Olen viime aikoina nähnyt kolme mestarillisen valokuvaajan näyttelyä: kaksi Helsingissä ja yhden Berliinissä. En ollut aikaisemmin nähnyt kenenkään heistä näyttelyä, mutta Robert Mapplethorpe oli itselleni tuttu muutaman vuoden takaa lukemastani mukaansatempaavasta Patti Smithin kirjasta Ihan kakaroita (kirjaa myydään muuten 10 eurolla Kiasman museokaupassa), ja Smithiin taas olin tutustunut hänen musiikkinsa kautta ja hänen esiinnyttyään Provinssirockissa kesällä 2007. Vivian Maier taas yli vuosi sitten näkemästäni menestysdokumentista Finding Vivian Maier. Olin jo pitkään odottanut näkeväni joskus Mapplethorpen ja Maierin näyttelyt, ja sattumalta kumpikin näyttely olikin pian ulottuvillani.

Eilen olin aamupäivällä Ateneumissa Ismo Höltön valokuvanäyttelyn tiedotustilaisuudessa, ja näin samalla sekä itse taiteilijan että näyttelyn, joka avattiin tänään yleisölle. Hölttö oli itselleni ennestään tuntematon nimi, mutta hänen kuvansa tekivät vaikutuksen.

Yhdysvaltalaisen Mapplethorpen valokuvat tarjoavat homoerotiikkaa, sadomasokismia, muotokuvia yhdysvaltalaisista julkisuuden henkilöistä ja lähikuvia kukista. Maierilla ja Höltöllä on ainoastaan mustavalkoisia kuvia. Hölttö on kuvannut suomalaista arkea ja tavallisia ihmisiä 1960-luvulla. Yhdysvaltalaisen Maierin kuuluisimmat kuvat ovat 1950-luvulta, ja hän on katukuvauksen salaperäinen mestari.

Nuori kapinallinen poseeraa nahkatakki päällä ja tupakka suussa. Nuorena AIDSiin kuollut valokuvaaja eli New Yorkissa 70- ja 80-lukujen rock- ja undergroundelämää. Vähän päälle parikymppisenä Robert Mapplethorpe (1946–1989) rakastui vastikään New Yorkiin muuttaneeseen Patti Smithiin, ja he asuivat yhdessä köyhinä ja pyrkivät kohti taiteilijuutta, tietämättä vielä alaansa. Vuosien aikana Mapplethorpe ymmärsi olevan homo sekä alkoi kiinnostua tosissaan valokuvauksesta. Hän ja Smith jatkoivat hyvinä ystävinä, ja Mapplethorpen ehkä tunnetuin valokuva on Patti Smithin Horses-esikoisalbumin kansikuva, jossa Smith poseeraa androgyyninä miesten puvussa.

Kiasman näyttely on läpileikkaus Mapplethorpen koko urasta. Mapplethorpe etsi aina täydellistä muotoa: ihmisistä, kukista ja esineistä. Usein ihmiset näyttävät hänen kuvissaan geometrisiltä muodoilta tai kuvassa näkyy esimerkiksi vain naisen verkkosukkahousujen verhoamat sääret. Mapplethorpe halusi tallentaa ennen kaikkea kauneutta ja aistillisuutta.

Aikanaan homoeroottiset kuvat olivat radikaaleja, mutta nykyään ne tuskin järkyttävät vapaamielistä suomalaista katsojaa. Hänen mustista miehistään ottamansa kuvat täytyy nähdä ajan kontekstissa, koska vaikka nykyään kuvat voivat näyttää siltä, että mustat miehet ovat kuvissa vain seksiobjekteja, niin aikanaan mustat kokivat voimaannuttavana sen, että ensimmäistä kertaa joku kuvasi heidät komeina kuin antiikin jumalat. Mapplethorpe teki myös näkyvaksi homomiesten S&M-alakulttuuria. Hän rakasti myös naiskehonrakentajien veistoksellista vartaloa.

Näyttelyssä on verhon takana K18-huone, jossa on kaikista rohkeimmat kuvat, mutta yllättäen myös ihan vain kasvokuvia ja kuvia halailevista miehistä. Ratkaisua voi vain ihmetellä. Suomi-linkkikin näyttelyssä on, sillä Mapplethorpe oli Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin ystävä, mikä ei varmaan tule yllätyksenä. Esillä on paljon mustavalkoisia valokuvia myös Mapplethorpen muista kuuluisista taiteilijaystävistä. Tämä on kevään must-see-näyttely Helsingissä.

