Viime viikon kiirastorstaina yleisöä hemmoteltiin Kaija Saariahon Èmilie-oopperan ensi-illalla Kansallisoopperassa. Kokemus oli erilainen kuin oopperassa yleensä, koska yhdeksään näytökseen jaettu esitys kesti vain noin 80 minuuuttia ja lavalla oli ainoastaan yksi laulaja, 47-vuotias Camilla Nylund. Yhdelle laulajalla noin pitkän soolon ulkoa muistaminen ja esittäminen onkin aikamoinen saavutus. Teos on nähty aiemmin festivaaleilla Yhdysvalloissa.

Itse kiinnostuin oopperasta sen kiehtovan aiheen takia, sillä Èmilie oli todella monipuolinen ja lahjakas nainen, joka eli täysillä. Markiisitar Èmilie du Châtalet (1706-1749) oli oppinut älykkö, joka rakasti tieteen lisäksi ylellistä elämää, juhlia, uhkapelejä ja miehiä. Kuten Wikipedia kertoo: ”Châtelet luki kaikki merkittävät kirjat, kävi säännöllisesti teatterissa ja nautti älyllisestä keskustelusta.” En ihmettele, että Saariaho valitsi markiisittaren oopperansa aiheeksi, erityisesti kun Èmilien elämässä riitti seikkailuja.

Markiisitar kuului Ranskan ylimpään aatelissukuun, ja hänen Aurinkokuninkaan hovin sisäpiiriin kuulunut isänsä antoi lahjakkaan tyttärensä opiskella, vastoin aikakauden yleisiä tapoja. Émilie puhui sujuvasti kuutta eri kieltä, tanssi, harrasti oopperalaulua sekä soitti harppua ja cembaloa.

Èmilie meni 18-vuotiaana naimisiin sotilaana työskentelevän markiisin kanssa ja synnytti tälle kaksi lasta. Avioliitto oli ajan tavan mukaan järjestetty eikä pariskunnalla ollut paljonkaan yhteistä. Lasten syntymisen jälkeen Èmilie omistautui matematiikan ja fysiikan jatko-opinnoille ja myöhemmin tutkimustyölle.

Valistusajalla tapahtui monia edistyksiä sukupuolten välisessä tasa-arvossa, mutta naisen paikka oli silti yhä kotona. Èmilie sai kuitenkin poikkeuksellisesti tiedeyhteisön arvostuksen: tieteellisten saavutustensa ja korkean syntyperänsä vuoksi. Oopperan aihe on hyvin feministinen, erityisesti kun ottaa huomioon sen, että matematiikkaa ja fysiikkaa pidetään vielä nykyään enemmän miesten kuin naisten aloina.

1700-luvun ranskalaisen yläluokan piirissä sekä aviomiehen että vaimon oli soveliasta pitää rakastajaa. Jälkipolvet tuntevat Émilien ennen kaikkea valistusfilosofi Voltairen rakastajattarena – Voltaire oli hänen neljäs rakastajansa. Heidän rakkaussuhteensa kesti 10 vuoden ajan, kunnes intohimo hiipui mutta syvä ystävyys jäi.

Ooppera sijoittuu vain yhteen huoneeseen ja yhteen päivään. Viimeisillään raskaana oleva Èmilie on eristetty omaan huoneeseensa kartanossaan, koska 1700-luvun Ranskassa raskaana olemista pidettiin vastenmielisenä. Èmilie on vielä 42-vuotiaana tullut raskaaksi rakastajalleen, runoilija ja filosofi Jean François de Saint-Lambertille. Alakuloinen Èmilie aavistaa, että kiihkeä suhde on ohitse ja ettei runoilija enää rakasta häntä.

Yksin huoneessaan Èmilie kääntää englannista ranskaksi Newtonin Philosophiae Naturalis Principia Mathematica -teosta (Luonnonfilosofian matemaattiset perusteet). Käännöksen laadusta kertoo jotain se, että Èmilien käännöstä käytetään Ranskassa yhä. Oopperassa puhutaan (tai siis lauletaan) paljon kuolemasta, koska Èmilie pelkää synnyttämistä kypsässä iässä. Pelko on aiheellinen, sillä hän kuoli veritulppaan kuusi päivää tyttärensä syntymän jälkeen. Pienokainenkin kuoli puolitoistavuotiaana.

