Se on täällä taas! Kuusi päivää laatudokumentteja isolta kankaalta! Tänä vuonna 14 vuotta täyttävä Docpoint on Suomessa ainoa dokumentteihin keskittyvä elokuvafestivaali. Dopointissa nähdään tänä vuonna yhteensä 165 laatudokumenttia, joiden joukossa on niin kotimaisia ja ulkomaisia uutuuksia kuin dokumenttielokuvagenren klassikoita. Docpoint järjestää dokumenttifestivaalit samaan aikaan myös Tallinnassa sekä elokuvia voi nähdä muissakin Suomen kaupungeissa.

Sain esikatseltavaksi neljä pyytämääni dokumenttia. Olen ollut Docpointissa sekä muilla Helsingin ja Espoonkin elokuvafestivaaleilla ahkera kävijä ja välillä talkoolainen noin kymmenen vuoden ajan. Lehdistönäytöksissä olen käynyt muutaman vuoden ajan ja kirjoittanut elokuva-arvioita Sylvi-verkkolehteen.

Olen kuitenkin nyt ensimmäistä kertaa menossa festivaaleille press-passilla, jee. Odotankin jo innolla tämän illan Docpointin lehdistötilaisuutta Savoy-teatterissa. Ilta päättyy seiskalta avajaisdokumenttiin, joka on Markku Heikkisen ohjaama Talvivaaran miehet (2014). Elokuva asettaa vastakkain jättiläismäisen kaivostoiminnan sekä epätoivoiset kaivostyöläiset ja paikalliset asukkaat.

Koska ohjelmakatalogin läpikäyminen on aikamoinen työ, niin tässä hieman dokkarivinkkejä näkemistäni elokuvista.

Queen of Silence (Saksa, Puola 2014)

Taiteen tehtävä on olla pienimpien puolella, ja sitä ohjaaja Agnieszka Zwiefkan teos todella on. Hänen elokuvansa kuvaa 10-vuotiasta Denisaa, joka Puolan romaneja. Tyttö on hyljitty hyljittyjenkin keskuudessa, koska hän on nainen patriarkaalisessa romanikulttuurissa sekä vielä kuuro.

Koska Denisa kuuroutui jo 2,5-vuotiaana, hän ei ole oppinut puhumaan. Muut romanilapset eivät kutsu Denisaa edes nimellä, vaan sanovat vain ”kuuro” tai ”tyhmä”. Tästä huolimatta Denisa on mitä iloisin, somin ja hurmaavin lapsi. Vaikka hänen on vaikea ilmaista itseään, niin hän vaikuttaa älykkäältä – ja ennen kaikkea sitkeältä. Hän on lisäksi hämmästyttävän hyvä tanssija. Dokumentissa on upeita järjestettyjä joukkotanssikohtauksia puolalaisen kaupungin kaduilla, ja ne ikään kuin herättävät eloon Denisan katsomat Bollywood-elokuvat.

Dokumentti on järkyttävää mutta samalla tärkeää katsottavaa, koska se näyttää kuinka paljon rasistista huutelua ja vainoa romanit joutuvat kohtaamaan. Itseäni ärsyttävät eniten ulkopuolisten ”hankkisitte töitä” -huudot kerjäläisille, koska samat rasistit eivät kuitenkaan itse varmasti huolisi romaneja työpaikalleen. Ja millaista työtä nykymaailmassa voi saada ihminen, jolla ei ole koulutusta, henkilöpapereita, osoitetta eikä rahaa, erityisesti kun moni koulutettukin kärsii työttömyydestä?

Vaikeissakin oloissa romanit vaikuttavat usein onnellisilta ja ennen kaikkea ihmisiltä, jotka elävät tässä hetkessä. Denisa saa ensimmäisen kuulolaitteensa vasta kymmenen vuotiaana, ja on hienoa huomata hänen ilonsa, kun hän kuulee. Mutta voiko ihminen oppia enää puhumaan kun hän on ohittanut puhumaan oppimiselle otollisen iän?

To Be Takei (Yhdysvallat 2014)

George Takei oli minulle tuntematon nimi ennen tätä dokumenttia, mutta miljoonille ihailijoilleen hän on hyvinkin tuttu. Hänellä on Facebookissa kahdeksan miljoonaa seuraajaa. Japanilaistaustainen, mutta Los Angelesissa syntynyt ja elänyt Takei on jo 77-vuotias, mutta hän näyttelee teatterissa yhä, sekä on homoikoni. Urheiluhullu ja positiivinen Takei näyttää ikäistään nuoremmalta, sekä todella sympaattiselta hahmolta.

Takei rynnisti kuuluisuuteen Star Trek -sarjan näyttelijänä. Takeilla on pitkä historia kansalaisaktivistina, koska hän on nuoresta lähtien puolustanut Yhdysvalloissa asuvien japanilaisten oikeuksia. 2000-luvulla hän ymmärsi, että hänen on aika nousta puolustamaan myös queer-väkeä ja tulla ulos kaapista.

Dokumentissa on paljon esillä myös Takein pitkäaikainen miesystävä Brad Altman, johon hän tutustui homojen juoksujoukkueessa kolmekymmentä vuotta sitten. Pari meni naimisiin vuonna 2008. Dokumentin nimi tulee siitä, että vuonna 2011 Takei antoi kasvonsa ja nimensä sanaleikkiin perustuvalle ”It’s okay to be Takei” -kampanjalle. Kampanja vastustaa Tennesseen osavaltiossa 2011 säädettyä lakia (ns. ”Don’t say gay” -laki), joka kieltää osavaltion opettajia puhumasta oppilailleen homoseksuaalisuudesta.