Samaan aikaan Kiasmassa voi nähdä Face to Face -muotokuvanäyttelyn ja Elementit-näyttelyn.

Robert Mapplethorpe, Kiasma 13.3.-13.9.2015

Sitten hyvin toisenlaisiin kuviin ja tunnelmiin. Ateneumin pääsalit ovat kerrankin vallanneet maalausten sijasta valokuvat. Tällaiset nostot tekevät valokuvaa näkyväksi. Kuulemma vielä 1960-luvulla, kun Hölttö oli jo kuuluisa, ei Ateneumissa olisi voitu kuvitellakaan pidettävän valokuvanäyttelyä, mutta sittemmin valokuvauksesta on tullut arvostettu taiteen muoto.

Ismo Höltön (s. 1940) nimi ei ole suurella yleisölle tuttu, mutta moni silti tuntuu hänen ikoniset kuvansa. Hölttö on yksi 1900-luvun suomalaisen valokuvauksen keskeisiä hahmoja.

Ateneum on Höltölle tuttu paikka, koska jo 15-vuotiaana hän opiskeli 1950-luvulla Ateneumin koulussa kultasepäksi. Näyttelyssä onkin esillä myös hänen kultasepän töitään. Hölttö aloitti harrastusvalokuvauksen 21-vuotiaana ja seuraavana vuonna hän hankki kevyen Rolleiflex-kameran, joka on myös esillä Ateneumissa, ja jollaisella myös Vivian Maier valokuvasi. Suomessa ei ollut vielä 1960-luvulla valokuvauksen opetusta, joten opettelu tapahtui yhteisöllisesti, valokuvausta harrastavien kavereiden kesken.

Saamme näyttelyssä nähdä koko Höltön uran kaaren. Aluksi 1950-luvulla Hölttö kuvasi kotikaupunkiaan Helsinkiä ja pyysi kadulla kohtaamiaan tavallisia ihmisiä poseeraamaan kameralle. Hänellä on ollut poikkeuksellinen kyky lähestyä ihmisiä ja kertoa paljon heidän katseensa kautta. Kuvattavat katsovat kameraan suoraan, teeskentelemättöminä. Höltöllä oli silmää hienostuneille yksityiskohdille. Hän oli katukuvaaja, jolla oli aina kamera mukanaan.

Pian Hölttö jo tienasikin leipänsä mainoskuvaajana. Lisäksi hän on kuulunut 50 vuotta croquis-ryhmään, jossa siis aiheena on elävä malli. Ateneumissa on muutama iso valokuva Höltön työhuoneelta, joka on oikea aarreaitta, ja jossa hän yhä kokoontuu kerran viikossa croquis-ryhmä. Työhuone on entisessä yleisessä kylpylässä, itse asiassa naisten saunan paikalla.

1960-luvun jälkeen Hölttö matkasi kuvaamassa ympäri Suomea, yleensä eri kuvakilpailujen takia. Hölttö halusi osoittaa aiemman romantisoidun Suomi-kuvan yksipuoliseksi ja hän kuvasi raskaan työn ja kovien muutosten maaseutua. Kuvissa esiintyvien ihmisten vaatteet ovat usein paikattuja ja reikäisiä. Jossain 1960-luvun kuvissa taas esiintyy kauniita ja muotitietoisia nuoria helsinkiläisiä tai hyvin puettuja lapsia leikkimässä.

Hölttö teki valokuvakirjat myös romaneista ja vanhuksista. Hänen kuvissaan on vahvana humanismi ja myötäeläminen, ja kuvat ovat hyvin puhuttelevia. Hän kuvasi usein vähäpätöisinä pidettyjä aiheita: lapsia ja köyhiä. Kuvissa näkyy mennyt Suomi: kenkien kiillottaja, harjakauppias, hevosen vetämät maitokärryt.

