesta, jotka ovat ystäviä ja asuvat New Yorkissa. Elämänmakuinen sarja kertoo heidän kommelluksistaan hanttitöissä, bileissä ja kundien seurassa – ja ennen kaikkea seksistä. Sarjaa on verrattu 1990-luvun hittisarjaan Sinkkuelämään, jonka neljä ystävystä olivat tosin kolmekymppisiä.

Girls:ssä piristävää on se, että pääosassa oleva Lena Dunham on nätti ja raikas, mutta kuitenkin aika tavanomaisen näköinen, lyhyt ja hieman pyöreä. Tästä ”radikaalista” seikasta on revitty monet otsikot lehdissä. Osa katsojista on pöyristynyt siitä, että tv:ssä näkyy alasti tavallisen näköinen tyttö eikä superkaunotar. Että se kehtaakin. Persoonallisen näköisen, mutta hoikan ja pitkäsäärisen Sarah Jessica Parkerinkin piti 1990-luvulla laihduttaa kymmenen kiloa ennen kuin hän sai pääosan Sinkkuelämästä.

 

Kiitos Girlsien maailmanlaajuisen suosion, on Lena Dunham voinut kirjoittaa elämäkertansa jo parikymppisenä. Sellaista tyttöä (Not That Kind of Girl, Otava 2014) on tosin vaikea suoraan luokitella elämäkerraksi. Teoksen alaotsikkokin on ironisesti Nuoren naisen ”opetuksia”. Teos kertoo pitkälti Dunhamin ihastus- ja seksikokemuksista, ja kaikki tämä humoristisella, itseironisella ja välillä koskettavallakin otteella. Aihe on Dunhamille luonnollinen, koska hän on luonut uransa kirjoittamalla hyväntahtoista komediaa nuorten newyorkilaisten heteronaisten seksuaalisuudesta.

Kaikki jotka ovat nähneet minun kanniskelevan Sellainen tyttö -kirjaa, ovat kommentoineet sen kantta. Osa on ihmetellyt sitä, miksi kansi on niin vanhanaikaisen näköinen tai tyttömäisen vaaleanpunainen. Itsestäni kovakantinen kansi on hurmaava: nostalgisesti ja vitsikkäästi kuin 1980-luvun nuorten naisten opastuskirja, yhtä aikaa söpö ja ironinen.

Dunham ei jakele kanssasisarilleen patentoituja neuvoja ylhäältä alaspäin, vaan hän kertoo omista kokemuksistaan kuin jutustelisi hyvälle ystävälle. On suorastaan hämmästyttävää, että niin kuuluisa ihminen on niin avoin ja jakaa meille noloimmatkin muistonsa. Kirjaa lukiessa on helppo unohtaa se, kuinka menestynyt Dunham on, koska hän antaa itsestään niin tavallisen ja surkuhupaisan kuvan.

Teos onkin rohkaisevaa luettavaa, koska siinä epävarma, höpsö ja toilaileva nuori nainen saavuttaa suuren menestyksen niin rakkaudessa kuin työssä. Dunham on toki myös älykäs, hyväsydäminen, luova ja lahjakas, ja siinä mielessä monipuolinen esikuva nuorille naisille. Dunham on avoimen feministinen, eikä halua vain miellyttää tai mahtua mihinkään ahtaaseen ihannenaisen muottiin.

Feministikin voi silti uteliaana ja kokemattomana nuorena joutua hankaliin tilanteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa. Kantapään kautta Dunham on oppinut itsekunnioitusta ja omien rajojen vetämistä:

”Olen oppinut uuden säännön, ja se on aivan yksinkertainen: älä hankkiudu tilanteisiin, joissa sinun tekee mieli karata.”

 

Kirjan vahvuus on juuri Dunhamin avoimuudessa ja huumorintajussa. Yleensä henkilökohtaisin teksti on omaperäisintä ja kiinnostavinta. Dunham kertoo rankoistakin muistoista kepeästi. Teos on todella mukaansatempaava.

Osa kavereistani kertoo lukeneensa kirjan yhdessä viikonlopussa kun he eivät ole voineet laskea teosta käsistään. Osa taas sanoi pettyneensä kirjaan, koska se kertoo niin vähän Dunhamin häkellyttävästä urasta ja enimmäkseen hänen lapsuus- ja nuoruusmuistoistaan.

Olisin itsekin lukenut mielelläni lisää Dunhamin työstä ja siitä, miten suosio on muuttanut hänen arkeaan. Dunham tosin itse sanoo kirjassaan, ettei halua avautua nykyisestä työstään ja poikaystävästään kuin vähän, koska hän on jakanut maailmalle jo niin paljon perheestään ja elämästään, että haluaa pitää nykyisyyden itsellään.