PMMP – Tässä elämä on (Suomi 2014)

Tämä on varmaan must-elokuva kaikille bändin faneille. Dokumentin kautta pääsee taas elämään energisen bändin livekeikkoja. PMMP soitti viimeisen keikkansa loppuunmyydyssä Helsingin Jäähallissa 27. lokakuuta 2013. Tunnelma dokumentissa on välillä haikea, koska bändi viettää siinä viimeistä vuottaan yhdessä.

Ohjaaja Arto Tuohimaa on päässyt kuvaamaan tunnelmia muun muassa takahuoneisiin, keikkabussiin ja Matkalaulu-levyn äänitykseen Suomenlinnan studiolla. Heti dokumentin aluksi laulaja-lauluntekijä Paula Vesala sanoo, että bändihän on muutakin kuin hän ja toinen laulaja Mira Luoti, koska bändissä on myös kolme miespuolista soittajaa. Lisäksi tautavoimissa häärivät säveltäjä ja tuottaja Jori Sjöroos (hänestä tuli taannoin hyvä dokumentti televisiosta), joukko muita ammattilaisia, perheenjäsenet ja ystävät. Paula Vesala puhuu kauniisti siitä, kuinka bändin jäsenten välinen ystävyys on tärkeämpää kuin työkuviot.

PMMP päätti lopettaa yhtyeen kymmenen vuoden kiertue-elämän jälkeen, koska vähän päälle kolmekymppisinä heillä on aikaa vielä toteuttaa muitakin unelmia. Lehdistä olemmekin jo saaneet lukea ennen kaikkea Vesalan bändin jälkeisestä urasta elokuvanäyttelijänä, musikaalien kääntäjänä ja dramaturgiopiskelijana Yhdysvalloissa, minne hän muutti aviomiehensä, Rasmus-bändin Laurin, ja heidän pienen poikansa kanssa. Mira Luoti on esiintynyt musikaaleissa ja revyissä, löytänyt uuden avopuolison ja saanut tämän kanssa lapsen viime kesänä.

Valitettavati dokumentin kaksi näytöstä ja lisänäytöskin ovat jo loppuunmyytyjä, mutta voi olla, että yleisö vielä äänestää tästä lisää näytöksiä.

Looking for Light: Jane Bown (Iso-Britannia, Irlanti 2014)

Olen yläpuolella esitellyt kolme erinomaista dokumenttia, mutta tämä viimeinen on sitten huti. Nimi Jane Bown ei ollut itselleni tuttu, mutta tykkään yleensä taiteilijadokumenteista. Dokumentissa näytettävät Jane Bownin muotokuvat kuuluisista ihmisistä ovatkin hienoja ja moni valokuva on yllättäen tuttu, mutta samaa tasoa ei voi sanoa olevan Michael Whyten ja Luke Doddin ohjauksesta.

Dokumentissa on enimmäkseen puhuvia päitä ja välillä vieraillaan hautausmaalla. Tylsää. Suurin ongelma on se, että äänenkovuus vaihtelee koko ajan tavallisesta voimakkuudesta lähes kuiskaukseksi. Lisäksi irlantilaisesta aksentista on vaikea saada selvää, joten enimmäkseen en tajunnut yhtään mitään siitä mitä haastateltavat puhuivat. Voi tosin olla, että äänentoisto on parempi elokuvateatterissa sekä dokumentista saa varmaan ihan hyvin selvää jos on parempi kielikorva kuin eräällä bloggaajalla.

Jos haluat nähdä mielenkiintoisen ja kiehtovan dokumentin valokuvaajasta, suosittelen katsomaan Yle Areenasta dokumentin Vivian Maierin salaisuus. Oscar-ehdokkaanakin oleva dokumentti on katseltavissa vielä kuuden päivän ajan.

***

Osa dokumenteista on tosiaan jo loppuunmyyty, mutta moneen saa vielä lippuja. Itse ajattelin mennä katsomaan festareille kolmesta suomalaisesta naispuolisesta bloggaajasta kertovan dokumentin Matka minuksi, vaginan saloihin kurkistavan dokumentin Vulva 3.0., nuoren naisen rakkauselämästä sirkuksessa kertovan Circus Dynastyn, Venäjän homotilanteesta kertovan Voiton päivän ja kaksi muuta lyhäriä sekä Match Me! -dokumentin suomalaisesta deittielämästä. Tahtoisin ehkä nähdä myös suomalaisen miehen syöksykierteestä Thaimaassa kertovan dokumentin Hymyjen maa sekä sydänsuruista kertovan Sleepless in New York, jotka ovat tosin molemmat loppuunmyytyjä, mutta ne ovat saaneet lisänäytökset.

Katsoin myös Youtubesta jo etukäteen Docpointissa nähtävän Children 404 -dokumentin. Englanniksi tekstitetty dokkari kertoo teini-ikäisistä homoista, lesboista ja biseksuaaleista Moskovassa, jossa laki kieltää homoudesta ja transsukupuolisuudesta puhumisen alle 18-vuotiaille. Monia queer-nuoria kiusataan koulussa ja kaupungilla. Suosittelen katsomaan hieman kotikutoisen oloisen mutta tärkeästä aiheesta kertovan ja monipuolisen dokumentin. Dokumenttia ei ole saanut näyttää Venäjällä elokuvateattereissa alaikäisille, vaikka juuri alaikäisille queer-ihmisille dokumentti olisi samaistuttavaa katseltavaa, joten siksi tekijöiden omasta toiveesta dokumentti on vapaasti nähtävillä Youtubessa.

 

Docpoint 27.1.-1.2.2015 Helsinki

Kuvat: Docpointin kuvapankki