Jäin vain ihmettelemään sitä, ettei missään näyttelyaineistossa kerrota mitään Höltön yksityiselämästä kuten onko hänellä perhettä. Yhdessä kuvassa vain on otsikkona ”Anoppi”. Elämänjanassa kerrotaan, että Hölttö voitti nuorena valokuvauskisassa matkan maailman ympäri. Tältä matkalta ei kuitenkaan ole yhtään kuvaa Ateneumissa. Ehkä näyttely haluaa sitten pitäytyä vain Suomi-aiheessa.

Lähteenä on käytetty näyttelyn kuraattorin Riitta Raatikaisen ja Ateneumin johtajan Susanna Petterssonin esitelmää eilen tiedotustilaisuudessa.

Ismo Hölttö, Ateneum 10.4. – 31.5.2015

Höltön näyttely avautuu 17. lokakuuta Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa.

Jos tämän näyttelyn haluaa vielä nähdä Berliinissä, niin kiire on, koska se on viimeistä päivää auki sunnuntaina. Olin maaliskuun alkupuolella viikon lomalla Berliinissä, ja ilahduin kun huomasin Berliinin kaupungin matkailusivuilta, että Vivian Maierin valokuvanäyttely on parasta aikaa kaupungissa.

Yhdysvaltalaisesta Maierista (1926-2009) on tehty kaksikin dokumenttia, joista Vivian Maierin salaisuus on esitetty pari kertaa Yle Teemalla vuosina 2013 ja 2014. Dokumentti on ollut supersuosittu Suomessa ja maailmalla, ja siksi onkin ollut ikävää, ettei maailmaa kiertävä näyttely ole vielä rantautunut Suomeen eikä sen tulosta ole ollut mitään puhettakaan. Lähin näyttely on ollut Ruotsissa.

Maier on katuvalokuvauksen mestari, jonka kuvat näyttävät meille välähdyksiä elämästä 1950- ja 1960-luvun New Yorkissa. Maier myös kiersi maailmaa yksin, joten hänellä on paljon kuvia myös muista maista. Yhtä kiehtovia kuin kuvat, on Maierin poikkeuksellinen elämäntarina. Hän nousi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen kun keräilijä löysi hänen kehittämättömät negatiivinsa pahvilaatikosta kirpputorilta. Maier oli omalaatuinen – äkkipikainen, sisäänpäinkääntynyt ja toisaalta leikkimielinen – erakko, joka työskenteli koko aikuisikänsä lastenhoitajana eri perheissä. Hänellä ei ollut omaa kotia eikä paljonkaan rahaa. Hän otti pakkomielteisen paljon valokuvia, muttei koskaan kehittänyt niitä tai näyttänyt niitä kenellekään. On hämmästyttävää kuinka hän on voinut koko ajan kehittyä edes näkemättä ottamiaan kuvia valmiina.

Maier olisi voinut olla kuuluisa ammattivalokuvaaja jo elinaikanaan, mutta hän ei joko halunnut olla tunnettu tai ei tiennyt lahjoistaan. Kuitenkin hänen kuvissaan on niin paljon leikkimielisyyttä ja näkemyksellisyyttä, että on vaikeaa uskoa, ettei hän olisi ymmärtänyt lahjakkuuttaan ja kutsumustaan. Maier on täydellinen vastakohta nykyajalle, jossa moni haluaa olla ennen kaikkea kuuluisuus, vaikkei heillä olisi edes mitään lahjakkuuden alaa. Maier halusi vain valokuvata.

Kuten Hölttö, myös Maier uskalsi mennä lähelle tuntemattomia ihmisiä, mutta toisin kuin Hölttö, Maier ei yleensä keskustellut kuvattaviensa kanssa, vaan nappasi kuvansa salaa. Usein ihmisillä onkin kuvissa hämmästynyt ilme, tosin 1950-luvulla kuvaamineen ei myöskään ollut niin arkipäiväistä kuin nykyään kun kaikki kuvaavat jatkuvasti kaupungilla älypuhelimillaan.

Berliinissä hänen valokuvanäyttelynsä oli tupaten täynnä ihmisiä, niin että kuville sai välillä jopa jonottaa. Näyttelyssä oli esillä myös kolme hänen valokuvistaan tehtyä kirjaa, ja selasin läpi kirjan, joka esitteli hänen kymmeniä kekseliäitä omakuviaan.

Vivian Maier – Street Photographer, Willy Brandt Haus, 19.2.-12.4.2015

Kiitos Kiasmalle ja Ateneumille ilmaisesta sisäänpääsystä.