Kirjaa on lehdissä kritisoitu itsekeskeiseksi, mutta hei, kyseessä on elämäkerta! Oikeastaan klassinen kasvukertomus. Veikkaan, että monen on vaikea sulattaa sitä, että nuori nainen näin kertoilee omasta elämästään ihan kirjan kansien välissä. Miksi sellainen olisi tärkeää? Tietysti se on tärkeää! Ja viihdyttävää luettavaa! Saisiko jonkun miehen elämäkerta osakseen samanlaista kritiikkiä siitä, että jätkä kertoo siinä liikaa omasta elämästään?

Olin etukäteen kuullut useasta tahosta, että kirja kertoo vain Dunhamin vanhoista ihastuksista (myös tyttöihastuksista!) ja muinaisista seksiseikkailuista eikä mitään tästä päivästä. Yllätyinkin siitä, että Dunham kyllä kertoo siellä täällä myös urastaan, terapiastaan, nykyisestä poikaystävästään ja ystävistään. Hän kirjoittaa esimerkiksi nykyisistä palavereistaan, joissa kaikki työryhmän jäsenet avautuvat kiusallisista, rankoista tai upeista kokemuksistaan, ja tapahtumia sitten siekailematta hyödynnetään Girlsien käsikirjoittamisessa. Hän kertoo myös tv-maailman kulisseissa kohtaamastaan sovinismista.

Jos on tarkkasilmäinen, niin huomaa, että Sellainen tyttö kertoo oikeastaan siitä, kuinka Dunham löysi kutsumuksensa, taiteensa aiheet ja sen mistä hänen luovuutensa kumpuaa.

Taiteilijavanhempien kasvattamana jo Dunhamin lapsuus oli täydellistä koulutusta hänen tulevaa uraansa ajatellen. Hän varttui taiteen, taiteilijoiden ja itseilmaisun keskellä. Dunham näki lapsesta pitäen, että taiteella voi elättää itsensä ja että itseilmaisu on hieno asia. Runoilijan ja kirjailijan ammateista haaveileva tyttö vain päätyi lopulta ilmaisemaan itseään näyttelemisen ja tv-käsikirjoittamisen kautta. Hän valjasti taiteensa materiaaleiksi seksikokemuksensa, ystävyyssuhteensa ja haparoivan itsensä etsimisen.

Monissa kirjoitusoppaissa neuvotaan, että älä odota hyvää hetkeä kirjoittaa, vaan ala kirjoittaa nyt ja kirjoita omien elämänkokemustesi ja oivallustesi pohjalta. Lena Dunham on toteuttanut tämän neuvon.

Dunham kertoo kirjassaan siitä, kuinka hän yliopistosta valmistumisen jälkeen muutti takaisin kotikaupunkiinsa vanhempiensa luokse, haahuili ja meni lopulta samaan lastenvaatekauppaan töihin myyjäksi kuin kaksi hyvää ystäväänsä. Työ oli kevyttä ja vapaa-ajalla tytöt juhlivat. Elämä oli helppoa ja huoletonta, mutta taiteilijan kutsumus puski pintaan:

”Mutta kunnianhimo on kumma juttu: se iskee kun sitä vähiten odottaa ja se saa liikkeelle silloinkin, kun luulee haluavansa pysytellä paikoillaan. Minulle tuli ikävä asioiden tekemistä, merkitystä jonka se antoi pitkälle marssille nimeltä elämä. Yhtenä iltana kun valmistauduimme taas kerran kuokkimaan joissakin juhlissa, mieleeni tuli ajatus: tämä on melkoinen tarina. Miksemme kertoisi sitä sen sijaan, että elämme sitä?”

Kirjan korkeatasoisen ja soljuvan suomennoksen takana on tuttavani, Otavan kustannustoimittaja Lotta Sonninen.

Jos Dunham kiinnostaa enemmänkin, kannattaa katsoa hänen elämäkerrallinen esikoiselokuvansa Tiny Furniture vuodelta 2010.

Jos tykkäsit Sellainen tyttö -kirjasta, lue myös:

Toinen amerikkalaisen nuoren naisen seksuaalisuutta huumorin ja itseironian keinoin tutkiskeleva uutuuskirja on Chelsea Handlerin hupaisan niminen esikoisteos Elämäni vaakatasossa – yhden yön juttuja (My Horizontal Life, Bazar Kustannus 2014). Pokkari on poskettoman hauska ylistyslaulu täysillä eletylle sinkkuelämälle. Miehiä rakastava Handler on Yhdysvalloissa tunnettu koomikko.

Kuvat: Otava / kuvaaja: Autumn de Wilde