Èmilie osoittaa mielensisäisen puheensa syntymättömälle lapselleen, Sain-Lambertille, Voltairelle ja edesmenneelle rakkaalle isälleen. Ihmettelin, mistä kuuluvat miesten ja lapsen lauluosuudet ja luulin, että ne oli äänitetty erikseen tai että verhojen takana oli lisää laulajia. Erehdyin.

Kyseessä on ”moniääninen monodraama”, jossa on mikrodialogisia duettoja: solistin reaaliaikaisesta laulusta on suodatettu uusia lauluja, joita muokataan elektronisesti. Syntynyttä ”toista ääntä” on transponoitu toiselle säveltasolle, niin että Camilla Nylundin ääni kuulostaa miehen tai lapsen ääneltä. Pahoittelen kenties hankalia termejä.

Lapsen äänen voi tulkita kuuluvan markiisittaren syntymättömälle lapselle tai hänelle itselleen pikkutyttönä. Musiikin puolella on muitakin kokeiluja: esimerkiksi Èmilien kirjeiden kirjoittamiseen käyttämä sulkakynä on vahvistetty niin että kynän äänekäs rahina paperia vasten on osa musiikkia.

Kaija Saariahon säveltämä musiikki on hyvin kaunista, ja erityisesti cembalon itämainen kilahtelu ja sirinä tekevät sävelistä salaperäisiä ja muistuttavat 1700-luvun ranskalaista musiikkia. Saariahon intensiivinen musiikki kuvittaa Èmilien mielen sisäistä maailmaa. Solistiosuus on sävelletty sopraanolle, ja siinä liu’utaan puheesta puhelaulun kautta täyteen lauluääneen. Partituuriin on kirjoitettu myös kuiskaukset ja huokaukset. Mosaiikkimaisessa librettossa on sitaatteja Èmilien ja muiden tutkijoiden tieteellisistä töistä sekä markiisittaren runsaasta kirjeenvaihdosta rakastajiensa ja aikansa merkittävimpien oppineiden kanssa.

Lavastuksena on pelkistetysti kirjoituspöytä, divaani ja sirpaleimaiset valkoiset kankaat, joihin heijastetaan laskuja, matemaattisia kaavoja, avaruuden kappaleita, kynttilöitä, eri värejä ja kasvoja. Prismamainen lavastus viittaa markiisittaren tutkimuksiin valon olemuksesta.

Kansainvälisesti tunnettu suomalainen sopraano, upea Nylund, käyskentelee lavalla vain yöpaidassa ja aamutakissa. Aikaisemmin esityksissä Yhdysvalloissa hänellä on kuulemma ollut tekovatsa, mutta sen kanssa laulaminen oli raskasta, joten nyt peittävä asu kätkee kuvitteellisen raskausvatsan. Nylund laulaa vahvalla ja heleällä äänellään ranskaksi, ja yleisö voi luonnollisesti seurata suomen, ruotsin ja englannin kielistä tekstitystä.

Omasta mielestäni lavastus ja valot olisivat saaneet olla vielä näyttävämmät. Nyt visuaalinen ilme toi turhan paljon mieleen pimeän, tunkkaisen luolan. No, tarkoitus onkin kuvata mielen vankilaa. Ooppera oli omaan makuuni hivenen liian raskas ja staattinen. Näin menevä päähenkilö olisi ansainnut täyspitkän oopperan, jossa olisi enemmän toiminnallisuutta ja hahmoja. Olin tosin selvästi aika yksin näiden ajatusteni kanssa, koska lopputaputuksista ei meinannut tulla loppua ja yleisö huusi bravota.

Näin yleisössä kirjailija Sofi Oksasen, joka kirjoittaakin libreton Saariahon seuraavaan oopperaan, joka pohjautuu Ezra Poundin kääntämiin kahteen japanilaiseen no-näytelmään. Ooppera saa ensi-iltansa Amsterdamissa ensi vuonna, mutta toivottavasti se nähdään myös Suomessa.

Èmilie esitetään Kansallisoopperassa kolmena iltana – aikamoinen työ vain kolmen näytöksen vuoksi! Seuraava ja viimeinen näytös on torstaina (9.4.).

Kiitos Kansallisoopperalle lipusta.

Èmilie

Kuvat: Stefan Bremer, Kansallisooppera

Liput 16-60 euroa